lauantai 25. lokakuuta 2014

Helsingin kirjamessut - kirjoja, kirjailijoita ja treffejä


Kävin eilen perjantaina Helsingin kirjamessuilla. Messuhalli oli täynnä vilskettä ja vilinää ja kirjojen parissa kävi mukava kuhina. Tästä huomaa, että eivät kirjat ole katoamassa mihinkään. Suomalaiset tykkäävät edelleen lukea ja mitä ilmeisimmin paperisesta formaatista.

Matkalla ratikassa mietin, että miksi ihmeessä kirjamessuilla on niin vahva asema. Syyn pystyi hahmottamaan lopulta aika helposti. Lukijat tuntuvat kaipaavan jotain yhteisöllistä tapahtumaa, sellaista johon samanmieliset osallistuvat. Kuulinkin erään kustantamon työntekijältä, että kirjamessut ovat kuulemma myös erinomainen paikka löytää treffiseuraa. Romantiikkaa kirjojen lomassa, ei pöllömpää! Selkein syy messujen suosiolle on kuitenkin kirjailijatapaamisissa. Koskapa muulloin sitä olisikaan mahdollista kuulla niin monen kiinnostavan kirjailijan mietteitä.


Kävin kuuntelemassa Sofi Oksasen, Laila Hietamiehen ja Jörn Donnerin ajatuksia kirjavuodesta 2015. Oksanen toi esiin merkittävän epäkohdan, joka koskee kirjailijoiden saamia lainauskorvauksia. Korvausta maksetaan yleisten kirjastojen lainoista. Suomen korvaustasolla kertalainan korvaukseksi tulee muutama sentti, mutta muissa Pohjoismaissa huomattavasti enemmän. Korvauksen pienuuteen on kiinnitetty useasti huomiota, mutta asia ei ole edennyt.

Oksanen nosti esiin myös huolensa kirjastojen lakkauttamisesta. Tämä huolen jakaa varmasti moni. Esimerkiksi lapsille on tärkeää, että kirjasto on lähellä koulua. Sieltä alkaa usein lukuharrastus ja tarjoaahan lähikirjasto muutenkin turvallisen ympäristön viettää aikaa koulun jälkeen.

Laila Hirvisaari puolestaan nosti esiin, että vuosi 2015 on kirjan vuosi. Hän toivoo, että kirjalle ja lukemiselle annettaisiin sille kuuluva arvo. Ajatuksena on nostaa kirjat esiin ilon ja elämysten lähteenä. Lisäksi kirjan vuonna kampanjoidaan kirjan ja lukemisen puolesta. Kirjan vuoden tavoitteena on myös innostaa ihmisiä itse järjestämään lukemiseen liittyviä tapahtumia ja toimintaa. Ensi vuodesta on siis tulossa melkoinen kaikille kirjojen ystäville ja se kannustaa varmasti mukaan heitäkin jotka eivät ole niin innokkaita lukijoita.


Kävin kuuntelemassa myös Elisabeth Rehniä. Hänen humaanius on tehnyt suuren vaikutuksen. Rehn kertoi haastattelussa lapsuudestaan sekä urastaan mm. puolustus- ja tasa-arvoministerinä. Ja puolustusministerinähän hän oli maailman ensimmäinen nainen.

Myöhemmin toimiessaan tästä erikoisesta yhdistelmästä on ollut hänelle hyötyä. Kuten Rehn itse totesikin, että tavatessaan sotarikollisia hänen oli helppo puhua, nämä kun eivät ymmärtäneet että tämä herttainen nainen voi olla heille vaarallinen.

Rehnissä on herkullisesti ristiriitaisuuksia ja hän on tehnyt sellaista pioneerityötä ja upeaa työtä rauhan ja ihmisoikeuksien parissa, että nyt ilmestynyt Johanna Vesikallion kirja Lillan - Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä on ehdottomasti luettava.

Kirjamessut olivat siis kaiken kaikkiaan antoisa visiitti. Monta mielenkiintoista kirjaa tuli taas luku-tai hankintalistalle, ja jokunen lähti jo messuiltakin matkaan. Tässä muutamia poimintojani:


Mukavaa kirjasyksyä!




maanantai 20. lokakuuta 2014

Enni Mustonen: Lapsenpiika


Enni Mustosen Lapsenpiika jatkaa Ida Erikssonin elämää siitä mihin Syrjästäkatsojat kirjasarjan ensimmäinen teos Paimentyttö sen kuljetti.

