torstai 27. lokakuuta 2016

Ylellistä yltäkylläisyyttä - suorastaan luksusta

Vasemmalla Hans van Essen, Asetelma hummerin kanssa, n./c. 1620. Viron taidemuseo, Kadriorg.
Oikealla Jan Frans van Son, Hedelmäasetelma. Gustavianum. Uppsalan yliopistomuseo.
Aivan ensimmäiseksi täytyy tunnustaa, etten sitten yhtään pidä asetelmamaalauksista. Ja tämän jälkeen on syytä puolestaan tunnustaa, että pidin aivan valtavasti nyt Sinebrychoffin taidemuseossa esillä olevasta Asetelma, elämä tarjottimella -näyttelystä.

Näyttely vie 1600-luvun Hollantiin, notkuviin ja yltäkylläisiin pöytiin, sen ajan luksukseen.
Varakkaat porvarit innostuivat tuolloin asetelmamaalauksista ja se näkyy aihevalinnoissa. Vadit pursuavat mehukkaista hedelmistä ja kukka-asetelmat ovat runsaita ja värikkäitä. Mutta se mikä tauluista tekee mielenkiintoisen, on niiden symboliikka. Kuvatut aiheet tai esineet voivat merkitä kulttuurin, uskonnon ja yhteiskunnan arvoja ja ajatuksia, moraalin kysymyksiä ja intohimoa. Ja kyllä, asetelmat voivat melkeinpä olla lähes riettaita. Esimerkiksi Pieter Aertsenin maalauksessa uskottomuutta symboloiva kurpitsa vihjaa, että vihanneskauppiaiden välillä on vispilän kauppaa.

Löytöretket ja laajentuneet kauppasuhteen näkyvät maalauksissa. Vadeista löytyy eksoottisia hedelmiä, jotka ovat aikanaan esitelleet omistajiensa vaurautta. Ja ilmeneehän teoksissa jo myös hollantilaisten tulppaanivillityskin. Asetelmat ovatkin itse asiassa hyvin kiinnostavia. Vähän niin kuin nykyajan insta-postaukset, samalla tapaa nekin kertovat omaa henkilökohtaista tarinaa peilaten samalla laajemmin yhteiskuntaa ja sen arvoja.

Vasemmalla Jan I Brueghel, Kukkamaljakko. Kansallisgalleria. Kuva: Pirje Mykkänen.
Keskellä Heikki Marila, Kukat XIII. Valtion taideteostoimikunta. Kuva: Kimmo Brandt.
Oikealla Edwaert Collier, Vanitas, 1661. Kansallisgalleria. Kuva: Antti Kuivalainen.


Asetelmamaalauksissa on kieltämättä melkoista taituruutta. Teokset ovat tarkkoja hedelmien pintaa, kukkien terälehtiä ja eri materiaalien tuntua myötä. Kauniista kukka-asetelmistakin löytyy yllätyksiä. Piilossa voi olla hyönteinen ja hedelmissä jo vähän hometta. Kaikki ei olekaan niin kuin ensi silmäyksellä näyttäisi olevan.

Elämä tarjottimella -näyttely on nerokkaasti rakennettu eri teemojen varaan höystettynä nykytaiteella joka tuokin mukavaa jatkumoa tähän päivään asti. Sen verran yltäkylläinen ja herkullinen tämä kattaus oli, että sen jälkeen oli suorastaan pakko käydä nauttimassa leivos kahvilassa.

Asetelma, Elämä tarjottimella 29.9.-8.1.2017, Sinebrychoffin taidemuseo




torstai 22. syyskuuta 2016

Miika Nousiainen: Juurihoito


"Rakkaus ei kovin paljon eroa juurihoidosta. Tarkoitus on tehdä hyvää toiselle. Se on välillä kivuliasta, välillä palkitsevaa. On pakko mennä syvälle itseen ja antaa jotain itsestään."

Miika Nousiainen on yksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani, joten odotin kovasti hänen uutuusromaaniansa - vaikka se onkin nimeltään  Juurihoito.

Tällä kertaa Nousiainen vie lukijansa hammaslääkärin tuolille. Päähenkilö Pekka Kirnuvaara on copywriter, joka on juuri kokenut avioeron ja kaiken lisäksi pilannut hampaansa karkilla ja kolajuomilla. Hän päätyykin työlleen omistautuneen ja estyneet töölöläisen hammaslääkärin, Esko Kirnuvaaraan, potilaaksi. Pian käy ilmi, että saman sukunimen omaavat miehet ovat veljeksiä.

