Ylellistä yltäkylläisyyttä - suorastaan luksusta

Vasemmalla Hans van Essen, Asetelma hummerin kanssa, n./c. 1620. Viron taidemuseo, Kadriorg.
Oikealla Jan Frans van Son, Hedelmäasetelma. Gustavianum. Uppsalan yliopistomuseo.

Aivan ensimmäiseksi täytyy tunnustaa, etten sitten yhtään pidä asetelmamaalauksista. Ja tämän jälkeen on syytä puolestaan tunnustaa, että pidin aivan valtavasti nyt Sinebrychoffin taidemuseossa esillä olevasta Asetelma, elämä tarjottimella -näyttelystä.

Näyttely vie 1600-luvun Hollantiin, notkuviin ja yltäkylläisiin pöytiin, sen ajan luksukseen.
Varakkaat porvarit innostuivat tuolloin asetelmamaalauksista ja se näkyy aihevalinnoissa. Vadit pursuavat mehukkaista hedelmistä ja kukka-asetelmat ovat runsaita ja värikkäitä. Mutta se mikä tauluista tekee mielenkiintoisen, on niiden symboliikka. Kuvatut aiheet tai esineet voivat merkitä kulttuurin, uskonnon ja yhteiskunnan arvoja ja ajatuksia, moraalin kysymyksiä ja intohimoa. Ja kyllä, asetelmat voivat melkeinpä olla lähes riettaita. Esimerkiksi Pieter Aertsenin maalauksessa uskottomuutta symboloiva kurpitsa vihjaa, että vihanneskauppiaiden välillä on vispilän kauppaa.

Löytöretket ja laajentuneet kauppasuhteen näkyvät maalauksissa. Vadeista löytyy eksoottisia hedelmiä, jotka ovat aikanaan esitelleet omistajiensa vaurautta. Ja ilmeneehän teoksissa jo myös hollantilaisten tulppaanivillityskin. Asetelmat ovatkin itse asiassa hyvin kiinnostavia. Vähän niin kuin nykyajan insta-postaukset, samalla tapaa nekin kertovat omaa henkilökohtaista tarinaa peilaten samalla laajemmin yhteiskuntaa ja sen arvoja.

Vasemmalla Jan I Brueghel, Kukkamaljakko. Kansallisgalleria. Kuva: Pirje Mykkänen.
Keskellä Heikki Marila, Kukat XIII. Valtion taideteostoimikunta. Kuva: Kimmo Brandt.
Oikealla Edwaert Collier, Vanitas, 1661. Kansallisgalleria. Kuva: Antti Kuivalainen.

Asetelmamaalauksissa on kieltämättä melkoista taituruutta. Teokset ovat tarkkoja hedelmien pintaa, kukkien terälehtiä ja eri materiaalien tuntua myötä. Kauniista kukka-asetelmistakin löytyy yllätyksiä. Piilossa voi olla hyönteinen ja hedelmissä jo vähän hometta. Kaikki ei olekaan niin kuin ensi silmäyksellä näyttäisi olevan.

Elämä tarjottimella -näyttely on nerokkaasti rakennettu eri teemojen varaan höystettynä nykytaiteella joka tuokin mukavaa jatkumoa tähän päivään asti. Sen verran yltäkylläinen ja herkullinen tämä kattaus oli, että sen jälkeen oli suorastaan pakko käydä nauttimassa leivos kahvilassa.

Asetelma, Elämä tarjottimella 29.9.-8.1.2017, Sinebrychoffin taidemuseo

Kurkistus Venetsian aatelisten palatseihin

Piazza San Marco 2016

Valokuvaaja Jaakko Heikkilän näyttely Veden kätkemiä huoneita - valokuvia Venetsiasta on esillä Kansallismuseossa. Heikkilä on onnistunut pääsemään turistien silmiltä kätkettyyn maailmaan, venetsialaisten aatelisten yksityispalatseihin.

Heikkilä on kuvista päätellen saavuttanut luottamuksen kuvattaviensa välillä. Lähikuvia kasvoista, kuin muinaisissa taideteoksissa, loikoilevia ihmisiä, rentoa oleilua sohvalla. Näistä syntyy intiimiys, joka tekee näyttelystä kiinnostavan.

Vasemmalla Prinssi don Giovanni Alliata 2009. Oikealla Paroni Alberto Franchetin lapset, Raimondo ja Laura 2009. 

Näyttelyssä ei voi olla pohtimatta taakkaa jonka palatsien perinnön täytyy aiheuttaa omistajilleen. Luopuminen tarkoittaisi kenties suvun monisatavuotisen omistuksen päättymistä – ja kuka haluaisikaan olla ketjussa se joka katkaisee vaalitun perinteen.

Kalustuksen vähyydestä pystyy päättelemään, että omaisuutta on täytynyt myydä palatsin ylläpitokustannusten vuoksi, joka ei voi olla pikkukasa euroja. Voi päätellä että uppoavan kaupungin palatsit kärsivät kosteuden aiheuttamista vaurioista ja mikäpä rakennus ei vuosisatojen kuluessa kokisi rapistumista muutenkin.

Oikealla N.H. Marino Zorzi palatsissaan 2009. 

