perjantai 15. marraskuuta 2013

Grégoire Delacourt - Onnen koukkuja


Mitä tekisit jos voittaisit lotossa jättipotin? Tällä ajatuksella on meistä varmaan lähes jokainen leikitellyt.

Grégoire Delacourt käsittelee aihetta kirjassaan Onnen koukkuja. Päähenkilö, Jocelyne, on keski-ikäinen nainen, joka pyörittää ompelutarvikeliikettä ja oitää suosittua käsityöblogia. Hän on ollut jo pitkään naimisissa miehen kanssa jonka nimi on Jocelyn. Pariskunnalla menee ihan hyvin, rakkauselämä on tosin hieman väljähtänyttä, mutta toinen on kuitenkin tärkeä. Rahaa on sen verran että sen kanssa pärjää – eli elämässä päällisin puolin on kaikki hyvin.

Elämä muuttuu kuitenkin kovasti kun Jocelyne ostaa kerrankin lottokupongin ja voittaa 18 miljoonaa euroa. Tuore lottovoittaja ei säntää oitis voittoa nostamaan vaan miettii mitä tekisi. Tavanomainen ja hieman tylsä elämä saattaisi olla mennyttä. Jocelyn on tehnyt listaa tavaroista joita hän hankkisi jos voittaisi. Pääpotti on tosiaan niin suuri, että summalla voisi tehdä mitä vain, mutta haluaako sitä sittenkään sellaista elämää? Mistä onni oikeasti koostuukaan? Ajatukset siirtyvät pohtimaan mitä elämässä jo on. Kannattaako ottaa riski?

Delacourtin idea kirjoittaa lottovoitosta on mainio. Omaa onneammehan me kaikki mietimme ja myös sitä vaikuttaako raha onnellisuuteen. Ja kyllä, aloin itsekin miettimään (taas) mitä tekisin jos jätipotti osuisi joskus kohdalle. (Voisin ainakin ryhtyä mesenaatiksi.) Kirja myös panee pohtimaan mikä elämässä on tärkeää ja mikä tekee onnelliseksi.

Onnen koukkuja hyvin ranskalainen, nopealukuinen ohut kirja, jonka ahmaisee muutamassa tunnissa. Se on tyyliltään kepeä ja hyvätuulinen, mutta kuitenkin hieman melankolinen ja paikoin myös hyvinkin hauska. Ihastuttava kirja - jos siis pitää tyylilajista. Tämän parissa taittuu mukavasti esimerkiksi lyhyehkö juna- tai lentomatka.


Teesuositus tälle kirjalle on valkoinen Silver Needle Organic. Juoman täyteläinen, pehmeä ja makeahko maku sopii aika hyvin tämän kirjan tunnelmaan.

(Johnny Kniga 2013)



tiistai 22. lokakuuta 2013

Leijonasydän - rakkautta ja rasismia

.

Joukko rujon näköisiä uusnatseja huutaa ”valkoisen Suomen puolesta”. He ovat täynnä uhoa ja valmiina puolustamaan näkemystään nyrkein. Tepon ja hänen aatetoveriensa maailma on varsin kirjaimellisesti mustavalkoinen.

Dome Karukosken uusi elokuva Leijonasydän on aihepiiriltään hyvin ajankohtainen. Rasismista on tullut valitettavan yleinen ilmiö. Ei tarvitse pinnistellä muistaakseen esimerkiksi hiljattain eduskunnan lehterillä tehtyä natsitervehdystä tai huumoriksi seliteltyjä facebook-postauksia liittyen samaan aihepiiriin.

Leijonasydämen päähenkilö on Peter Franzenin esittämä Teppo. Hän hakkaa ystäviensä kanssa itsestään poikkeavan näköisiä ihmisiä surutta. He luottavat oman käden oikeuteen, siihen että ovat yhdessä voimakkaita ja oikealla asialla. He perustelevat tekonsa muun muassa sillä, että vastustavat harmaata taloutta ja sosiaalietuuksilla kikkailua.