Vanhemmuus ja juurettomuus ovat kirjan kantavia teemoja. Pekka on ollut omistautunut isä, halunnut tehdä kaiken oikein ja olla hyvä isä. Hän kaipaa lastansa ja kokee vaikeaksi sen ettei ole eron myötä lapsen jokapäiväisessä elämässä mukana. Samalla tilanne saa pohtimaan omaa lapsuuttaan ilman isää ja siihen liittyvää juurettomuutta.

Pekka pääsee pikkuhiljaa hivuttautumaan osaksi jähmeän veljensä Eskon elämää ja veljekset lähtevät etsimään sekä isää että yhteisiä juuriaan aloittaen matkansa Lieksasta ja päätyen aina vain yhä kauemmas. Matkalla salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua ja yllätyksiltä ei vältytä.

Nousiaisella on ihmeellinen kyky. Jo parin sivun jälkeen kirja tuntui kuin olisi juttusilla vanhan hyvän ystävän kanssa. Tarinan maailmaan uppoutui nopeasti. Nokkela dialogi ja osuvat havainnoit huvittavat ja samalla koskettavat. Hammaslääketiedevertaukset on tuotu kirjaan mainiolla tavalla, ne sävyttävät hyvin tunnelmaa.

Kirjan hahmot on kuvattu niin humoristisen lämpimästi, että heistä ei voi kuin pitää. Vaikka Juurihoito käsitteleekin vakavia asioita jotka periaatteessa eivät naurata, on Nousiainen hilpeillä oivalluksillaan saanut niihinkin huumoria mukaan.

Juurijoito on hieno ja lämmin kirja, jonka loppu on hieman pitkittynyt, mutta mitäpä siitä. Tästä jäi pitkäksi aikaa hymy huulille ja toive löytää ihka elävä Esko Kirnuvaara omaksi hammaslääkäriksi.

***
Kuten muistakin Nousiaisen romaaneista, on tästäkin tulossa teatteriversio. Harmillisesti olin tällä kertaa hidas ja omalta kohdaltani Kansallisteatterin liput menivät paremmin hereillä olleille. Lisänäytöksiä siis odotellen.


Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava 2016





tiistai 6. syyskuuta 2016

Antti Ritvanen: Miten muistat minut



Antti Ritvasen esikoisromaani Miten muistat minut, kertoo menestyskirjailija Marjatta Aallon ja hänen poikansa Jessen monisyisestä suhteesta. Romaani kuvaa äiti-poika-suhdetta, taiteilijaksi kypsymistä ja nuoren miehen kasvua.

Marjatta on vimmainen taiteilijasielu, jonka kirjat kumpuavat omasta elämästä. Hän kuvaa niihin Jessen isän, legendaarisen muusikon Mark Linden kanssa kokeman kaikkinielevän rakkaussuhteen sekä myös hetkiä poikansa elämästä kaiken kansan luettavaksi. Marjatta on häilyvä ja levoton taiteilijasielu joka on helposti johdateltavissa. Jessen on tästä kaikesta huolimatta vaikea irrottautua äidistä ja tämän voimakas persoona vetää Jesseä puoleensa yhä uudestaan ja uudestaan.

Sitten yhtenä päivänä Jesse saa puhelun jota on tavallaan odottanut koko elämänsä ajan. Aivan kirjan alussa Marjatta löytyy kuolleena hervantalaisesta kylpyhuoneesta ja epäselvää kuolemaa sekä koko elämää aletaan purkaa niin äidin kuin pojan muistojen kautta.

Romaanin edetessä huomaa hyvin, että Ritvanen on koulutukseltaan psykologi. Niin tarkkanäköisesti hän kuvaa henkilöitä ja heidän sielunelämää. Tarina on alkoholihuuruinen ja paikoin jopa ahdistava, eikä aihepiiriltään mitenkään helpoimmasta päästä. Silti kerronta on koko ajan taitavasti rakennettua ja vivahteikasta. Ritvasella on kyky kuvata niin elämän varjopuolia kuin iloa lämpimällä tavalla, paikoin hyvinkin humoristisesti.

