torstai 30. tammikuuta 2014

Antti Heikkinen: Pihkatappi


Jussi Timo Tapio Taskinen. Siinä on komea nimi vuonna 1983 syntyneelle lapselle. Etunimikin on suoraan Johannes Virolaisen peruja. Jussin tulevaisuuteen on kirjattu nelilehtinen apila ja talikon piikkiin tarttunut paskakokkare. Maamieskoulu ja keskustapuolue.

Antti Heikkisen esikoisteos Pihkatappi kertoo Jussin kasvuntarinan. Jussi on vanhempiensa ainoa lapsi. Kun Jussi on vasta kaksivuotias, hänen äitinsä kuolee. Jussi ja hänen isänsä Erkki jäävät kaksin pitämään maitotilaa. Apua tilanteeseen tuovat lähellä asuvat isovanhemmat.

Jussi varttuu ja isän toiveista huolimatta ei olekaan kiinnostunut jatkamaan sukutilaa. Nuorta miestä kiinnostaa kirjoittaminen ja teatteri. Hän saa töitä paikallislehdestä ja haaveilee toisenlaisesta elämästä kuin mitä tarjottimella olisi. Jussin toiveet ja tapa elää saavat aikaan muhevan riidan Erkki-isän kanssa. Sen seurauksena Jussi riuhtoo itsensä pois savolaisesta mullasta ja suuntaa Tampereelle toimittajan töihin. 

Jussi alkaa kirjoittamaan romaania, jonka aikana väljähtänyt parisuhde vain laimenee. Romaanissa Jussi palaa menneisyyteensä ja pui siinä omia ja sukunsa kipeitä asioita. Hän kirjoittaa muun muassa miten Paavo Väyrynen hävisi Mauno Koivistolle vaaleissa, Suomen sisällissodasta isoisän kokemuksiin nojaten, ensimmäisestä seksikokemuksestaan sekä myös traktorimerkin valinnan merkityksestä.

Muistot ja menneisyys saavat Jussin palaamaan taas juurilleen ja kohtaamaan uudelleen myös isänsä, jonka kanssa sukset olivat menneet ikävästi ristiin. 

Pihkatappia voi kuvata nuoren miehen kasvutarinaksi ja savolaiseksi sukukronikaksi. Painotus sanassa "savolainen", sillä kirjassa tosiaan vilisee savolaisen lupsakkaa puheenpartta. Aluksi murre toi haastetta tottumattomalle, mutta nopeasti hauskaan puheeseen pääsi kiinni. 

Pihkatapissa on vahvaa mieskuvausta naisten ollessa haaveiden kohteina, isoäiteinä, menetettynä äitinä - ja vilahtaapa siellä touhukkaat keskustanaisetkin kahvinkeittäjän roolissa.

Antti Heikkisen Pihkatappi on kerrassaan mainio kirja. Se kertoo sukutarinan kutkuttavalla tavalla. Kirja hymyilyttää, naurattaa ja liikuttaa. Romaanissa vilahtaa monenlaisia hahmoja, niin Kekkosta, Rauha-mummoa kuin Kukkulalammin naapureita. Sukupolvet, maaseudun ja kaupungin välinen kuilu, lannanhaju ja oluen lemu sekä edellisten sukupolvien ristit ovat vahvasti läsnä:

"Isoukki tappoi ihmisiä, se oli hänen ristinsä.
Ukki tappoi ihmisen, se oli hänen ristinsä.
Isä tappoi kahden edellisen luottamuksen, se oli hänen ristinsä.
Minä tapoin kolmen edellisen elämäntyön, se on minun ristini."


Tämän mullan tuoksuisen kirjan kyytipojaksi sopii maanläheinen, jopa hieman navettamainen King of pu'erh -tee. Hyvin tumman teen maku on on pehmeä ja maanläheinen - aivan kuin Heikkisen Pihkatappi.