Ensimmäisessä osassa päästiin tutustumaan Topeliuksen perheen arkeen ja nyt Lapsenpiiassa, Ida pestataan lapsenpiiaksi Sibeliusten perheeseen. Tämä tarkoittaa muuttoa pois maalaiselämästä Helsingin Kruununhakaan. Tarmokas Ida hoitaa tehtävänsä hyvin ja sopeutuu nopeasti uuteen talouteen. Sibeliusten tyttäret Eva ja Ruth tuntuvat pitävän kovasti uudesta lapsenpiiasta ja myös Aino Sibelius tulee Idalle läheiseksi.

Talon isäntä Jean Sibelius sen sijaan jää etäiseksi henkilöksi, mikä on aivan luontevaakin miehen ollessa paljon matkoilla - ja välillä fiftaamassa (nykysuomella juhlimassa) ja kuuluihan talouden pito tuohon aikaan muutenkin enemmän vaimon vastuupiiriin. Vanha sanonta, jokaisen suurmiehen takana on nainen, pitää tässä kirjassa siis varsin hyvin paikkansa. Perhe elää säveltäjän ehdoilla. Lasten piti olla hiljaa sävellystyön ollessa kesken ja vaimon jaksaa miehen oikkuja. Tiedä minkälaista Sibeliuksilla oikeasti oli, mutta kirjan kuvauksen mukaan säveltäjämestari vaikuttaa jokseenkin hankalalta mieheltä.

Kirjassa käydään läpi myös perheen kipeitä vaiheita, aikaa jolloin perheen nuorimmainen tytär Kirsti sairastui ja menehtyi. Suru ja tuska ilmenevät myös Mustosen kuvailemana.

Mutta takaisin päähenkilö Idaan. Romantiikkakin on nimittäin luvassa. Topeliuksilla piikoessa Ida ihastui Eliakseen ja nuorimies on edelleen mukana kuvioissa. Myös Elias on muuttanut Helsinkiin ja toimii vossikkakuskina. Kirjassa nähdään miten suhteelle nyt käy ja miten rakkaus kestää Idan muuton Keravalle.

Jean Sibeliuksen oli vaikea keskittyä työskentelyyn kaupungissa ja hän kaipasi maaseudun rauhaan, joten perhe muutti Keravalle. Tämä kuvaus kiinnosti kovasti sillä Tuusulanjärven taiteilijakodit, kuten Ainola ovat hyvinkin tuttuja. Keravalle muuttaessa perhe tosin asui aluksi vuokralla Mattilan-talossa.

Kirja sijoittuu vuosille 1898-1900, jolloin Suomen itsenäisyys on vielä haave. Mustosen tapa kuvata menneiden aikojen Helsinkiä on viehättävää. Sivuilta välittyy kavioiden kopse ja iloiset kiljahdukset luistinradalla Kaisaniemessä, elävät kuvat ja puheensorina Esplanadilla. Myös menneiden aikojen työnkuvas ja henkilöiden puhetapa ovat uskottavaa.

Enni Mustonen on tavattoman tuottelias kirjailija. Kaikista hänen kirjasarjoista en ole ollut innostunut, mutta tämä Syrjästäkatsojat kiinnostaa kovastikin. Pidän kovasti tästä Mustosen ideasta kuvata arkea kulttuurin merkkihenkilöiden luona ja seuraavassa kirjassa päästäänkin Idan matkassa Albert Edelfeltin kotiin.