Miten muistat minut on varsin runsas kirja. Samalla kun se kertoo ihmissuhteista, maalaa se voimakkain vedoin ajankuvaa myös musiikki- ja kirjailijapiireistä. Siitä miten taiteilijaksi kasvetaan, miltä tuntuu paistatella kuuluisuudessa ja huomata että suosion romahdus voi olla käsillä milloin vain.

Ritvasen romaani on taidokas kasvukertomus kaikkine sivupolkuineen. Vimma mikä kirjasta huokuu, hurmaa lukijan ja imaisee maailmaansa.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut
Otava 2016





lauantai 23. heinäkuuta 2016

Laura Lähteenmäki: Korkea aika


Laura Lähteenmäki kuljettaa kahden suvun tarinaa kirjassaan Korkea aika kuljettaa kahden suvun tarinaa kirjassaan Korkea aika aina neljänteen sukupolveen asti  Avainhenkilöt Anna ja Olavi Metso saavat evakkoperheenä Hämeestä palan maata ja alkavat rakentamaan uutta elämäänsä pala palalta. 

Naapurissa asuu surun verhoama Heljä, jonka mies Kalle on loukkaantunut pahasti sodassa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hyväsydäminen ja pirteä Anna tuntee sääliä Heljän tilannetta kohtaan ja haluaa auttaa tätä kaikin mahdollisin tavoin ja patistaa apuun niin poikaansa Lauria kuin etenkin miestänsä Olavia. Kun pariskunnalle syntyy toinen lapsi Riitta, tapahtuu jotain jonka jäljet näkyvät vielä vuosikymmenien päästä. Ovatko hyvät teot aina hyviä ja mitä vastaanottaja niistä ajattelee? 

Nykyajassa Annan lapsenlapsi Saana hakee vielä paikkaansa, mutta ei hänenkään elämänsä tunnu muovautuvan helpoimmista aineksista. Eri sukupolvia tuntuu yhdistävän tietty puhumattomuus, onnellisuuden tavoittelu ja sen ohuiden säkeiden katkeaminen ja uudelleen punominen.

Lähteenmäki punoo monen henkilön tarinan läpi vuosikymmenien eri perheenjäsenien kautta. Kertojanääni vaihtuu vuosien risteillessä. Eri henkilöiden kautta muotoutuu mutkikas mutta eheä punos eri sukupolvien kokemuksista. Tiivistunnelmainen tarina maalaa kuvaa eroista, yksinäisyydestä, kaipauksesta ja toiveista. Lähteenmäen teksti on huolella laadittua ja kaunista. Mikä tärkeintä, tarina vie mennessään.

Laura Lähteenmäki
Korkea aika
Wsoy 2016









tiistai 31. toukokuuta 2016

Enni Mustonen: Ruokarouva


Viikonloppu ja himo lukea jokin historiallinen tarina auringon paisteessa. Tähän hetkeen osui juuri sopivasti uunituore Enni Mustosen Ruokarouva. Syrjästäkatsojan tarinat jatkuvat.
Sarjan edellisessä kirjassa eli Emännöitsijässä päähenkilö Ida Eriksson lähti Tukholmaan synnyttämään lastaan ja jäi sille tielle. Nyt Kirsti-tytär on varttunut tomeraksi kahdeksan vuotiaaksi.
Yllätysperintö muuttaa Idan ja hänen tyttärensä elämän suunnan. Suurehkon rahasumman turvin Ida ja Kirsti muuttavat sodan uhkaa henkivään Suomeen, toiveena parempi elämä. Idan tavoite on ostaa Ruotsista saamansa esimerkin turvin huvila johon voi perustaa täysihoitolan. Näin hän pystyisi turvaamaan Kirstille hyvän koulutuksen ja mahdollisuudet edetä elämässä eteenpäin helpommalla polulla kuin mitä on itse kulkenut. 
Sopiva hirsihuvila löytyy Albergasta kuvanveistäjä Ville Vallgrenin ja hänen naisystävänsä naapurista. Niin, ja tietysti Sika Pellen. Lemmikkipossu kun kuului oleellisesti heidän elämäänsä. Ja mikä yllättävintä, tuohon aikaan Helsingistä on mennyt höyrylaiva noille Espoon rannoille, joten Alberga oli laivan ja rautatien ansiosta varsin hyvien kulkuyhteyksien päässä jo silloinkin.

