Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Linda Olssonilla on ihailtavan lämmin tapa kuvata ihmisiä. Näin myös teoksessa Kun mustarastas laulaa. Kirjan henkilöt ovat kokeneet pettymystä, menetystä ja tuskaa. He ovat yksinäisiä ja vetäytyneet omaan kuoreensa, elävät elämäänsä vähän sivussa, poissa katseilta.

Talvisena päivänä tukholmalaiseen kerrostaloon muuttaa nainen, jonka naapuri näkee
muuttopäivänä vilaukselta. Tämän jälkeen naisesta ei näy eikä kuulu mitään elonmerkkejä.
Elisabeth on menettänyt elämänhalunsa ja kärsii mielenterveyden ongelmista joihin kirjassa vilahtava ”vihreäpukuinen nainen” viittaa.

Elisabethin naapurissa asuu Elias, nuori taitava sarjakuvapiirtäjä. Eliaksella on kerrosta ylempänä hyvä ystävä Otto, yli seitsemänkymppinen leskimies, entinen antikvariaatin pitäjä. Otto tarjoilee Eliakselle hyviä ruokia sekä kertoo omin sanoin klassikkoteoksista, joita pahasti lukihäiriöinen ei kykene itse lukemaan.

Tässä teoksessa kirjoilla on vahva ja merkittävä rooli. Kirjan avulla Elisabeth saadaan houkutelluksi pois erakkoelämästään – ja samalla Elisabeth toimii muusana Eliakselle, joka saa hänestä aiheen piirroksiinsa ja Otto puolestaan kokee elämässään ensimmäisen kerran rakkautta. Elisabethkin löytää taas kadonneen luomisvoimansa. Olsson kuvaa lämmöllä ja ymmärtämyksellä näitä yksinäisiä sieluja. Sitä miten heti he löytävät toisensa ja saavat samalla kipeästi kaipaamaansa lohtua, ymmärtämystä ja rakkautta. Elisabethin mielen järkkymistä ja toipumisen polkua on kuvattu herkällä tavalla, kauniin lempeällä ja viisaalla otteella.

Vaikka kirja on viipyilevän rauhallinen, on siinä omaa jännitystä. Lukijaa kuljetetaan kohti
Elisabethin suurta salaisuutta, syytä joka sai hänet romahtamaan. Kaihoisa tarina jättää loppuun kysymyksen. Kestääkö keväällä löytynyt mustarastaan laulun siivittämä onni?

Linda Olsson
Kun mustarastas laulaa
Gummerus 2015

Lämmöllä ja ymmärryksellä kirjoitettu teos kaipaa kumppaniksi höyryävän kupin lohduttavaa teetä. Tällainen on Jinxuan oolong. Ensimmäisen haudutus on maitomainen ja hento. Toisessa on jo enemmän sävyjä, maku ei ole enää pelkästään makea vaan myös mausteinen ja hienostunut.

Ismo Höltön hurmaava katsaus 60-luvun Suomeen

Vasemmalla: Ismo Hölttö: Suomenlinnan lauttaterminaali, Kauppatori, Helsinki, 1968.
Oikealla: Ismo Hölttö: Pieksämäki, Etelä-Savo, 1966. 

Blogi on elänyt pari kuukautta hiljaiseloa kiireiden vuoksi, mutta kulttuurille on kuitenkin löytynyt aikaa. Kaiken vipinän keskellä olen käynyt rentoutumassa niin näyttelyissä, teatterissa kuin tanssiesityksistä nauttien. Kulttuuri on kuitenkin itselleni sitä parasta nollausta.



Intoilin ja intoilen edelleen museokortista. Tämä on varmasti kulttuurikentän kevään tapaus. Ripeällä aikataululla mukaan saatiin lähes 200 museota eri puolelta Suomea. Ja sehän on museoiden suurkuluttajalle kuin joulu, juhannus ja vappu yhdellä kertaa. Toukokuun viidentenä olinkin hieman jännittynyt, että miten käy. Saanko sen kortin vai onko kaikki kortit lunastettu nenän alta. No, aivan kaikki eivät sitten olleet yhtä innostuneita kuin minä, sillä eihän kortin tulo mitään valtavia massoja kerännyt museoihin sitä jonottamaan - ja saahan sen tilattua netistäkin.