Tämä kirja sopii hyvin luettavaksi juuri ennen Jean Sibeliuksen juhlavuotta. Ensi vuonna Sibeliuksen syntymästä tulee nimittäin 150-vuotta. Kirja sai myös tutkailemaan tarkemmin säveltäjän elämää ja kiinnostuneille on tutkailtavaa muun muassa Facebookissa Syrjästäkatsojien sivulla >> ja Suomalaisen Klubin Sibelius-sivustolla >>

Piikatyttöä lukiessa maistui hieman savuinen klassikkotee Pointes Blanches, jossa mustan teen mukana on hopeisia nuppuja. Se oikeastaan siksi, että pohdin Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä ja mieleeni tuli ihanan tuoksuinen Halosenniemen savusauna. Huomasin myös, että Ateneumissa on myynnissä Demmersiltä Sibelius teetä. Sekin on savuinen makuelämys.



torstai 16. lokakuuta 2014

Sunnuntaileffana Vadelmavenepakolainen


Miikka Nousiaisen kirjoissa on jotain jännää magiaa. Metsäjätti päätyi teatteriesitykseksi ja samoin kävi Maaninkavaaralle. Molemmat tuli katsottua myös Kansallisteatterissa. Ja Vadelmavenepakolainen - se on puolestaan jo aivan omaa luokkaansa. Suositusta kirjasta tuli suosittu teatterikappale ja nyt sitten vielä elokuvakin.

Kirjan ahmittuani olen nähnyt Vadelmavenepakolaisen teatterissa kahdesti. Ensin Kom-teatterissa ja sitten Kokkolan kaupungin teatterissa. Jo viimeistään Kokkolan teatteriesityksen jälkeen oli selvää, että kirja taipuu moneen.  Kom-teatterin esitys oli vahva ja väkevä, Kokkolassa puolestaan viihdyttiin komedian parissa. Elokuvalta osasin näiden versioiden puolesta jo odottaa ihan mitä vaan.


Mikko Virtanen, mies jolla on paha identiteettiongelma kokee olevansa ruotsalainen. Valitettavasti hän on syntynyt Suomeen, eli on siis jonkin sortin kansallisuustransvestiitti. Mikko haaveilee olevansa Sven Svensson, kansakodin kasvatti, aito ruotsalainen sosiaalidemokraatti ja ennen kaikkea hyvä perheenisä. Epätoivoissaan hän päättää tehdä itsemurhan ruotsinlaivalta hyppäämällä mereen pukeutuneena Tre Kronor paitaan ilman henkilöpapereita, jotta edes tulisi haudatuksi Ruotsiin. Ratkaisu ongelmaan löytyy kuitenkin ruotsalaisesta psykologista, joka on myös päättänyt heittää henkensä ja tarjoutuu antamaan henkilöllisyytensä Mikolle. Mikosta tulee vihdoin ruotsalainen Mikael Anderson. Ja kuten arvata saattaa ilman ongelmia ei "Mikael" pääse uuteen elämäänsä.

Ruotsi on auvoinen kansankoti lähinnä enää Mikon omassa päässä. Hän on ruotsalaisempi kuin ruotsalaiset, ainoana erona syvä Suomi viha, jota aidot ruotsalaiset eivät koe. Huumori syntyy suomalaisten ja ruotsalaisten stereotypioista, jotka kyllä tunnistaa (jos on suomalainen tai ruotsalainen, muut niitä tuskin tunnistavat). Mieleen jäi etenkin toteamus siitä, että suomalaisella miehellä on kolme tunnetta: ilo, suru ja känni. Eikä noistakaan viimeinen edes ole tunne. Että semmoisia finnjäveleitä täällä meillä muka.

Elokuva pistää aika lailla tasapuolisesti halvalla sekä Suomea että Ruotsia. Tästä kiitos kuuluu varmaankin ruotsinsuomalaiselle ohjaajalle, Leif Lindblomille. Pilkka on kilttiä ja korrektia eli jokseenkin ruotsalaista.


Pääosan esittäjä on ruotsalainen, joka tuntuu vähän hassulta, sillä Mikko puhuu suomea murtaen. Jonas Karlsson on opetellut toki repliikkinsä, mutta suomi nyt vaan on niin vaikea kieli, että sen ääntäminen on muille hieman hankalaa. Ruotsalaiset katsojat eivät huomaa aksenttiongelmaa, mutta suomalaiselle katsojalle tämä särähtää korvaan. Mutta ehkä Mikko on sitten vain niin ruotsalainen, että suomi on päässyt unohtumaan.