Työteliäänä ihmisenä Ida saa nopeasti täysihoitolansa valmiiksi naapureiden hyvällä avulla. Aidosta pohojaalaasesta kurikanmiehestä Iisakista tulee luottohenkilö vuosien edetessä. Täysihoitola täyttyy Helsingin levottomuuksien ja epävarmojen aikojen vuoksi varsin nopeasti. Pian talossa asuu sekalainen seurakunta niin oikovedosten lukijasta, tulevista jääkäreistä, opettajasta, ompelijasta, säveltäjästä ja venäläisestä everstinnasta.

Tällä kertaa kirja ei sukella syvälle taiteilijaelämään kuten edellisillä kerroilla. Keskiöön pääsee myllerryksessä elävä yhteiskunta ja arkinen aherrus. Vallgrenit ovat vain mukava sivupolku ja tuovat mukanaan myös Eino Leinon, Leevi Madetojan ja L. Onervan.

Tsaarin valta päättyy Venäjän verisen vallankumouksen myötä ja se näkyy myös Suomessa, jossa pian ollaan sisällissodassa. Saksamieliset nuoret miehet menevät sotaoppiin Saksaan ja tulevat takaisin jääkäreinä. Punaisten valta voimistuu ja se näkyy ilkivaltana, levottomuuksina ja ryöstelyinä myös Albergassa. Niin saksalaiset kuin venäläiset aiheuttavat hävitystä ja pelkoa, rauhallinen idylli on muuttunut taistelutantereeksi.

Ajat ovat kovat, ruuasta on pulaa ja Ida saa Iisakin avulla käyttää kekseliäisyyttä miten ruokkia täysihoitolansa asukkaat. Tämä näkyykin Idan vakavammaksi muuttuneessa hahmossa verrattuna Emännöitsijään. Valoa ja iloa tuo kertomukseen pieni Kirsti. Ja mahtuuhan kirjaan myös romanssia, eräs tuttu hahmo menneiltä vuosilta palaa Idan elämään.

Ruokarouva on taattua Enni Mustosta. Tarkkaa ja viihdyttävää historiallista ajan kuvausta. Kirjan parissa viihtyy ja nauttii. Luin jostain, että sarja jatkuu vielä kahdella kirjalla. Idan kiehtova tarina siis jatkuu ja jään mielenkiinnolla odottamaan mihin suuntaan Mustonen kuljettaa seuraavaksi. Ensi askeleita ottava Suomi näkynee taustalla ja toivottavasti kiinnostavia kulttuurin merkkihenkilöitä löytyy sivuilta jatkossakin.

Kaunis sää houkutteli pyöräretkelle ja lukemaan kirjan loppuun Idan maisemiin Akseli Gallen-Kallelan museon mukavan kahvilan pihaan. Syntymäpäiväjuhlia siellä Ruokarouvassakin vietettiin. Mikä olisikaan ollut oivallisempi paikka lopettaa tämä kirja.

Enni Mustonen; Ruokarouva
Otava 2016









tiistai 17. toukokuuta 2016

Jan-Philippe Sendker: Sydämen lyönneissä ikuisuus


Tin Win on Burmasta kotoisin oleva menestynyt juristi, joka asuu New Yorkissa yhdessä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Kaikki muuttuu kun Tin Win lähtee eräänä päivänä töihin ja ei palaa enää koskaan.

Tarina käynnistyy kun Tin Winin jo aikuinen tytär Julia, neljä vuotta katoamisen jälkeen, löytää isänsä vanhan rakkauskirjeen jonka tämä oli lähettänyt vuosia sitten burmalaiselle naiselle. Kuka nainen on ja miten hän liittyy isään? Miksi isä lähti kertomatta ja jälkiä jättämättä? Nämä kysymykset piinaavat niin paljon Juliaa, että hän matkustaa Burmaan, mysteerisen naisen kylään etsimään vastauksia ja isäänsä.

Kylässä Julia tapaa vanhan ja viisaan U Ban, joka alkaa kertomaan hänelle isän tarinaa nuoruusvuosilta - tai oikeastaan uskomatonta rakkaustarinaa sokeutuneesta Tin Winistä ja mysteerinaisesta eli rammasta Mi Mistä. Sitä mukaan kun U Ban tarina etenee, ymmärtää Julia paremmin isäänsä vaikka kertomuksen kuuleminen on tuskallista. Kirja saa lukijan miettimään voiko vanhempiaan ikänä tuntea kunnolla? Mitä salaisuuksia kätkeytyykään aikaan ennen jälkikasvua?