Oikealla: Ismo Hölttö: Senaatintori, Kruununhaka, Helsinki, 1968.
Vasemmalla: Ismo Hölttö: Kanavakatu 1, Katajanokka, Helsinki, 1966. 

Hankin väliaikaisen museokorttini Atenumista (varsinainen tulee postitse perästäpäin) ja menin katsomaan valokuvaaja Ismo Höltön (s. 1940) näyttelyn. Esillä on teoksia, jotka ovat syntyneet 1960- ja 70-luvun aikana.



Mustavalkoiset kuvat ovat erittäin kiinnostava kurkistus 1960-luvun Suomeen. Kuvissa näkyy aika jolloin maaseudulta muutettiin kaupunkeihin ja elämänmeno ja –tyyli muuttui melkoisesti. Taakse jäivät hiljaiset kylätiet ja viljavat pellot. Tilalle tuli kivisiä taloja ja kiivaampi elämänrytmi.

Hölttö otti valtavan määrän muotokuvia kuvausmatkoiltaan eri puolella Suomea. Nämä upeat kuvat ovat jo pelkästään visuaalisesti hyvin vangitsevia, mutta ne ovat samalla myös varsin yhteiskunnallisia. Kaupungin ja maaseudun eroista ja ongelmista puhuttiin aikanaan vähän, mutta kuvissa ne piirtyvät esiin. Maaseudun lapsilla on paikatut ja vielä siltikin rikkinäiset vaatteet, kaupungissa tepastellaan sievissä mekkosissa. Varallisuudessa on melkoinen ero.

Oikealla: Ismo Hölttö: Rautatieasema, Helsinki, 1967.
Vasemmalla: Savo, 1966. 

Maalta kaupunkiin muutto näkyy monella tapaa. Maalla on ollut rennompi vaatetus, kaupungissa on kuljettu puvut päällä. Eräänkin pukuun ja hattuun sonnustautuneen miehen jalkaan oli valikoitunut monot, jäänteenä elämästä maalla. Uusiin pukukenkiin ei kenties enää ollutkaan varaa. Kun katsoo kuvia on vaikea uskoa, että välissä on vain 50-vuotta. Monella tapaa, ajanhenki on niin vierasta ja kaukaista.

Oikealla: Helsinki, Myllypuro, 1967.
Keskellä: Ismo Hölttö: Eno, Pohjois-Karjala, 1969.
Vasemmalla: Ismo Hölttö: Lestadiolaisten suviseurat, Oulu 1966.

Höltön kuvissa on lämpöä ja huumoria. Huumori on lajiltaan hiljaista ja vähän yllättävää. Ylivoimaisesti hilpeimmässä kuvassa lumen ja loskan keskellä ei mitään, nökötti toreilta tuttu telttarakennelma. Teltan sisällä takaseinustalla oli maisemakuva Euroopan vuoristosta. Edessä oli kamerateline. Näytteillä oli passikuvia. Ja kyllä - kyseessä oli pikavalokuvaamo Rovaniemeltä.

Yehia Eweis, Kansallisgalleria, 2015. 

Ismo Hölttö on harvinaislaatuinen ihmisten kuvaaja. Tuntuu, että hänellä on ollut poikkeuksellinen kyky lähestyä ihmisiä. Onkin upeaa, että kultasepästä, joka oli aktiivinen valokuvauksen harrastaja, kehittyi nopeasti tunnustettu valokuvaaja. Jos muistan näyttelystä oikein, niin harrastuksen aloittamisen ja valtion valokuvataiteen palkinnon välille jäi vain kahdeksan vuotta. Tämäkin kertoo siitä kuinka erityislaatuinen valokuvaaja Hölttä oikein on.

Ismo Hölttö, Ateneum 10.04.2015 - 31.05.2015

Museokortti >>