Kaikki kuitenkin muuttuu kun työtön Teppo tapaa tarjoilijana työskentelevän Sarin (Laura Birn) ja rakastuu. Juttua mutkistaa hieman se, että Sarilla on poika. Ja nimenomaan tummaihoinen poika. Teppo pyristelee lyhyen hetken tätä vastaan, mutta on kuitenkin omituisen nopeasti sinut asian kanssa, etenkin kun ajatellaan hänen arvomaailmaansa.  Hetken siinä vierastellaan ja sitten pojan kanssa jo viljellään huumoria tyyliin ”nuku hyvin neekeri-apina.” ja ” nuku hyvin natsiluuseri.” Tepolle ja Rhamadhaninille (Yusufa Sidibeh) muodostuu varsin lämmin isäpuoli/poikapuoli suhde. Pikkuhiljaa Teppo alkaa ymmärtämään erilaisuutta sekä myös puolustamaan sitä.

Ristiriitaa asetelmaan tuo Tepon velipuoli Harri (Jasper Pääkkönen). Hän on veljensä tavoin myös uusnatsi, mutta jotenkin hullun ja erittäin vihaisen oloinen nuorimies. Hän ei sulata veljensä poikapuolta ja on muutoinkin se henkilö, joka tuo elokuvaan jännitettä. Harmillisesti Tepon rakkaus Sari, passitetaan pois elokuvan keskiöstä jo alussa, sillä heidän näkemystensä ristiriita olisi ollut mielenkiintoinen.


Vaikka elokuva onkin aihepiiriltään ajankohtainen ei se aivan pääse maaliin. Kuvaus jää pintapuoliseksi. Kerrontaan olisi tuonut syvyyttä esimerkiksi pohdinta mikä saa ryhtymään uusnatsiksi. Mitä sellaista tapahtuu, joka saa ihmisen valitsemaan juuri tuon elämän polun? Mistä löytyvät perusteet toimia niinkuin toimii?

Toisaalta elokuvan yhtenä ideana on saattanutkin hyvin olla rasismin saattaminen yleiseen keskusteluun, sillä olisin yllättynyt jos tätä ei mentäisi katsomaan sankoin joukoin. Ainahan tärkeää aihetta ei tarvitse kuvata niin syvällisesti, kunhan se kuitenkin nostaa aiheen käsiteltäväksi laajemmin. Ehkä tämä elokuva siis herättää ihmiset pohtimaan aihetta omissa piireissään.

Näyttelijöistä Jasper Pääkkönen nousee erityisesti esiin. Hän sopii loistavasti Harrin rooliin. Pääkkönen luo roolihahmolleen tyhjän katseen, joka tuntuu erittäin uskottavalta. Peter Franzen on aina hyvä roolissa kuin roolissa, mutta tämä ei tällä kertaa ole kuitenkaan suorituksena ihan parhaimmasta päästä. Laura Birn on Sarin roolissa loistava, erittäin katu-uskottava.  Harmittavasti tosiaan Sarin  hahmo siirretään kuitenkin varhaisessa vaiheessa sivuun. Nuori Yusufa Sidibeh valloittaa Rhamandhanin roolissa.

Leijonasydän on yhteen summattuna hyvällä asialla. Rakkaus voittaa rasismin ja väkivallan – joka on tietysti ihan kiva juttu. Mutta itse jäin kaipaamaan vielä sitä syvällisempää elokuvaa aiheesta sekä lisää teoksia ja keskustelua aiheesta.