Jan-Philippe Sendkerin Sydämen lyönneissä ikuisuus on kiehtova kuvaus mennen ajan Burmasta, jossa vanhoilla uskomuksilla ja mystiikalla on oma erittäin vankka asemansa. Ihmiset uskovat astrologien sanaan vahvasti ja toimivat myös heidän ohjeidensa mukaisesti. Kun Tin Win syntyy eräänä joulukuisena lauantaina, tulkitaan sen tarkoittavan, että hän tulee tuottamaan vanhemmilleen suurta surua ja itselleen vaikeaa elämää, mutta toisaalta myös erityisiä taianomaisia lahjoja sekä suurta rakastamisen lahjaa.

U Ban kertoman tarinan kautta piirtyy hieno kuva ihmisten erilaisuudesta. Minkälaista on elämä sokeana ja miten rampa otetaan osaksi yhteisöä. On helppo samaistua sokeuteen liittyviin haasteisiin joita Sendker kuvaa hienolla otteella. Kertomus vie myös hyvin itämaisen ajattelun luokse. Jollakin tapaa kirja muistitti Paolo Coelhon tarinoiden elämän viisautta.

Herkän ja kauniin rakkaustarinan jälkeen jäin kuitenkin miettimään oliko Tin Winin pois lähteminen ja perheen jättäminen kuitenkaan rakkautta? Mitä kaikkea voisikaan silloin rakkauden nimissä tehdä. Kirjaa lukiessa jäi hieman vaivaamaan sen sentimentaalisuus. En aivan lämpene sille, että joka soluunkin sattuu kun toinen poissa ja seuraavaan tapaamiseen lasketaan minuutteja, tunteja, päiviä.

Sydämen lyönneissä on ikuisuus tempaisi mukaansa. Ajaton ja traaginen rakkaustarina lumosi ja osui hyvin kaukokaipuuseen mihin Burmaan sijoittuvat torit ja kukkulat lukijaa kuljettavat.

Jan-Phlippe Sendker: Sydämen lyönneissä ikuisuus. Gummerus 2016.




perjantai 6. toukokuuta 2016

Kurkistus Venetsian aatelisten palatseihin

Piazza San Marco 2016
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän näyttely Veden kätkemiä huoneita - valokuvia Venetsiasta on esillä Kansallismuseossa. Heikkilä on onnistunut pääsemään turistien silmiltä kätkettyyn maailmaan, venetsialaisten aatelisten yksityispalatseihin.

Heikkilä on kuvista päätellen saavuttanut luottamuksen kuvattaviensa välillä. Lähikuvia kasvoista, kuin muinaisissa taideteoksissa, loikoilevia ihmisiä, rentoa oleilua sohvalla. Näistä syntyy intiimiys, joka tekee näyttelystä kiinnostavan.

Vasemmalla Prinssi don Giovanni Alliata 2009. Oikealla Paroni Alberto Franchetin lapset, Raimondo ja Laura 2009. 
Näyttelyssä ei voi olla pohtimatta taakkaa jonka palatsien perinnön täytyy aiheuttaa omistajilleen. Luopuminen tarkoittaisi kenties suvun monisatavuotisen omistuksen päättymistä – ja kuka haluaisikaan olla ketjussa se joka katkaisee vaalitun perinteen.

Kalustuksen vähyydestä pystyy päättelemään, että omaisuutta on täytynyt myydä palatsin ylläpitokustannusten vuoksi, joka ei voi olla pikkukasa euroja. Voi päätellä että uppoavan kaupungin palatsit kärsivät kosteuden aiheuttamista vaurioista ja mikäpä rakennus ei vuosisatojen kuluessa kokisi rapistumista muutenkin.

Oikealla N.H. Marino Zorzi palatsissaan 2009. 
Kuvissa leijuu surumielisyys, huoneet tuntuvat raskailta ja vaikuttavat imevän asukkaat sisäänsä. Kohtalo on heittänyt heidät omiin pikkupalatseihinsa joissa he näyttävät hieman eksyneiltä. Tunnelma on paikoin absurdi, nykyihmiset tavallisissa vaatteissa palatseissa joihin sopii paremmin kahiseva silkki ja monilukuinen palvelusväki. Voi vain kuvitella miltä tuntuu asua kuin museossa. Silmiin pistävää kuvissa oli puuttuvat televisiot ja muut härpäkkeet joita tämän ajan länsimaisia koteja on vaikea ajatella.