Kuvissa leijuu surumielisyys, huoneet tuntuvat raskailta ja vaikuttavat imevän asukkaat sisäänsä. Kohtalo on heittänyt heidät omiin pikkupalatseihinsa joissa he näyttävät hieman eksyneiltä. Tunnelma on paikoin absurdi, nykyihmiset tavallisissa vaatteissa palatseissa joihin sopii paremmin kahiseva silkki ja monilukuinen palvelusväki. Voi vain kuvitella miltä tuntuu asua kuin museossa. Silmiin pistävää kuvissa oli puuttuvat televisiot ja muut härpäkkeet joita tämän ajan länsimaisia koteja on vaikea ajatella.

Vasemmalla Taiteilija Roger de Montebellon ateljeessa – Maalaus ”El ensimismamiento de Cecilia Fernandez” 2016. Oikealla Vesi 2010

Kaunista näyttelyä rytmittää 1800-luvun esineet, kuten peilit ja tuolit joiden kautta katsoja pääsee lähemmäksi palatsien tunnelmaa.

Veden kätkemiä huoneita – Jaakko Heikkilän valokuvia Venetsiasta. Kansallismuseossa 29.4. - 28.8.2016.

Joulufiilistä, Taidesalonki 100 vuotta ja grafiikan taituruutta

Vasemmalla:Albert Edelfelt, Nainen parvekkeella, luonnos, n. 1880-1884, LähiTapiola.
Keskellä: Helene Schjerfbeck, Kehtolaulu, Lauri ja Lasse Reitzin säätiön kokoelmat
Oikealla: Gunnar Berndtson, Lohenpyynti / Laxfiske, Lauri ja Lasse Reitzin säätiön kokoelmat

Kävin hakemassa joulun tunnelmaa Sinebrychoffin kauniista taidemuseosta. Hengähdyshetki rauhallisessa museossa tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Esillä on Taidesalonki 100 vuotta näyttelyn teoksia. Leonard Bäcksbacka perusti Taidesalongin Suomen itsenäisyyden kynnyksellä vuonna 1915. Juhlanäyttelyssä on esillä esineistöä, kuten kotimaisten hopeaseppien töitä ja itämaisia teoksia. Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin maalaukset ja etenkin helmet yksityiskokoelmista joita ei ennen ole ollut esillä. Esimerkiksi Helene Sjerfbeckin herkkä maalaus Kehtolaulu ei ollut esillä Ateneumin suurnäyttelyssä.



Ihastuin valtavasti Gunnar Berndtsonin (1854-1895) kookkaaseen teokseen nimeltä Laskiaistiistai joka kuvaa porvarisseurueen letunpaistohetkeä. Maalaus on yksityiskohtia myöten hurmaava.

Myös Albert Edelfeltiltä on esillä upea talven valoa henkivä maisemamaalaus Kaivopuistosta.

Livio Ceschininin grafiikkaa. Vasemmalla: Järven rantaa, (Velskolan Pitkäjärvi, Espoo), 2012, Kansallisgalleria.
Keskellä: Hitaasti lehtien kupari tippuu puista, 2008, Kansallisgalleria.
Oikealla: Läpi kosteuden ja pihkan tuoksun, 2014, Kansallisgalleria

Alhaalla on esillä italialaisen Livio Ceschin (s. 1962) grafiikkaa, ja näistähän innostuin aivan valtavasti. Ceschini jatkaa menneiden aikojen mestareiden kuten Rembrandtin jalanjäljillä. Ceschin kuvaa hienostuneella tavalla mennyttä ja ajan kulumista. Työt henkivät rauhaa ja hiljaisuutta. Yksityiskohdat ovat todella hienoja. Jäin fiilistelemään näitä töitä hyvän tovin ajaksi, hienovaraisuus arkisista aiheista teki todella vaikutuksen.

Ja sainpa vierailullani myös aimo annoksen joulun tunnelmaa. Yläkerran ruokasalissa kotimuseonpuolella on esillä Paul ja Fanny Sinebrychoffin kaunis joulukattaus.


Mukavaa joulun aikaa kaikille!



Taidesalonki ‒ Konstsalongen 100 vuotta
8.10.2015 – 10.1.2016

Menneisyyden jäljet
Livio Ceschinin grafiikkaa
8.10.2015 – 31.1.2016
Punainen kellari

Sinebrychoffin taidemuseo >>

Varaslähtö Sibeliuksen juhlavuoteen



Akseli Gallen-Kallela: Satu (1894). Ainolasäätiö.
Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Hyvin hauska on katsella tauluja täällä. Täällä on suuria kokoelmia. Minuun vaikuttavat muut taiteet enemmän kun muitten musiikki.
- Jean Sibelius kirjeessään Aino Sibeliukselle Münchenistä

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta säveltäjä Jean Sibeliuksen (1865 - 1957) syntymästä. Ateneumin taidemuseo on ottanut varaslähdön juhlavuoteen laajalla juhlanäyttelyllä, joka esittelee säveltäjän yhteyksiä aikansa kuvataiteeseen. Ateneumissa ollaan jälleen onnistuttu, sillä Sibelius-näyttely on hyvin onnistunut ja ajatuksia herättävä.