Ohjaaja: Dome Karukoski
Pääosissa: Peter Franzén, Laura Birn, Yusufa Sidibeh, Jasper Pääkkönen, Pamela Tola, Timo Lavikainen, Jussi Vatanen, Mikko Neuvonen, Niko Vakkuri, Jani Toivola
Suomi 2013
Katso elokuvan traileri >>


lauantai 12. lokakuuta 2013

Bryssel - Victor Horta ja Art Nouveau


Työmatkalla Brysselissä oli pieni hetki omaa aikaa, ja pääsin vihdoinkin toteuttamaan erään haaveeni. Kahlasin ikuisuus sitten Suomen taiteen historian ja siinä oli Art Nouveauta ja jugendia käsittelevässä osassa kuva belgialaisen arkkitehdin Victor Hortan (1861-1947) suunittelemasta Hôtel Tasselin portaikosta. Olen siitä asti halunnut nähdä Hortan suunnittelemia rakennuksia - ja tuon huikean portaikon.

Koska Hôtel Tassel on yksityisessä käytössä, siellä käynti jää edelleen hamaan tulevaisuuteen. Mutta kävin Hortan itselleen suunnittelemassa talossa, joka toimii nykyään museona. Musée Victor Horta on entisöity alkuperäiseen asuunsa. Arkkitehti suunnitteli kotitalonsa ja ateljeensa huolella, unohtamatta pienintäkään yksityiskohtaa. Huoneet tulvivat valoa ja sisustuksen sävytyksessä nousee esiin lempeä roosa. Tunnelma henkii romantiikkaa, levollisuutta ja eleganssia.
Vasemmalla Hôtel Tasselin portaikko. Keskellä ylhäällä Musée de Victor Hortan sali, josta avautuu kaunis näkymä puutarhaan. Keskellä alla Musée Victor Hortan portaikko ja oikealla itse arkkitehti Victor Horta. Kuvat ostamistani korteista.

Art Nouveau tyyliin  kuuluu tyypillisesti aaltoileva koristeellisuus, joka ilmenee mm. metallisissa koristeissa niin parvekkella, porraskaiteissa ja lukuisissa yksityiskohdissa. Myös tässä talossa on upea portaikko. Ikkunoita koristaa monin paikoin kauniit lasimaalaukset. Art Nouveau käsitti rakennukset kokonaisvaltaisena teoksena. Niinpä sama suunnittelija toteutti sekä rakennuksen julkisivun, sisustuksen ja käyttöesineet. Näin teki myös Horta.

Valitettavasti museon sisällä ei saanut ottaa kuvia, joten tarkemmat havainnot jäivät kuvaamatta. Suurimman vaikutuksen teki sali, josta avautuu kaksoisovet rehevään puutarhaan. Tämä näkymä tuntui lähes epätodelliselta ja sitä olisi voinut ihastella vaikka kuinka pitkään. Nyt puutarha oli vehreä ja runsas, puut ja pensaat kukoistivat vielä kauniin vihreinä. Sitä miten vuodenajat muuttavatkaan tunnelmaa, voi vain aavistella. Salissa luonto toimii vahvana elementtinä, kuin toisena satumaailmana johon haluaisi astua sisään. Luonto näkyy muutenkin tyyliteltynä ajan muotokielessä.

Tuleville matkoille jää vielä monta Hortan suunnittelmaa rakennusta katsomatta, valitettavasti niistä on jokunen myös purettu Art Nouveaun poistuessa muodista. Käynti Musée Victor Hortassa oli virkistävä ja toisaalta kävelymatka pois tutummilta keskustan kulmilta avasi kaupunkia uudella tavalla. Olen tällä hetkellä täysin Hortan kepeyden lumoissa ja ehkäpä nykyarkkitehtuurikin kaipaisi hieman Art Nouveauta?
Brysselissä odottaa reipas kävelylenkki kun nämä kaikki kohteet käy läpi.
Matkan varrelle osui sattumalta myös toinenkin mielenkiintoinen paikka, nimittäin Palais des Thés. Helsingissä on jo ihan mukavasti teehuoneita ja -myymälöitä, mutta kyllä tällainen tyylikäs teemyymälä vielä mukaan mahtuisi.



perjantai 4. lokakuuta 2013

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat



Hyllyssä oli valmiina Chimamanda Ngozi Adichien romaani Kotiinpalaajat, ja kylläpä odotinkin, että pääsen siihen käsiksi.