Vadelmavenepakolainen elokuva on hyväntuulinen komedia, jonka asetan kategoriaan sunnuntaielokuvat. Elokuva ei ole uskollinen kirjalle, joka tuntuu ihan järkeenkäyvältä ratkaisulta. Kirjan juoni liikkuu sellaisissa sfääreissä, että tämä muokattu, kirjaan perustuva versio lienee sopivampi valkokankaalle. Ehta komedia se on yleisön reaktioista päätellen ja nauroin itsekin mukana. Elokuvaversioista on kuitenkin todettava, että se on kirjaa huomattavasti ruotsalaisempi, onhan loppukin kovin ruotsalainen - eli onnellinen.


Ohjaaja: Leif Lindblom
Pääosissa: Jonas Karlsson, Josephine Bornebusch, Frida Hallgren, Jarmo Mäkinen, Armi Toivanen, Tommi Korpela, Kari-Pekka Toivonen, Elina Knihtilä

Katso traileri >>



tiistai 7. lokakuuta 2014

Paras mahdollinen maailma ja hyviä ehdotuksia vieläkin paremmasta

Vasemmalta Jukka Ruotsalainen, Noora Dadu ja Joonas Heikkinen. Kuva: Kimmo Metsäranta
Paras mahdollinen maailman ja hyviä ehdotuksia vieläkin paremmasta. Tämän nimiseltä teatteriesitykseltä sopii odottaa ihan mitä vain.

Teatterin Takomon lavalla kolme näyttelijää, kaavailee tekevänsä Pekka Himasen Elämä taideteoksena -luennon pohjalta esitystä, jossa käsitellään muun muassa luovaa intohimoa, rikastavaa vuorovaikutusta ja luottamusta -käsitteiden pohjalta. Jotta asia konkretisoituisi, otetaan koko pakettia kuvaamaan unelmatorttu.

Projekti käynnistyy intohimolla, jossa hurjalla vimmalla kuvataan jokseenkin puberteettivaiheeseen jääneen menestyjän (Noora Dadu) kohelluksen täyttämää elämää. Dadussa on vimmaa, joka tarttuu ja hymyilyttää. Alatyyliset sanat sinkoilevat, ehkä vähän turhankin alleviivaavasti. Ei pillu-sanan kuuleminen tai dildon näkeminen teatterin lavalla nyt varsinaisesti enää oikein ketään hämmennä. Komiikkaa irtoaa kuitenkin muusta ja tätä kohellusta ei voi katsoa nauramatta.

Kuva: Kimmo Metsäranta
Seuraaviin kohtauksiin mentäessä tyyli päätetäänkin vaihtaa Kieslowskin väritrilogian vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa mukailevaksi. Mukailevaksi todellakin, koska pinkki, sini-punaraidallinen ja ylevä ruskea kun saavutetaan ehkä lähinnä jos Ranskan trikolori joutuu todella pahaan pesukatastrofiin.

Tässä osiossa mennään syvemmälle yhteiskunnan ongelmiin. Nuori mies (Jukka Ruotsalainen) painii omantuntonsa kanssa ostettuaan seksituokion nuorelta romanialaiselta naiselta. Ruotsalaisen kehonkieli on muuten huikeaa. Pienetkin eleet välittyvät katsojalle.

Kolmas osa, eli ylevä ruskea, tuo esiin parisuhteen mustasukkaisuuden karmivalla tavalla. Tässä ollaan suklaahieronnan äärellä ja seuraukset ovat rankat - mutta koko episodi on siltikin ruskean suklaisella huumorilla kuorrutettua. Nyt vuorostaan Joonas Heikkisen kalsarihahmo nousee päärooliin. Hänen ärjyvä olemuksensa hohkaa milloin voimaa, milloin suuttumusta. Vaikuttavaa työtä ja upeaa läsnäoloa.

Kuvat: Kimmo Metsäranta
Paras mahdollinen maailma ja hyviä ehdotuksia vieläkin paremmasta hurmaa irvokkaalla huumorillaan ja karikatyyrimaisilla hahmoilla. Esitys on näennäisen kevyt sillä kaiken kohelluksen takana käsitellään kuitenkin yhteiskunnan vinoutumia.

Ps. Tässä esityksessä nähdään myös kiertävät housut kun jokainen näyttelijä sujahtaa samoihin pöksyihin vuorollaan.