Eero Järnefelt: Maisema Kolilta (1928). Ateneumin taidemuseo, Suomen Säästöpankki Oy:n taidekokoelma
Kuva: Kansallisgalleria / Antti Kuivalainen

Sibelius asui perheineen Tuusulanjärven rannalla, jossa oli silloin vilkas taiteilijayhteisö. Hänen musiikkinsa inspiroi sen ajan kuvataiteilijoita ja kuvataide ympäröi häntä myös kotona Ainolassa. Tämä kaikki näkyy ja kuuluu nyt upeana näyttelynä, joka tuo esiin hänen merkityksensä etenkin kultakauden taiteelle.

Ateneumin näyttelyn teemat kertovat etupäässä Sibeliusta innoittaneista taideilmiöistä ja näytteillä on hänen lähipiirinsä tärkeimpien kuvataiteilijoiden kuten Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin teoksia.  Maalauksista käy ilmi Sibeliuksen nuoruus ja kansainvälinen läpimurto, fantasiat ja myytit, sekä sinfoniset maisemat ja luontoaiheet. 

 

Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

On myös mielenkiintoista tarkastella, miten Sibelius-kuva on muuttunut vuosikymmenien kuluessa. Muotokuvat kertovat säveltäjästä niin vuosisadan vaihteen pörrötukkaisena nuorena musiikkinerona kuin jo seestyneenä kaljupäisenä herrasmiehenä. Ja tässä yhteydessä ei sovi mitenkään unohtaa 1960-luvun lopussa valmistunutta Eila Hiltusen Sibelius-monumenttia. Turistien ykkösvaelluskohdetta, jonka edessä on aina kesäisin monta tilausbussia.

Musiikki on vahvasti läsnä näyttelyssä. Kaipasinkin muistutusta Sibeliuksen tuotantoon luettuani Enni Mustosen Lapsenpiian, jossa kuvataan Sibeliuksen perheen arkea palvelustytön näkökulmasta. Tämä näyttely tuli siten kuin toiveesta.



Vasemmalla: Jean Sibeliuksen säveltervehdys Oscar Parviaiselle, ajoittamaton. Kansalliskirjasto.
Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis
Oikealla: Albert Edelfelt: Säveltäjä Jean Sibelius (ajoittamaton). Ateneumin taidemuseo
Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Pidin erityisesti näyttelyn yhteydessä olevasta huoneesta, jossa pystyi nauttimaan Sibeliuksen musiikista. Finlandia on aina erityisen nostattava teos, niin tuossakin tilassa. Ja taas harmittelin sitä, kun Finlandia-hymni ei ole kansallislaulumme. Kuuntelutuokio olisi tosin ollut vielä mukavampi jos tila olisi ollut hämärä. 

 

Toinen paikka, jossa pääsi paremmin kuuntelemaan musiikkituotantoa on kirjastomaisen tilan pöytäpaikat, jossa voi valita mitä haluaa kuunnella. Samalla voi tutustua Sibelius-aiheisiin kirjoihin. Selailin itse suurella mielenkiinnolla herra ja rouva Sibeliuksen kirjeenvaihtoa. Mitä runoutta ja kaipuuta!



Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Kuunnellessani kuulokkeilla Valse Tristeä mieleeni tuli oma sykähdyttävin Sibelius-hetkeni. Se liittyy urheiluun. Kotiin palattuani kaivoin YouTubesta esiin Susanna Rahkamon ja Petri Kokon jäätanssin vapaaohjelman vuoden 1993 Euroopan mestaruuskisoista, josta tuli Suomen ensimmäinen jäätanssimitali, pronssinen sellainen. Tässä oikeastaan kuvastuu se, miten Sibelius inspiroi taiteilijoita vielä tänäkin päivänä. Sibelius on edelleen ajankohtainen ja heijastaa syvästi suomalaisuutta.

Sibelius ja taiteen maailma 17.10.– 22.3. Ateneumin taidemuseo, www.ateneum.fi 


 

Tommi Toijan muuntuvat pikku-ukkelit

Tommi Toija, Mutatis Mundis. Kuva: Stella Ojala / Amos

Tommi Toija (s.1974) on yksi suosikkikuvanveistäjäni. Muistan vieläkin hänen näyttelynsä Forum Boxissa vuodelta 2006. Hellyttävät, ilkikuriset pikku-ukkelit hurmasivat todenteolla. Tämän jälkeen olen käynyt varmaan kaikissa Toijan näyttelyissä.

Nyt uusia keramiikkaveistoksia, pikku-ukkeleita nämäkin, on esillä Amos Andersonin taidemuseon laajassa Mutantis Mutandis näyttelyssä. Heti näyttelytilaan astuessa pääsee ihastelemaan hienoa suihkulähdettä. Tämä on näyttelyn pääteos - ja pääteoksessa on tosiaan päitä. Siinä risteilevät pääkallot ja vääntyneet päät, huipulla koreilee pissivä pikkumies ja vesi solisee. Teos on vangitseva.

Vasemmalla: Tommi Toija, Jumalainen näytelmä, 2014. Kuva: Stella Ojala / Amos
Oikealla: Tommi Toija, Outo pää, 2014. Kuva: Stella Ojala / Amos

Alemmassa salissa on legioona pikku-ukkeleita. Hahmot ovat muuttuneet vuosien saatossa rujommiksi ja ronskeimmiksi. Nämä hieman epämuodostuneet ukkelit henkivät kauhua ja uhkaa. Pikku-ukkeleista tulee mieleen sota ja sodan kauhut. On niissä edelleenkin pilkettä mukana, mutta eivät nämä ole enää mitään lapsenomaisia pikkuhahmoja kuten ennen.