Kirjan kehyksenä on Ifemelun ja Obinzen rakkaustarina. He ovat nuoruuden rakastavaiset, jotka päätyvät erilleen. Romaanissa kuljetaankin heidän menneisyyden poluilla. Molempien tie vie merten taakse pois Nigeriasta. Ifemelu lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin, ja Obinze päätyy Isoon-Britanniaan paperittomaksi siirtolaiseksi.

Romaani tihkuu kaipausta, menetettyä rakkautta ja toisaalta myös koti-ikävää. Elämä ei mene uusissa kotimaissa niin kuin Strömsössä. Ei lähellekään. Molemmat saavat kokea sen, millaista on olla musta vieraassa ja valkoisessa maassa.

Tarina on tiukasti kiinni tässä päivässä. Ifemelu on Amerikassa menestyvä bloggari, niin menestyvä, että elättää itsensä kantaaottavilla kirjoituksillaan, jotka käsittelevät muun rotua, amerikkalaisten mustien, amerikanafrikkalaisten, latinoiden ja valkoihoisten elämää ja asemaa yhteiskunnassa. Blogien otsikot ovat osuvia:
Rakas ei-amerikkalainen musta, kun muutat Amerikkaan,
sinusta tulee musta
Kuinka ei-amerikkalaisen mustan pitäisi ymmärtää Amerikkaa:
amerikkalainen heimokulttuuri
Kuinka ei-amerikkalaisen mustan pitäisi ymmärtää Amerikkaa:
Mihin WASPIT pyrkivät?
Mitä akateeminen väki tarkoittaa valkoisten etuoikeuksilla,
eli Totta, on kurjaa olla köyhä ja valkoinen, mutta yritäpä olla
köyhä ja ei-valkoinen
 
Julkinen kiitos Michelle Obamalle ja Hiukset rodun vertauskuvana 
Obaman joka voi voittaa vain, jos hän säilyttää roolinsa loistavana neekerinä
Hiuksilla on suuri merkitys romaanissa. Tunnustan; en ole koskaan ennen ajatellut hiuksilla olevan niin paljon väliä. Kirjassa hiuksia suoristetaan aineilla, jonka jälkeen päänahka on ruvilla, mutta tavoite eli suora tukka on saavutettu. Suorilla hiuksilla saa paremmin töitä, luonnollisella tai letitetyillä hankalammin. Hiuslisäkkeet ovat monella käytössä.

Kirjassa pohditaankin onko Amerikan rotukysymyksen täydellinen vertauskuva hiukset? Ehkäpä onkin, ainakin hiusasia tuo paljon uutta ulottuvuutta rotukysymykseen. Ajatuksia, joita en ainakaan itse olisi ilman tätä lukukokemusta osannut pohtia.

Jos vertaa kirjaa esimerkiksi Adichien loistavaan Puolikas keltaista aurinkoa, on henkilöiden elämä kovin erilaista. Puolikas keltaista aurinkoa kuvasi Biafran sotaa ja sen vaikutuksia elämään.
Kotiinpalaajassa on kyse aivan tavallisista ihmisistä, hyvin koulutetuista nigerialaisista, jotka tähyävät kunnianhimoisina eteenpäin elämässään. Heitä ei ole kohdannut sota, nälänhätä, väkivalta jne. Mutta silti hekin kaipaavat vaihtoehtoja ja varmuutta elämään, joka saa nuoria ihmisiä muuttamaan pois maastaan, etsimään parempaa.

Lopulta kirjen nimen mukaisesti päähenkilöt palaavat kotiin. Kotiin ei ole helppo palata, mutta kaipuu ja sinne jääneet ihmiset vievät voiton.

