tiistai 19. tammikuuta 2016

Karo Hämäläinen: Yksin


Paavo Nurmi edustaa itselleni legendaarista urheilijaa, sellaista joka näkyy mustavalkoisissa filminpätkissä Olympialaisten aikana. ”Flying Finn” on kuitenkin jäänyt lähinnä myyttiseksi hahmoksi, josta en voi väittää tietäväni oikein mitään. Siksi Karo Hämäläisen Yksin -kirja olikin erityisen kiinnostava.

Lukija pääsee hieman jo vanhemman ja lakoniseen tyyliin itseään ilmaiseva Nurmen pään sisään. Hahmon tyylissä ilmaista itseään on jotain "mielensäpahoittajaa" ja siitä syntyykin kirjan huumori. Hämäläisen kirjasta piirtyy esiin kurinalainen mies joka ei itseään säästä. Häviämistä hän vihaa. Menestys syntyy vain kovaa harjoittelua tekemällä, hallitsemalla luvut ja juoksumatematiikan. ”Laadin strategian, jota noudatin seuraavat vuodet. Se oli yksinkertainen: voittaisin, kun juoksisin muita nopeammin.”

Nurmelle kaikki tuntui olevan mahdollista ja Pariisin olympialaisissa vuonna 1924 Nurmen kisamäärä oli – no, älytön. Hän kuitenkin harjoitteli sen mukaisesti, että kykeni esimerkiksi samana päivänä tunnin väliajoin juoksemaan itselleen kaksi kultaista mitalia. Nykyajan urheilijoiden tiuhaan viljelemä sana "palautuminen" oli Nurmelle ilmeisesti tuntematon käsite.

Nurmi oli oman aikansa Usain Bolt, maailman ennätyksiä toinen toisensa jälkeen tehtaillut voittamaton juoksija jonka ylivoimaisuutta tultiin ihmettelemään. Uransa loppuvaiheessa hän juoksi Amerikassa. Juokseminen oli esiintymistä ja näytökset oli rakennettava kiinnostavaksi jotta katsojien mielenkiinto pysyi yllä ja Nurmen palkkio muhkeana. ”Ihmiset eivät ole järkeviä. Heitä eivät kiinnosta numerot vaan tarinat.”

Nurmi ei ollut vain juoksija vaan myös tinkimätön liikemies. Uransa jälkeen hän loi omaisuuden rakennuttajana. Liiketoimet sujuvat samaan tyylin kuin juokseminenkin. Molempiin Nurmi paneutui huolella ja riskit minimoiden.

Nurmesta piirtyy esiin vaikea ja varsin iloton luonne. Voiton tavoittelu innostaa niin juoksussa kuin liiketoimissakin, mutta aina sekään ei tuonut tyydytystä. Taustalla kaikuu isän ääni, joka ei jätä rauhaan edes aivan elämän loppumetreillä.

Yksinkertaiset lyhyet lauseet sopivat hyvin värittämään Nurmen hahmoa. Henkilö, jonka elämä on korutonta, ei voisikaan ilmaista itseään muulla tavoin. Nurmen yksinäiseen elämään olisi kenties sopinut yksi henkilö, mutta se jää kokematta.

Taustatyö, jonka Hämäläinen on tehnyt kirjaa varten, täytyy olla mittava. Niin ehdottoman uskottava hahmo kirjan Nurmi on. Jopa vähän hämmentävänkin, sillä lukiessa täytyy muistuttaa itseään että kyseessä on kuitenkin fiktiivinen hahmo.

Hämäläinen on kirjoittanut vahvan teoksen legendaarisesta suomalaisesta. Yksin on omalla rujolla tavallaan kaunis ja vangitseva. Paljon on sanottu, mutta paljon jää myös sanomatta. Nurmeen liittyvä mystisyys säilyy. Kirja kuluu varmasti urheilun ystävien käsissä, mutta sopii upean käsittelytavan vuoksi muillekin kirjojen ystäville.

Karo Hämäläinen: Yksin. WSOY 2015.




lauantai 2. tammikuuta 2016

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe



Kaikki se valo jota emme näe lipsahti jotenkin ohitseni keväällä. Nyt kirja kuitenkin kiinnitti huomioni, sillä se sijoittuu Bretagnen Saint-Maloon, jossa kävin juuri syksyllä.