Ripustus on erittäin toimiva. Valtava määrä pikku-ukkoja on liimattu lattiaan ja katsoja voi kierrellä niiden seassa. Toisaallakin on lisää ukkeleita, ne ovat jalustoilla ja verrattuna näihin joiden seurassa pääsee kulkemaan, jää kokemus etäisemmäksi.

Tommi Toija, Mutatis Mundis. Kuva: Stella Ojala / Amos

Näyttelyssä on esillä myös puolituntinen filmi, jossa Toija kertoo näyttelyn syntymisestä ja työskentelytavoistaan. Pitkälti omalla työhuoneella kuvattu pätkä on mielenkiintoinen. On kiinnostavaa nähdä miten työt syntyvät Toijan käsissä. Samalla tämä oli myös mielenkiintoinen kurkistus hänen työhuoneeseensa. Sinne kun joskus pääsisi käymään!

Harrastin keramiikkakuvanveistoa useamman vuoden työväenopistolla ja opettajamme opetti hyvin puritaanista keramiikan työstämistä. Siksi olikin mielenkiintoista nähdä, miten Toija käsittelee savea. Työtapaa riittää kuvaamaan yksi sana - radikaali. Oli valaisevaa nähdä että noinkin voi tehdä veistoksia. Jos työ hajoaa poltossa, sen voi korjata pikasilotteella, osia voi yhdistellä ja töitä voidaan hajottaa, hioa, rakentaa, muovata ja muokata. Niinpä veistosten lopullinen muoto selviää osittain vasta työprosessin edetessä. Näyttelyn nimi Mutatis Mutandis eli muuttujat muutettuina on hyvinkin kuvaava. Hellästi Toija tuntuukin kaikesta radikaaliudestaan riippumatta suhtautuvan veistoksiinsa, filmissä pikku-ukkoa kannetaan varovasti uuniin "saunomaan".

Vasemmalla: Tommi Toija, Kärpästen herra, 2014. Kuva: Stella Ojala / Amos
Oikealla: Tommi Toija, Yksin, 2014. Kuva: Stella Ojala / Amos

Toijan Bad Bad Boy betoniveistos kauppatorilla on tuonut hymyn huulille. Manneken Pis Brysselissä jää kakkoseksi tälle valtavalle pissaavalle pojalle. Olisi upeaa, jos veistos saisi jäädä pysyvästi kauppatorin laitaan. Se kuvastaa hyvin suomalaista huumoria.

Tommi Toija, Bad Bad Boy, 2013

Veistosta katsellessa tulee mieleen, että miksi Helsinki ei panostaisi nimenomaan veistoksiin kaupunkikuvaa kehittäessä. Meillä on upeita tekijöitä. Ja nyt peräänkuulutan nimenomaan  riemastuttavia veistoksia. Sellaisia, jotka kertovat Helsingistä ja suomalaisten hieman kajahtaneesta huumorista. Toisimme veistosten kautta esiin omaa originellia kansanluonnettamme. Tämän toteuttaminen olisi huomattavasti halvempaa kuin wau-arkkitehtuuri ja teoksia voisi kartuttaa pitkällä aikajänteellä ilman keskeneräisyyden tuntua.

Mutta takaisin Toijaan, näyttely oli taas upea! Jäin pitkäksi aikaa pohtimaan näkemääni ja odotan jo innolla seuraavaa. Pikku-ukko kiintiöni ei ole vielä lähelläkään täynnä.

Tommi Toija, Mutantis Mutandis Amos Andersonin taidemuseossa 27.102014 asti.

Pehr Hilleström - välähdyksiä 1700-luvun elämästä

Pehr Hilleström: Juhlavalaistu Kungsträdgårdenin talvipuutarha Kustaa III:n Aachenin-matkalta paluun kunniaksi järjestetyissä porvarishuveissa 21. päivänä elokuuta 1791. Stadsmuseet, Tukholma. Foto© Göran Sehlstedt, Stadsmuseet.

Sinebrychoffin taidemuseossa on nyt esillä ihastuttava tuulahdus 1700-lukua ruotsalaisen taiteilijan Pehr Hilleströmin (1732−1816) maalausten muodossa.

Pehr Hilleström on Ruotsin arvostetuimpia 1700-luvun taiteilijoita. Hän oli hyvin tuottelias taiteilija ja pikkutarkat maalaukset hehkuvat lämmintä tunnelmaa. Hilleströmin maalauksissa on aimo annos luksusta, sillä hän oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n hovimaalari, joka ikuisti kuninkaallista loistoa maalaten hovin elämää ja teatterinäkymiä.

Pehr Hilleström: Lukutuokio Drottningholmin linnassa, 1779.
Nationalmuseum, Tukholma. Foto© Nationalmuseum, Tukholma.

1700-luvun hovielämä näyttäytyy varsin leppoisana. Asukokonaisuudet ovat viimeisen päälle harkittuja ja huoneet upeasti sisustettuja. Yhdessä maalauksessa yleisö sai katsella kuinka kuninkaalliset aterioivat. Yleisö luonnollisesti seisoi pöydän vieressä tämän tapahtuman ajan. Pohdin maalausta katsellessani, että toivottavasti olivat kuitenkin itse aterioineet ennen tätä tilaisuutta. Nälkähän tuosta tulee. Ja nyt muutama vuosisata eteenpäin, niin maaluksen katsoja saa seurata samaa ateriointia sekä myös yleisön katseita. Mitä urkkimista kerrassaan!

