Tuusulanjärven lumoa ja Wardin väriterapiaa

Oikella: Pekka Halonen: Auringonlasku Tuusulanjärvellä (1902). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria /
Kirsi Halkola. Rafael Wardi: Harjutori (1982). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Ateneumissa on tällä hetkellä esillä kaksi erittäin mielenkiintoista ja talviseen harmauteen piristystä tuovaa näyttelyä. Järven lumo -näyttely kuvaa sadan vuoden takaista Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä ja Rafael Wardilta puolestaan on tarjolla koko uran käsittävä väri-ilottelu.

Tuusulassa lapsuuden viettäneenä Järven lumo -näyttely luonnollisesti kiinnosti kovastikin. Lapsena on tullut vierailtua lukuisia kertoja taiteilijakodeissa ja Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä on kuullut monet tarinat. Niinpä tämä näyttely oli suorastaan pakko nähdä.

Näyttely on huolella ja tyylillä tehty kuvaus siitä, millaista elämää taiteilijayhteisössä vietettiin. Tuusulanjärven rannalle muuttivat ensin kirjailija Juhani Aho ja hänen taiteilijavaimonsa Venny Soldan-Brofeldt. Pian perässä seurasivat Eero Järnefelt, Jean Sibelius ja Pekka Halonen perheineen sekä runoilija J.H Erkko. Taitelijaperheiden kanssakäyminen oli vilkasta ja heitä yhdisti yhteisen ihanteen jakaminen.

Näyttely alkaa luontoaiheisilla töillä, joista suurin osa on Pekka Halosen maalaamia. Nämä työt ovat sitä näyttelyn tuttua osaa, niitä kuvia jotka ovat muovanneet suomalaisista kansallisidentiteettiä.

Vasemmalla: Pekka Halonen: Jään ja lumen peittämä kallio (1911). Ateneumin taidemuseo.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen. Oikealla: Pekka Halonen: Aurinkoinen talvimaisema (1911).
Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Janne Mäkinen

Kiinnostavampia osia näyttelyssä ovat arkeen liittyvät maalaukset. Niissä näkyy vehreät keittiöpuutarhat joita taiteilijaperheet huolella hoitivat. Heille omavaraisuus oli itsestäänselvyys. Myös liehuvat vaatteet pyykkinarulla on kuvattu.  Koti kaikkinensa oli tärkeää, sillä työ ja arki limittyivät kiinteästi yhteen. Kotien, joissa myös ateljee sijaitsi, tuli luonnollisesti olla viihtyisiä. Sisustuksessa näkyy taiteilijoiden pyrkimykset yksinkertaiseen ja käytännölliseen kauneuteen. Tunnelma on lämmin ja rauhoittava.

Naisia kuvaava osuus on hyvinkin kiinnostava. Taiteilijoiden puolisot olivat oikeastaan oikeita monitaitureita, jotka hallitsivat arkiaskareiden lisäksi useita kieliä, naiset pitivät kirjallisuuspiiriä ja olivat monipuolisesti kiinnostuneita kulttuurista sekä huolehtivat etenkin lasten taidekasvatuksesta. Kerta kaikkiaan lahjakkaita naisia siis, jotka toivat myös kaivattuja lisäansioita kotiin.

Vasemmalla: Pekka Halonen: Pyykki kuivuu (1910). Harri Silanderin kokoelmat. Keskellä: Pekka Halonen: Tomaatteja (1913). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen Oikealla: Eero Järnefelt: Leena, taiteilijan tytär (1903). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

En voi muuta kuin suositella, että nyt kipin kapin Ateneumiin, jos näyttely on jäänyt vielä katsomatta. Järven lumo on upeasti rakennettu tuulahdus menneeseen maailmaan ja suomalaisen kulttuurin kulta-ajoille. Historiassa on lumoa, etenkin kun se esitetään lämpöä hehkuvin maalauksin. Vielä siis ehtii, sillä näyttely on esillä sunnuntaihin 9.2. asti.

Väripaletti á la Wardi

Ja sitten Rafael Wardin (s. 1928) retrospektiiviseen näyttelyyn, jossa teoksia on kaikilta Wardin tuotannon kausilta. Wardilla  on upea ura, joka on kestänyt jo yli 60 vuotta. Ja mikä parasta, hän työskentelee aktiivisesti edelleen. 

Oikealla: Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen. Vasemmalla: Rafael Wardi: Harjutori (1982). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola

Kun Ateneumin toisessa kerroksessa oltiin seesteisissä tunnelmissa, niin ensi silmäyksellä harppaus kolmenteen kerrokseen tuntuu suorastaan hurjalta. Wardi tuntuu radikaalilta, kapinalliselta nuorelta.

Wardi tunnetaan erityisesti valon ja värin maalaajaana sekä huikeasta keltaisesta väristään. Itseasiassa yllätti, miten vähän sitä keltaista lopulta onkaan. Todellisuudessa värejä on käytössä hurja määrä ja niiden käyttö vaihtelee vuosikymmenten välillä.

Oikealla: Rafael Wardi: Satama III (1992). Rovaniemen taidemuseo, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma.
Kuva:  Rovaniemen taidemuseo, Arto Liiti. Vasemmalla: Rafael Wardi: Omakuva (2013). Yksityiskokoelma.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola

Syy miksi Wardi kolahtaa itselleni niin kovaa, on huikea energia joka väreistä pursuaa. Aiheissa näkyy arki ja kaupunkielämä sekä mukana on omakuvia. Tällä hetkellä työt ovat tummia ja muhevia. Niihin on tullut rauhaa ja lämpöä. Maalauksissa näkyy huoli nyt jo edesmenneestä vaimosta sekä hoivakodin elämää.

Wardin näyttely on syvä kuvaus elämään, sen iloihin ja suruihin, toteutus suurella lämmöllä ja mahtavalla energialla. Tätä on väriterapia parhaimmillaan.

Rafael Wardi, Ateneumin taidemuseo, 12.12-2.3.2014