Amerikkalainen Anthony Doerr on kirjoittanut vangitsevan kirjan. Jäin ensi sivuilta asti tämän järkälemäisen kirjan lumoihin ja luin sen kolmessa päivässä.

Teoksen pääosissa on kaksi nuorta, ranskalainen sokea Marie-Laure ja saksalainen erityislahjakkuus Walter. Heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen toisen maailman sodan riehuessa Euroopassa.

Marie-Laure asuu luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä työskentelevän isänsä kanssa Pariisissa. Hellä ja huolehtiva isä kannustaa tytärtään pärjäämään itse. Sokeudestaan huolimatta tytön täytyy oppia kulkemaan omatoimisesti lähiympäristössä. Yksi hieno hetki on kun isä ostaa Marie-Laurelle ensimmäisen pistekirjoituskirjan ja lukemisen into syttyy. Uteliaisuus kotiloita ja nilviäisiä kohtaan voimistuu niin lukemisen kuin isän työtoverin myötä. Kaksikon rauhallinen elo kuitenkin muuttuu täysin kun pako sodan jaloista tulee eteen ja he lähtevät Saint-Malon muurien reunustamaan rannikkokaupunkiin.

Samaan aikaan siskonsa kanssa Saksan Zollvereinissä orpokodissa asuva valkotukkainen Walther murehtii tulevaisuuttaan. Kun alueen pojat täyttävät viisitoista, on heidän mentävä töihin hiilikaivokseen, samaiseen paikkaan jossa Waltherin isä kuoli tapaturmaisesti. Walther on kuitenkin hyvin lahjakas etenkin matemaattisesti ja teknisesti. Rakkaus radiolähettimiin sysää hänet toisenlaiselle polulle, eliittikouluun jossa parhaista pojista koulutetaan kadetteja kolmannen valtakunnan palvelukseen.

Hitaasti mutta varmasti kohtalo tuo tämän kaksikon yhteen ja tällä kertaa romanssi on erilainen kuin tämän tyyppisissä kirjoissa yleensä.

Oikeastaan kirjassa on kolmaskin päähenkilö nimittäin "liekkien meri", mittaamattoman arvokas timantti, johon liittyy mytologisia ulottuvuuksia. Timantti on tarkoitus saada Hitlerin kokoelmiin ja sen eteen eräs saksalainen vääpeli on valmis tekemään ihan mitä tahansa. Timantti tuokin kirjaan eräänlaisen satumaisen näkökulman.

Toista maailmansotaa on koluttu paljon, mutta Doerr onnistuu kirjoittamaan siitä uudenlaisella otteella. Radiolähettimien merkityskin avautuu aivan eri tavalla. Kuvaus SS-joukkojen eliittikoulusta on hyytävä ja pelkästään se saa ymmärtämään sodan kauhut ilman että tarvitsee kuvata keskitysleirien tapahtumia. Kirja kuvaa natsismin julmuutta ja omanedun tavoittelua, mutta myös aistien voimaa. Kykyä nähdä valoa silloinkin kun ympärillä oleva on lähinnä pelkkää painajaista. On myös kiinnostavaa lukea lopun kuvausta sodanjälkeisestä elämästä Euroopassa vuosikymmenien jälkeen. Sitä minkälaisten asioiden kanssa eloonjääneiden on pitänyt pärjätä ja jatkaa kaikesta huolimatta elämäänsä.

Anthony Doerr kirjoittaa hyvin kauniisti. Vain muutaman sivun mittaiset luvut vievät tarinaa eri kerroksissa eteenpäin. Kokonaisuus on erittäin hyvin toteutettu. Tämä on suuri tarina, eikä vain kirjan paksuudessa mitattuna.

Nyt harmittaa vähän, että kirja osui eteeni vasta nyt. Olisi ollut kiva tutkailla löytyykö kirjassa mainitut osoitteet Saint-Malosta vieläkin, seuraavaan kertaan siis Rue Vauborel 4.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Wsoy, 2015