Oikella Pehr Hilleström: Rouva istuu lukemassa ja kamarineito tuo teen, 1775.
Nordiska museet, Tukholma. Foto© Nordiska museet, Stockholm.
Vasemmalla Pehr Hilleström: Omakuva, 1771.
Nationalmuseum, Tukholma. Foto© Nationalmuseum, Tukholma.

Hilleström kuvasi myös porvaristoa ja talonpoikaiselämää. Nämä aiheet olivat kiinnostavasti kuvattuja. Yhdessäkin työssä - ensin luulin naisen kannattelevan siinä pientä vauvaa, mutta sitten katsoin tarkemmin ja luin vielä taulun vieressä olevat tiedot, niin kyseessä olikin kirppujen puhdistaminen pois paidan sisältä. Kun oikein mietin, epäilen, että kyseessä on ihka ensimmäinen maalaus, jossa näen suoritettavan tuota toimenpidettä.

Pehr Hilleström: Suuri maalaus kolmesta naisesta povaamassa kahvinporoista, 1780-luku.
Tukholman yliopiston taidekokoelma, J. A. Berg Coll., Inv. Nr. 158.
Foto© Stiftelsen J. A. Bergs samling, Stockholms universitet.

Suurimman vaikutuksen tekivät työt, joissa näkyy tulen käyttö. Hilleström on loistava kuvaamaan tulen hehkua. Maalaukset huokuvat lämpöä ja jopa posliiniesineistä loistava valonkajo näyttää aidolta. Nämä työt kuvasivat varsin arkisia askareita, mutta kyllä näkymät Tukholman tulipaloista olivat myös hienoja yhtä lailla kuin ruukkikuvaukset. Tuli näytti selkeästi kiehtovan Hilleströmiä.

Pehr Hilleström: Vieraita Söderforsin ankkuripajalla. Sepät uurastavat työssään, 1782.
Nationalmuseum, Tukholma. Foto© Nationalmuseum, Tukholma.

Esillä on nyt laajin Suomessa nähty Hilleströmin näyttelyistä. Näyttelyssä on 50 maalausta kustavilaiselta ajalta kuvaten laajasti eri aihepiirejä. Eli varsin ainutlaatuisesta näyttelystä tässä on kyse.

Itselleni Sinebrychoffin taidemuseo on paikka, jossa käyn kun vaikkapa ilma on ankea ja mieli harmaa. Museon historiallinen miljöö ja tutut vanhemmat eurooppalaiset maalaukset virkistävät kummasti. Tällä kertaa sieltä lähti ulos iloisin ja kepein askelin, mieli ahmineena Pehr Hilleströmin maalausten kauneutta ja lämpöistä tunnelmaa. Ja olo oli kuin olisi saanut palan marjaisaa ja makeaa pavlova-kakkua.

Pehr Hilleström - Välähdyksiä 1700-luvun elämästä, Sinebrychoffin taidemuseossa 4.9.2014-11.1.2015.

Kukkia ja perkeleitä á la Heikki Marila

Oikella: Heikki Marila: Kukat XXVII, 2009. The Carnagie Collection: Kuva: Johann Bergenholtz.
Vasemmalla: Heikki Marila Omakuva lyötynä, 2007. Kuva Jussi Tiainen

Nyt jysähti ja kolahti ja osui ja upposi. Nimittäin Taidehallissa vielä kotvan esillä oleva Heikki Marilan (s.1966) Kukkia ja perkeleitä näyttely, jossa esillä on teoksia vuosilta 1995-2014.

Marila maalaa suurikokoisia, teoksia, jotka puskevat päälle. Teoksista huokuu, että hikeä ja maalia on lentänyt niitä luodessa. Vahva ekspressiivisyys, fyysisyys, voimakkaat siveltimen vedot, runsaat värikerrokset ja roiske tekevät töistä lihallisia ja upean meheviä. Myös sarjallisuus on pysynyt mukana läpi vuosien.

Tunnetuimpia töitä näyttelyssä ovat kukka-asetelmat vuodelta 2009, jotka nojaavat 1600-luvun maalauksiin. Mitään samaa sievistelyä niistä ei löydy kuin esikuvistaan. Marilan kukka-asetelmat näyttävät suorastavan räjähtävän. Näitä voi kutsua katu-uskottaviksi kukka-asetelmiksi.

Toinen vaikuttava kokonaisuus koostuu omakuvista vuodelta 2007. "Omakuva paskiaisena", "Omakuva lyötynä", "Omakuva Kainina", "Omakuva Johannes Kastajana" ja "Omakuva kusipäänä". Valtavat päät ilmentävät taiteilijan suuruutta ja samalla haavoittuvuutta. Nämä naulitsivat paikalleen pohtimaan tulkintoja, niin vaikuttavilta ne tuntuivat. Väistämättä sitä myös miettii, miksi joku haluaa kuvata itsensä kusipäänä.

Heikki Marila: Kukkia ja perkeleitä. Taidehalli 2014. Kuva Patrik Rastenberger.