Vasemmalla Taiteilija Roger de Montebellon ateljeessa – Maalaus ”El ensimismamiento de Cecilia Fernandez” 2016. Oikealla Vesi 2010
Kaunista näyttelyä rytmittää 1800-luvun esineet, kuten peilit ja tuolit joiden kautta katsoja pääsee lähemmäksi palatsien tunnelmaa.

Veden kätkemiä huoneita – Jaakko Heikkilän valokuvia Venetsiasta. Kansallismuseossa 29.4. - 28.8.2016.





torstai 4. helmikuuta 2016

Ajankohtainen Töppöhörö



Työtön, eronnut ja puolijuoppo mies istuu yksin lavalla valtavan tuolin päällä ja laukoo sellaiseen tahtiin mielipiteitään että katsojaakin alkaa hengästyttää. Mies on nimeltään Viki ja hänen maailmankuvansa on vihaa pullollaan ja positiiviset ajatukset taitavat olla visusti lukkojen takana.

Viki pauhaa suurieleisesti elehtien ja kertoo totuuksiaan naapurin Tulpusta, avioliitosta, sotaveteraaneista, kulttuurista, kakasta, ulkomaalaisista, naisista, politiikasta, alkoholista ja ties vaikka mistä.

Juha Hurme on luonut teatterin lavalle aikamoisen karikatyyrin, jolla sana on vahvasti hallussa, koskien asiaa kuin asiaa. Hahmo on kuin eläväksi puhallettu yhdistelmä keskustelupalstojen mörreistä. Tosin Vikin kommentit ovat huomattavasti huolellisemmin laadittuja muodoltaan, sisältäen nokkeluuksia ja värikkäitä kielikuvia.



”Kiasma saa haistella Mannerheimin hevosen persettä. Taide tuli valmiiksi 100 vuotta sitten. Miehen tehtävä on parantaa vaimon suoritusta. Vihreät menköön metsään syömään ketunleipiä sen sijaan että litkivät soijamaitolattea Helsingin keskustassa. Jos joku haluaa halata ryssiä tai neekereitä, niin sehän voi aina mennä Venäjälle tai Ruotsiin.”

Lyhyesti sanottuna Vikin jutut ovat kamalia, mutta samalla niissä on myös jotain tavattoman koomista. En ole koskaan ennen ollut teatteriesityksessä jossa yleisö olisi nauranut näin paljon. Töppöhörö on hauska ja samaan aikaan syvällinen. Juha Hurme on luonut tämän kaiken tyylillä, sortumatta syrjäytyneiden miesten pilkkaamisen vaan tuodaan esiin mielipideilmastoa, joka on kuplinut yhä enemmän viime aikoina.

Vikiä esittää valovoimainen näyttelijä Jarkko Lahti, jonka työtä voi vain ihailla. Rooli on raskas. Taukoamaton puhe ja jatkuva tohkeissaan oleminen vaatii fysiikkaa – mutta silti Lahti onnistuu olemaan niin sataprosenttisesti Vikin nahoissa, että yleisö seuraa yhden miehen showta Kansallisteatterin päänäyttämöllä herkeämättä. Lahti tekee jollakin ihmeellisellä konstilla uhoavasta ja vihaa pulppuavasta hahmosta myös jollakin tavalla sympaattisen, inhimillisen.



Toisella puoliskolla Viki saa seurakseen ”Helinä-keijun” Alina Tomnikovin tulkitsemana. Keiju on jonkinlainen alkoholihuuruista juontuva hallusinaation ilmentymä, ”viinapiru”, joka solkottaa heleällä äänellä karjalan murretta.

Keijukainen kertoo ”ihmiskunnan yhestekemisen tarinan 14 miljardin vuoden ajalta”, selityksen television keittiöohjelmien suosiolle ja antaa lopulta Vikille totuusseeurumia. Tämän seurauksena Viki alkaa puhua taustoistaan, syy vihalle alkaa aueta ja uhon alla onkin aikamoinen reppana.

Ensimmäinen osa oli mielestäni loistava ja kekseliäs, mutta toisessa osassa tuli hieman puhki selittämisen tunnelma. Intensiteetti katosi ja keijun ja Vikin välille ei löytynyt kaipaamaani yhteyttä tai jännitettä.