(Siltala 2013)

tiistai 21. tammikuuta 2014

Kahden miehen loukussa - Ainoat oikeat


Aina tasaisin välein, etenkin sunnuntaisin, tekee mieli katsoa jotain kepeän kuplivaa elokuvaa ja silloin romanttinen komedia sopii mainiosti siihen nälkään. Tuoreimpana kotimaisena versiona tätä tarjoaa Saara Cantellin ohjaama Ainoat oikeat.

Hanna (Anna-Maija Tuokko) on helsinkiläinen kolmekymppinen fysioterapeutti, jonka elämässä on kaksi hyvää ystävää, Iltalehdessä työskentelevä Elli (Inka Kallén) ja Paula (Jenni Kokander) joka toimii pr-toimistossa. Naisten elämät pyörivät miesuhteiden ympärillä. Hannalle ei kelpaa kukaan, Elli on miestennielijä ja Paulalla on hieman vakiintuneempi tilanne.  


Hannan rakkauselämä ottaa uutta kurssia kun hän eräänä syksyisenä yönä törmää komeaan Markukseen (Ilkka Villi). He aloittavat suhteen iloisen sinkkuseksin nimissä. Nimetkin tulee kysyttyä vasta toisen tapaamisen jälkeen. Hanna iloitsee uudesta vapautuneesta menostaan, kunnes Markus ilmaisee, että haluaisi vakavamman suhteen. Hannakin tajuaa olevansa rakastunut - ja sitten mies katoaa.

Tässä vaiheessa päästään vauhtiin. Elokuvan alku oli hieman kiusallisen teennäinen, mutta sitten alkaa löytyä luontevuutta ja koomisia sävyjä. Juonikin kulkee kuten romanttisissa komedioissa on tapana, epäonnen ja sattumusten kautta.

Hannan elämä ottaa kadonneen Markuksen jälkeen uuden suunnan kun hänet palkataan Lahteen kuntouttamaan auto-onnettomuudessa loukkaantunutta pääministeriä, Ismo Majuria (Antti Reini). Vares-Reiniä on kuitenkin vähän vaikea kuvitella pääministeriksi. Pian Hanna kuitenkin on jo pääministerin morsian (olisivatko Sauli ja Matti mahdollisesti tarjonneet käsikirjoittajalle inspiraatiota tähän...) ja ennen pitkää ollaan vaikeassa valintatilanteessa, sillä molemmat mieskandidaatit ovat hyviä.



Mukavia miehiä tosiaan molemmat, mutta jäin kuitenkin vielä miettimään olivatko ne "ainoat oikeat" sittenkään edellä mainittuja miehiä vai sittenkin Hannan hulvattomat ystävät. Kolmikon välinen kemia ja hulluttelu oli nimittän varsin hauskaa katsottavaa ja ystävykset tukivat toisiaan myös hankalissa paikoissa.

Romanttinen komedia on vaikea laji, tämä on osastoa ihan kiva, mutta paikoin kiusaannuttava. Juoni ontuu välillä, mutta näyttelijöissä on lämpöä ja eloa. Hannaa esittävä Anna-Maija Tuokko on ihan uskottava, mutta komediataitoja osoittaa etenkin Elliä näyttelevä, Kotikadustakin tuttu Inka Kallén. Pienemmässä sivuroolissa oleva pääministerin avustaja Anders (Sampo Sarkola) on myös varsin onnistunut hahmo.

Tämän tyyppinen elokuva tuntuu onnistuvan kohtuullisen hyvin Britanniassa ja Amerikassa, mutta Suomessa tämä tuntuu vaativan vielä harjoittelua. Ehkä tämä elokuva innoittaa lisäkokeiluihin, joten seuraavaa romanttista iloittelua odotellessa.