Kolmas mielenkiintoinen osio koostuu raamatullisista aiheista. Kristinuskon aiheet, erityisesti Kristus-hahmo, ovat kuuluneet Marilan kuvastoon jo pidempään. Työt ovat vahvoja. Maalaus, jossa on karitsa ja sen vieressä runneltu Kristus on erityisin voimallinen.

Lisäksi näyttelyssä on muun muassa varhaisempia töitä 1990-luvulta. Nämä ovat yhteiskunnallisesti kantaa ottavampia aihepiiriltään. Hienoja nekin, mutta Marilan tämän hetkisen luomisen vimman tuotokset kiehtovat eniten.

Lisää Marilan töitä on esillä Korjaamon galleriassa, joten täytyy sinnekin vielä rientää.

Taidehalli, 3. elokuuta asti.
Korjaamo Galleria, 10. elokuuta asti.

Heikki Marila: Kukkia ja perkeleitä. Taidehalli 2014. Kuva Patrik Rastenberger
Vasemmalla: Koulukatu 6-8, (2001) ja oikealla Työvoimatoimisto.

Monitaituri Tove Janssonin juhlaa

Tove Jansson uimassa Klovharussa sekä omakuva tuttujen hahmojen kera. © Moomin Characters™

Ennätin vihdoin ja viimein kauan odottamaani Tove Janssonin (1914-2001) Tee työtä ja rakasta -juhlanäyttelyyn Ateneumiin. Tove on suosikkitaiteilijoitani joten odotukset olivat korkealla. Näyttelyn nähtyäni voin vain todeta, että olipa kerrassaan upea kokemus!

Toven entiseen oppilaitokseen kootussa näyttelyssä on esillä laaja kattaus hänen tuotantoaan ja se käsittää neljäntoista salin verran tuotteliaan taiteilijan uran eri vaiheita. Näyttely osoittaa, että Tove Jansson on  muutakin kuin kaikkien tuntemien muumien luoja. Hän on taidemaalari, kuvittaja, poliittisten pilapiirrosten tekijä sekä kirjailija. Jansson on siis melkoinen monitaituri ja lisäksi todella tuottelias taitelija.

Tove Jansson: Mystinen maisema (n. 1930). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen
© Tove Janssonin kuolinpesä

Yllätyin tuotannon runsaudesta ja monipuolisuudesta, muumit ovat olleet niin merkittäviä että hänen muu tuotantonsa on jäänyt suurelta osin hahmojen varjoon. Jansson on upea maalari. Hänen töissään on vahvuutta ja herkullisia värejä, kiehtovuutta ja usein jotakin sadunomaista sekä pieni vilahdus mystisyyttä. Ikään kuin kaikkea ei kuitenkaan kerrottaisi.

Janssonin elämässä meri oli aina läsnä, joko Klovharun saarella Porvoon edustalla tai merellisessä Helsingissä. Meren vaikutus näkyy laajasti tuotannossa, mutta on häneltä syntynyt kotikaupunginosista myös hienoja maalauksia, joista on mielenkiintoista tutkia miten maisema on muuttunut vuosien kuluessa.

Oikealla: Tove Jansson: Kahdeksan beaufortia (1966). Yksityiskokoelma.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis © Tove Janssonin kuolinpesä. Vasemmalla: Tove Jansson: Näkymä parvekkeelle (1961). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola © Tove Janssonin kuolinpesä

Pidin kovasti suurista freskoista joita Jansson oli tehnyt Helsingin kaupungintaloon. Upea on esimerkiksi kaksiosainen seinämaalaus Juhlat maalla / Juhlat kaupungissa. Jansson on kuvannut itsensä teokseen  tupakoimaan pöydässä, ja hänen silloinen rakastettunsa, Vivica Bandler, tanssii keskellä. Eikä tuo ole ainut kerta jolloin teoksissa esiintyy Jansson tai hänen läheisiään. Jansson on sanonut, että hän ja Vivica Bandler ovat esikuvia muumikirjojen Tiuhdille ja Viuhdille, Tuutikki on saanut olemukseensa Toven elämänkumppania ja graafikko Tuulikki Pietilää, muumimamma muistuttaa Toven äitiä ja Nuuskamuikkusen esikuva on puolestaan Toven entinen miesystävä Atos Wirtanen.

Tove Jansson: Juhlat kaupungissa (1947). Helsingin taidemuseo.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis © Tove Janssonin kuolinpesä

Mielenkiintoinen osa on myös Janssonin ura poliittisten pilapiirrosten tekijänä. Vuonna 1929 poliittinen pilalehti Garm julkaisi 15-vuotiaan Tove Janssonin ensimmäisen piirustuksen, ja yhteistyö jatkui aina julkaisun viimeiseen numeroon asti, vuoteen 1953. Kuvituksia kertyi tänä aikana yli 500 ja kansikuvia yli sata. Määrä on niin suuri, että oli pakko googlettaa ja katsoa mikä tämä Garm oikein olikaan.