Hurmeella on erityinen taito kuvata vinksahtaneita ja kamalia yksityiskohtia. Teksti on upea ja tämä esitys jää mieleen pitkäksi aikaa vaikka en toisesta osasta ollutkaan niin innoissani.

Töppöhörö on yhteiskunnallinen ja erittäin ajankohtainen. On aikakin että somessa vellova möyhyäminen nousee keskusteluun.

Ps. Esityksen nimellekin löytyi selitys. Bussikuski oli pyytänyt matkustajia laittamaan turvavyön, sillä liikenteessä on kaikenlaisia töppöhöröjä.










tiistai 19. tammikuuta 2016

Karo Hämäläinen: Yksin


Paavo Nurmi edustaa itselleni legendaarista urheilijaa, sellaista joka näkyy mustavalkoisissa filminpätkissä Olympialaisten aikana. ”Flying Finn” on kuitenkin jäänyt lähinnä myyttiseksi hahmoksi, josta en voi väittää tietäväni oikein mitään. Siksi Karo Hämäläisen Yksin -kirja olikin erityisen kiinnostava.

Lukija pääsee hieman jo vanhemman ja lakoniseen tyyliin itseään ilmaiseva Nurmen pään sisään. Hahmon tyylissä ilmaista itseään on jotain "mielensäpahoittajaa" ja siitä syntyykin kirjan huumori. Hämäläisen kirjasta piirtyy esiin kurinalainen mies joka ei itseään säästä. Häviämistä hän vihaa. Menestys syntyy vain kovaa harjoittelua tekemällä, hallitsemalla luvut ja juoksumatematiikan. ”Laadin strategian, jota noudatin seuraavat vuodet. Se oli yksinkertainen: voittaisin, kun juoksisin muita nopeammin.”

Nurmelle kaikki tuntui olevan mahdollista ja Pariisin olympialaisissa vuonna 1924 Nurmen kisamäärä oli – no, älytön. Hän kuitenkin harjoitteli sen mukaisesti, että kykeni esimerkiksi samana päivänä tunnin väliajoin juoksemaan itselleen kaksi kultaista mitalia. Nykyajan urheilijoiden tiuhaan viljelemä sana "palautuminen" oli Nurmelle ilmeisesti tuntematon käsite.

Nurmi oli oman aikansa Usain Bolt, maailman ennätyksiä toinen toisensa jälkeen tehtaillut voittamaton juoksija jonka ylivoimaisuutta tultiin ihmettelemään. Uransa loppuvaiheessa hän juoksi Amerikassa. Juokseminen oli esiintymistä ja näytökset oli rakennettava kiinnostavaksi jotta katsojien mielenkiinto pysyi yllä ja Nurmen palkkio muhkeana. ”Ihmiset eivät ole järkeviä. Heitä eivät kiinnosta numerot vaan tarinat.”

Nurmi ei ollut vain juoksija vaan myös tinkimätön liikemies. Uransa jälkeen hän loi omaisuuden rakennuttajana. Liiketoimet sujuvat samaan tyylin kuin juokseminenkin. Molempiin Nurmi paneutui huolella ja riskit minimoiden.

Nurmesta piirtyy esiin vaikea ja varsin iloton luonne. Voiton tavoittelu innostaa niin juoksussa kuin liiketoimissakin, mutta aina sekään ei tuonut tyydytystä. Taustalla kaikuu isän ääni, joka ei jätä rauhaan edes aivan elämän loppumetreillä.

Yksinkertaiset lyhyet lauseet sopivat hyvin värittämään Nurmen hahmoa. Henkilö, jonka elämä on korutonta, ei voisikaan ilmaista itseään muulla tavoin. Nurmen yksinäiseen elämään olisi kenties sopinut yksi henkilö, mutta se jää kokematta.

Taustatyö, jonka Hämäläinen on tehnyt kirjaa varten, täytyy olla mittava. Niin ehdottoman uskottava hahmo kirjan Nurmi on. Jopa vähän hämmentävänkin, sillä lukiessa täytyy muistuttaa itseään että kyseessä on kuitenkin fiktiivinen hahmo.

Hämäläinen on kirjoittanut vahvan teoksen legendaarisesta suomalaisesta. Yksin on omalla rujolla tavallaan kaunis ja vangitseva. Paljon on sanottu, mutta paljon jää myös sanomatta. Nurmeen liittyvä mystisyys säilyy. Kirja kuluu varmasti urheilun ystävien käsissä, mutta sopii upean käsittelytavan vuoksi muillekin kirjojen ystäville.