Ohjaaja: Saara Cantell
Pääosissa: Anna-Maija Tuokko, Antti Reini, Ilkka Villi.
Suomi 2013
Katso elokuva traileri >>

torstai 16. tammikuuta 2014

Islamilaisen nykyarkkitehtuurin taidonnäyte - tarunhohtoinen moskeija


Sheikh Zayedin moskeija Arabiemiraattien pääkaupungissa Abu Dhabissa on upea islamilaisen nykyarkkitehtuurin taidonnäyte. Suuri moskeija on rakennettu maan perustajan Sheikh Zayed bin Sultan Al Nahayan kunniaksi, joka kuoli vuonna 2004. Rakennus valmistui hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2007, 12 vuoden urakan jälkeen. Kyseessä on maailman kahdennaksi suurin moskeija, jonne mahtuu yli 40 000 ihmistä. Tämä nykyarkkitehtoninen luomus on suunniteltu osoittaen suurta kunnioitusta islamilaisia traditiota kohtaan. Inspiraatiota on haettu Intian, Pakistanin, Marokon, Turkin ja Algerian moskeijoista.

Moskeija on hyvin suosittu turistikohde ja miksi ei olisikaan. Harvemmin moskeijoihin on ei islaminuskoisilla asiaa, ja toisaalta maassa ei juurikaan ole nähtävyyksiä, ellei sellaisiksi lasketa loisteliaita hotelleja, mielikuvituksellisia pilvenpiirtäjiä, suuria ostoskeskuksia ja tietysti aavikkoa.



Emiraateissa tulee varsin nopeasti tunne, että kaiken pitää olla mahdollisimman suurta, hienoa ja prameaa - ja myös suuri moskeija sopii hyvin tähän trendiin. Hohtavan valkoisessa moskeijassa on neljä minareettia, 82 kupolia, yli 1000 pylvästä, sisäpiha jonka lattiat ovat kiiltäväksi lakattua italialaista marmoria, kultaisia, kristallein koristeltuja kattokruunuja - pääsalissa on yksi maailman suurimmista kattokruunuista - ja eikä pidä unohtaa, että siellä komeilee myös maailman suurin käsinsidottu matto. 

Moskeijan sisätiloissa on käytetty eri materiaaleja kuten mosaiikkia, kipsiä ja puuta. Marmoria on lattiasta kattoon ja koristeissa on lasuurikiveä, ametistiä ja punaista onyksia.  




   
Kauniit vihrein lehdin kuvioidut lattialaatat ja kukkakuvioiset seinät tekivät sisäpihalla ja sisätiloissa vaikutuksen. Ne loivat modernin, mutta silti perinteisiin nojavan tunnelman. Tonneja painavat massiiviset kattokruunut toivat puolestaa mieleen suuret risteilyalukset. Ehkä tämä kuvaakin sisustusta hyvin. Upeaa ja nykyaikaista on, mutta skandinaaviseen hillityn muotokieleen tottuneena jotkut yksityiskohdat eivät vain tuntuneet tyylikkäiltä. Suurin ja kallein ei tälläkään kertaa tarkoita kaikkein kauneinta.



Moskeijaan kannattaa tulla ennen auringonlaskua ja nauttia sen arkkitehtuurista kaikessa kauneudessaan päivänvalossa ja katsoa sitten miten aurinko laskee hitaasti luoden säteensä hohtaviin pylväisiin. Rakennus hohtaa upean valkoisena päivällä, mutta vielä vakuuttavampi se on tosiaan illan tullessa. Valot syttyvät, korostaen rakennuksen kaaria ja valtava sisäpiha on kuin tuhannen ja yhden yön tarinoista.

Mielenkiintoinen seikka valaistukseen liittyen on myös se, että koska islamilainen uskonnollinen kalenteri perustuu kuunkiertoon, kuusta tuli rakennusta suunniteltaessa sekä inspiraatin lähde että arkkitehtonisesti yhdistävä tekijä. Rakennuksen valaistus nimittäin muuttuu kuun kierron mukaan ja ainakin nyt se loi todella hienoja kontrasteja rakennuksen muotoihin. 

Moskeijasta teki minulle tarunhohtoisen kauniit pylväiköt, sisäpiha, kaareva muotokieli ja sitä ympäröivät heijastavat altaat. Vaikutelmaa vain vahvisti tummansininen taivas jota vasten rakennus näytti vieläkin mystisemmältä.


Moskeijan verkkosivuille >>