Ensimmäisen kerran Garm julkaistiin vuonna 1923 ja lehti lopetti vuonna 1953. Poliittisena julkaisuna Garm oli oikeistolainen, mutta siinä oli myös liberaaleja piirteitä. Garm vastusti diktaattorimaisia otteita missä tahansa muodossa. Kieltolain ja natsismin vastustaminen olivat toistuvia teemoja. Tove Janssonin yhteydet Garmiin olivat hänen äitinsä Signe Hammarsten Janssonin ansiota. Äiti oli kuvittanut julkaisua sen alusta lähtien. Tove Janssonilla ei kuitenkaan ollut puoluekantaa vaikka omasikin vahvoja yhteiskunnallisia näkemyksiä.

Oikealla: Tove Jansson: Garm-kuvitus (1940-luku). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Jenni Nurminen
© Tove Janssonin kuolinpesä. Vasemmalla: Tove Jansson: Garm-kuvitus. Tampereen taidemuseo.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis © Tove Janssonin kuolinpesä

Ja sitten muumeihin. Ovathan ne niin tärkeä osa hänen tuotantoaan. Pienikokoisia kuvituksia ja sarjakuvia on esillä runsaasti ja niissä näkyy hienosti Toven upea tussin jälki ja viivan käyttö. Ilmeikkäät muumihahmot seikkailevat sarjakuvissa ja värien sijasta syvyyttä tuovat ohuet viivat. Tuttuja piirroksia on mukava katsoa alkuperäisinä. Esillä on myös joitakin varhaisia muumimaalauksia. Muumitöiden lisäksi näytteillä on muun muassa Tuulikki Pietilän tekemiä pieniä muumimaailmoja. Hienoja taidonnäytteitä nekin.

Oikealla: Tove Jansson: Varhaisia muumeja (ajoittamaton). Tampereen taidemuseo.n© Moomin Characters™
Vasemmalla: Tove Jansson -näyttely. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Katsellessani Tove Janssonin valtavaa määrää upeita, taidokkaita töitä ja ihastellessani hänen monipuolisuuttaan, liikutuin. Miten joku voikaan olla niin taitava ja lahjakas? Jos joku vielä miettii, että mikä Tove Janssonissa on muka niin ihmeellistä, niin Janssonin ystävä, teatteriohjaaja Vivica Bandler on vastannut tähän osuvasti: "Minun mielestäni on olemassa erittäin vähän ihmisiä, jotka ovat inhimillisyydessään yhtä suuria kuin älykkyydessään ja lahjakkuudessaan. Tovessa yhdistyivät loistavalla tavalla lahjakkuus, tarkkanäköisyys ja taiteellisuus”.

Omia suosikkejani. Oikella: Tove Jansson: Omakuva (1975). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis © Tove Janssonin kuolinpesä. Vasemmalla: Tove Jansson: Graafikko (1975). Yksityiskokoelma.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis © Tove Janssonin kuolinpesä

Yksi syy miksi itse pidän niin kovasti Janssonin töistä, on hänen erilaisuutta ymmärtävässä ja suvaitsevassa elämän filosofiassaan joka kuvastuu muun muassa Muumipappa ja meri -teoksessa: ” Eikö hän ollut hiukan omituinen, kysyi isä epävarmasti. – Hän oli hyvin omituinen, vakuutti pikku Myy. Ihan vipsahtanut. Äiti huokasi ja yritti oikaista jalkojaan. – Mutta niinhän useimmat tuttavamme ovat, hän sanoi. Enemmän tai vähemmän.” Toinen syy on tietysti leikkimielisyys ja uteliaisuus, jotka paistavat läpi hänestä otetuista kuvista ja heijastuvat myös hänen teoksiinsa. Elämäniloa voisi sanoa.

Tove Janssonin ainutlaatuinen elämäntyö on niin upeaa katsottavaa, että täytyy käydä katsomassa näyttely vielä toisen kerran ja hankkia taidehistorioitsija Tuula Karjalaisen kirja Tove Jansson – tee työtä ja rakasta – ja viettää vielä monta hyvää Tove-hetkeä.

Tove ja Tuulikki Klovharussa. © Moomin Characters™

Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta Ateneumissa 14.3.-7.9.2014.

Kuvia Chaplinista ja yksinäisyydestä

Taiteilija: Charles Chaplin, elokuvasta Charlie rullaluistimilla (1916)
Copyright: © From the Archives of the Roy Export Company Establishment, courtesy NBC Photographie, Paris

Kukapa ei pitäisi Charles Chaplinista. Kävelykeppiään heilutteleva kulkuri on hurmannut elokuvissa jo sata vuotta.

Chaplin kuvissa -näyttely Helsingin taidemuseo Tennispalatsissa kertoo valokuvien ja elokuvapätkien välityksellä Charles Spencer Chaplin (1889–1977) elämästä ja etenkin urasta valkokankaalla.

Chaplin oli vaativa ja tinkimätön monitaituri. Hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti ja jopa sävelsi musiikkia elokuviinsa. Chaplinin suosio on vaihdellut vuosien varrella, mutta rakastettu hahmo on silti aina löytänyt yleisönsä. Ehkä suosion takana on hänen luomansa kulkurin moniulotteisuus. Nukkavierun ulkokuoren alla on vanhanajan herrasmiehen charmi ja käytöstavat - sekä tietysti huumori. Chaplinin luoma kulkuri ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi keppostelevaksi klovniksi, vaan monet hänen elokuvistaan käsittelivät yhteiskunnallisia ongelmakohtia.