Karo Hämäläinen: Yksin. WSOY 2015.




lauantai 2. tammikuuta 2016

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe



Kaikki se valo jota emme näe lipsahti jotenkin ohitseni keväällä. Nyt kirja kuitenkin kiinnitti huomioni, sillä se sijoittuu Bretagnen Saint-Maloon, jossa kävin juuri syksyllä.

Amerikkalainen Anthony Doerr on kirjoittanut vangitsevan kirjan. Jäin ensi sivuilta asti tämän järkälemäisen kirjan lumoihin ja luin sen kolmessa päivässä.

Teoksen pääosissa on kaksi nuorta, ranskalainen sokea Marie-Laure ja saksalainen erityislahjakkuus Walter. Heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen toisen maailman sodan riehuessa Euroopassa.

Marie-Laure asuu luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä työskentelevän isänsä kanssa Pariisissa. Hellä ja huolehtiva isä kannustaa tytärtään pärjäämään itse. Sokeudestaan huolimatta tytön täytyy oppia kulkemaan omatoimisesti lähiympäristössä. Yksi hieno hetki on kun isä ostaa Marie-Laurelle ensimmäisen pistekirjoituskirjan ja lukemisen into syttyy. Uteliaisuus kotiloita ja nilviäisiä kohtaan voimistuu niin lukemisen kuin isän työtoverin myötä. Kaksikon rauhallinen elo kuitenkin muuttuu täysin kun pako sodan jaloista tulee eteen ja he lähtevät Saint-Malon muurien reunustamaan rannikkokaupunkiin.

Samaan aikaan siskonsa kanssa Saksan Zollvereinissä orpokodissa asuva valkotukkainen Walther murehtii tulevaisuuttaan. Kun alueen pojat täyttävät viisitoista, on heidän mentävä töihin hiilikaivokseen, samaiseen paikkaan jossa Waltherin isä kuoli tapaturmaisesti. Walther on kuitenkin hyvin lahjakas etenkin matemaattisesti ja teknisesti. Rakkaus radiolähettimiin sysää hänet toisenlaiselle polulle, eliittikouluun jossa parhaista pojista koulutetaan kadetteja kolmannen valtakunnan palvelukseen.

Hitaasti mutta varmasti kohtalo tuo tämän kaksikon yhteen ja tällä kertaa romanssi on erilainen kuin tämän tyyppisissä kirjoissa yleensä.

Oikeastaan kirjassa on kolmaskin päähenkilö nimittäin "liekkien meri", mittaamattoman arvokas timantti, johon liittyy mytologisia ulottuvuuksia. Timantti on tarkoitus saada Hitlerin kokoelmiin ja sen eteen eräs saksalainen vääpeli on valmis tekemään ihan mitä tahansa. Timantti tuokin kirjaan eräänlaisen satumaisen näkökulman.

Toista maailmansotaa on koluttu paljon, mutta Doerr onnistuu kirjoittamaan siitä uudenlaisella otteella. Radiolähettimien merkityskin avautuu aivan eri tavalla. Kuvaus SS-joukkojen eliittikoulusta on hyytävä ja pelkästään se saa ymmärtämään sodan kauhut ilman että tarvitsee kuvata keskitysleirien tapahtumia. Kirja kuvaa natsismin julmuutta ja omanedun tavoittelua, mutta myös aistien voimaa. Kykyä nähdä valoa silloinkin kun ympärillä oleva on lähinnä pelkkää painajaista. On myös kiinnostavaa lukea lopun kuvausta sodanjälkeisestä elämästä Euroopassa vuosikymmenien jälkeen. Sitä minkälaisten asioiden kanssa eloonjääneiden on pitänyt pärjätä ja jatkaa kaikesta huolimatta elämäänsä.

Anthony Doerr kirjoittaa hyvin kauniisti. Vain muutaman sivun mittaiset luvut vievät tarinaa eri kerroksissa eteenpäin. Kokonaisuus on erittäin hyvin toteutettu. Tämä on suuri tarina, eikä vain kirjan paksuudessa mitattuna.

Nyt harmittaa vähän, että kirja osui eteeni vasta nyt. Olisi ollut kiva tutkailla löytyykö kirjassa mainitut osoitteet Saint-Malosta vieläkin, seuraavaan kertaan siis Rue Vauborel 4.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Wsoy, 2015