Adichie on kirjoittanut tiukkaa asiaa, älykkäällä ja lämpimällä tavalla. Kirja tempaisee mukaan alusta asti. Romaanin aihe on tärkeä ja herättelevä. Rotukysymystä ei osaa oikein ajatella Suomesta käsin ja juuri se tekee tästä kirjasta tärkeän.

Kotiinpalaajia kuvaisi teemaailmassa mainiosti Kenialainen Marynin G.F.O.P.  jossa on vahva, täyteläinen ja hieman savuinen maku, joka jää pyörimään kielelle pidemmäksi aikaa.

(Otava 2013)
Kollaasiin napattu kuvat: myfashionslashlife.wordpress.com; www.besthairstyles2013.com/, blackhairmedia.com; commons.wikimedia.org; www.cometonigeria.com; writingonwomenwriters.files.wordpress.com; fullservicehairsalon.net; singleblackmale.org; colorlines.com

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Mesenaatti




Tällä viikolla on Marimekon myötä keskusteltu paljon inspiroitumisesta. Tunnustan heti kättelyyn, että inspiroiduin sen verran Pia Andellin Mesenaatti-dokumentin nimestä, että se näkyy myös tässä blogissa.

Mieheni lupautui DocPointin raatilaiseksi, joten siinä siivellä tulee katsottua läjä tämän vuoden kotimaisia dokumentteja. Tämän dokumentin mesenaatti on aina 1990-luvulle asti vaikuttanut tamperelainen Sara Hildén, joka tunnetaan yhtenä keskeisenä nykytaiteen vaikuttajana Suomessa. Hänet moni muistaa myös Särkännimen vieressä olevasta museosta.

Sara Hildén (1905 – 1993) työskenteli eri vaateliikkeissä 1920-luvulta alkaen Tampereella, kunnes perusti oman muotiliikkeen 1950-luvulla. Vähitellen bisnes kasvoi ja liikkeitä oli sekä Tampereella että Lahdessa. Liikkeiden niminä oli muun muassa Muotitalo Hildén ja Muoditar.

Dokumentin keskiössä on Sara Hildénin ja taiteilija Erik Enrothin eriskummallinen parisuhde. Hildén vastasi miehensä ylläpidosta ja pariskunta oli keskenään tehnyt sopimuksen, jonka myötä Enrothin kaikki työt kuuluivat Hildénille. Pariskunta erosi ja tämä aiheutti myrskyisän taistelun teosten oikeuksista, jota käydään myös läpi tässä elokuvassa.

Hildénin ura taiteen parissa on mielenkiintoinen. Tuohon aikaan toimi myös toinen vahva taidemesenaatti Maire Gullichsen. Tänä päivänä muotiliikkeen johtaja ei voisi olla merkittävä taiteenkerääjä, joten siinä mielessä dokumentti tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen menneeseen aikaan. 

Hildénin kollegat, ystävät, alaiset, taiteilijat ja taidevaikuttajat kuvaavat haastatteluissa rouva mesenaatin persoonaa. On merkille pantavaa miten nämä tutut ihmiset suhtautuvat voimakastahtoiseen ja varmasti hieman hankalaan Hildéeniin rehellisyydellä. Hänestä ei tule kuva maailman sympaattisempana henkilönä - ei lähellekään ja esimerkiksi Vuokko Nurmesniemi ja Laila Pullinen vaikuttavat paikon jopa hieman huvittuneilta kertoessaan Hildénin oikuista. Toisaalta on vaikea kuvitella, että vaikkapa 1960-luvun Suomessa nainen olisi voinut menestyä olemalla mikään herttainen pikkurouva. 

Mesenaatissa on läsnä useampi taso;  taiteen kerääminen, taidehistoria, naisten asema johtavassa asemassa ja riipaiseva rakkaustarina. Andell on tehnyt takuuvarmaa laatutyötä, jota katsoo mielenkiinnolla, mutta yllätyksiä ei tämä dokumentti tarjoa.
Sara Hildén 1940-luvun alussa. Kuva: Heinrich Iffland