Ohjaaja: Akse Pettersson
Käsikirjoittaja: Veikko Nuutinen
Rooleissa: Noora Dadu, Joonas Heikkinen, Jukka Ruotsalainen
Esityspaikka: Teatteri Takomo
>>



torstai 2. lokakuuta 2014

Rakkauskirje Helsingille - Helsinki Dresses


Joukko helsinkiläisiä rakennuksia pukuina... joo-o. Kuulostaa melkoiselta haasteelta yhdistää arkkitehtuuri puettavaan muotoon, mutta niin vain pukusuunnittelija Anne Mustarastas on tässä onnistunut. Kampin Laituri -näyttelytilassa on esillä kerrassaan hykerryttävä pukusarja.

Uudenmaankatu 17/Annankatu 12. Rakennuksen valmistumisvuosi 1898.
Tämä rakennus toi suunnittelijalle mieleen 1760-luvun ranskalaiset hovipuvut. Puvussa on runsaasti koristeellisuutta ja yksityiskohtia - ja sisältäähän se asunnonkin.
Helsinki Dresses - Helsingin kauneimpia rakennuksia pukuina näyttelyssä on hurmaavalla tavalla yhdistetty kaksi rakkautta keskenään. Puvut ja rakennukset kohtaavat toisensa ja ovat samaa muotokieltä keskenään. Lopputulos on oivaltava, hauska, hyväntuulinen ja leikkisä.

Vasemmalla: Herttoniemen metrovalvomon (valmistumisvuosi 2012) väriraidoilla terästetty lasinen julkisivu on innoittunut tähän moderniin luomukseen. Oikealla: Puku on saanut inspiraationsa paanukatoista. Muun muassa Korkeavuorenkadulta (nro 21) ja Stockmannin tavaratalon huipulta löytyy vastinetta tälle kaunottarelle.
Näyttely on hyvin innostava kokemus. Kun lähdin kävelememään kotiin näyttelystä aloin katsomaan keskustan rakennuksia tarkemmin. Katse siirtyi korkeammalle ja löysin taas uusia koristeellisia yksityiskohtia joita en ollut ennen huomannutkaan. Pitäisi useammin kävellä hitaammin ja uteliaana, niin ehtisi havaita paremmin kuinka kaunis Helsinki onkaan.

Vasemmalla: Perämiehenkatu 7, valmistumisvuosi 1908. Tämä puku keskiaikainen toisin kuin yksikään rakennus Helsingissä, mutta kovasti ajan henkeä tämä Perämiehenkadun talo henkii. Oikealla: Liisankatu 16, valmistumisvuosi 1904. Kultaiset koristeet toistuvat puvussa ja viitta suojaa tuulelta ja tuiskeelta, kuten varmasti jämäkän oloinen rakennuskin.
Anne Mustarastas ei ollut minulle ennestään tuttu tekijä, mutta hän on helsinkiläinen muotoilija ja näyttämöpukujen valmistaja, joka on tehnyt uransa teattereiden puvustoissa. Nyt haluaisinkin tietää mitä hän on seuraavaksi puvustamassa - ja jos mahdollista, olisiko lavalla nähtävissä näiden kahdeksan asukokonaisuuden kaltaista ilottelua? Toivon, että Mustarastaan mielikuvituksesta ja käsityötaidoista päästäisiin nauttimaan vaikkapa jossakin historiallisessa esityksessä, joka jättää tilaa fantasialle ja irrottelulle. Näistä puvuista tulee nimittäin todella hyvälle tuulelle.

Vasemmalla: Kampin kappeli, valmistumisvuosi 2012. Tämä mehiläispesän näköinen rakennus on puvun myötä aivan kuin lentoon lähdössä. Puvusta tulee mieleen jonkin kenties arabimaan lentoyhtiön lentoemäntien puku. Kappelin muoto toistuu kauniisti hameessa. Oikealla: Ratakatu 10, valmistumisvuosi 1909. Tässä puvussa on hienoja yksityiskohtia, rataksia, ketjuja ja reipasta menoa. Puvussa ja rakennuksessa on samaa patinaa.

Helsinki Dresses 11.9.–1.11.2014
Info- ja näyttelytila Laituri, Narinkka 2, vanha linja-autoasema Kampissa
Laituri >>

Katso myös mitä pukusuunnittelija Anne Mustarastas kertoo puvuista ja niiden taustoista >>