Chaplinista on kirjoittanut niin valtava määrä tutkijoita ja kriitikoita että jätän Chaplinin elämän tarinan viisaampien kerrottavaksi ja pitäydyn näyttelyn tunnelmassa. Nyt avautuneessa Chaplin kuvissa -näyttelyssä päästään kurkistamaan kuvaustilanteisiin ja lavasteisiin valokuvien kautta. Näyttöruuduilla on myös useita katkelmia tutuista elokuvista. Näyttely on kaiken kaikkiaan hienosti laadittu kattaus, ei liian laaja vaan juuri miellyttävän kokoinen tutustuttavaksi.

Näyttelyssä pyörii myös yksi suosikkipätkistäni. Se, jossa nainen myy kadulla kukkia ja meinaa varastaa pudonneen kukan. Huomattuaan naisen olevan sokea kulkuri päätyykin toisiin ajatuksiin ja maksaa. Kyseessä on siis iki-ihana Kaupungin valot vuodelta 1931. Elokuvassa on jotain tavattoman kaunista ja surullista.

Chaplin on inspiroinut myös monia muita taiteilijoita, joista esillä näyttelyssä on mm. Fernand Léger ja Robert Capa. Hauskoja ovat myös Chaplinin elokuvien julisteiden suomiversiot sekä sarjakuvat.

Oikealla: Taiteilija: Elokuvasta Chaplinin poika, Charles Chaplin ja Jackie Coogan (1919–1921). Copyright: © Roy Export SAS. Scan courtesy Cineteca di Bologna. Vasemmalla: Selfie, viikset mallia Poirot.

Chaplinina olemista pääsee myös kokeilemaan. Näyttelyssä on nimittäin mahdollisuus pukeutua Chapliniksi ja ottaa sitten itsestään kuva. Rekeissä roikkuu paitoja, housuja ja liivejä ja loppusilauksen voi tehdä knallilla ja tekoviiksillä. Varsin hauska lisäelementti näyttelykokemukseen.

Yksin

Tennispalatsin näyttelytilan ensimmäisessä kerroksessa kuvataan yksinäisyyttä ja yksinoloa. Helsingin taidemuseon kokoelmista koottu näyttely sisältää 15 nykytaiteilijan valokuvia, maalauksia, piirustuksia, mediataideteoksia ja installaatioita.

Yksinäisyys teoksissa ilmenee niin kotona kuin julkisissa tiloissa. Yksinäisyys esiintyy mm.  toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta tai tarpeena kokea yhteenkuuluvuutta.

Oikealla: Taiteilija: Maarit Nevanperä: Sarjasta Kulkemisia: Tyttö puhuu itsekseen metrossa, 2002–2003
Copyright: © Helsingin taidemuseo. Kuva: Yehia Ewei. Vasemmalla: Taiteilija: Ben Kaila: Sarjasta Kodittomuuden kasvot: Linnanmäki, 2000. Copyright: © Helsingin taidemuseo. Kuva: Hanna Kukorelli

Pidin kovasti Heini Partasen ääni-installaatiosta, joka oli sijoitettu muutamaa spottivaloa lukuunottamatta pimeään tilaan. Installaatiossa eripuolilta huonetta kuului yksinäisten ajatuksia samanaikaisesti. Mieleen jäi pyörimään lausahdus: "Minulla ei ole yhtään ystävää. Ei edes yhtään kaveria".

Kaksi muuta teossarjaa, jotka jäivät mieleen, olivat Ben Kailan valokuvat kodittomista sekä Maarit Kotirannan serigrafiat, joissa hahmo pikkuhiljaa hiipuu näkymättömiin. Niistä kuvastuu yksinäisyys sekä tarve tulla nähdyksi.

Tämä on tärkeä ja ajankohtainen näyttely. Yksinäisyys ilmenee niin monella tavalla ja se voi olla eristäytymistä yhteiskunnasta yhtälailla kuin tunnetila. Yksinäisyyden tunnetta voi kokea vaikka olisi läheisessä ihmissuhteessa. Näyttely kuvaa ongelmaa, jota ei usein huomata - mutta taiteiljat ovat tehneet sen näkyväksi.

Molemmat näyttelyt ovat esillä 13.7.2014 asti.

Tuusulanjärven lumoa ja Wardin väriterapiaa

Oikella: Pekka Halonen: Auringonlasku Tuusulanjärvellä (1902). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria /
Kirsi Halkola. Rafael Wardi: Harjutori (1982). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Ateneumissa on tällä hetkellä esillä kaksi erittäin mielenkiintoista ja talviseen harmauteen piristystä tuovaa näyttelyä. Järven lumo -näyttely kuvaa sadan vuoden takaista Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä ja Rafael Wardilta puolestaan on tarjolla koko uran käsittävä väri-ilottelu.

Tuusulassa lapsuuden viettäneenä Järven lumo -näyttely luonnollisesti kiinnosti kovastikin. Lapsena on tullut vierailtua lukuisia kertoja taiteilijakodeissa ja Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä on kuullut monet tarinat. Niinpä tämä näyttely oli suorastaan pakko nähdä.

Näyttely on huolella ja tyylillä tehty kuvaus siitä, millaista elämää taiteilijayhteisössä vietettiin. Tuusulanjärven rannalle muuttivat ensin kirjailija Juhani Aho ja hänen taiteilijavaimonsa Venny Soldan-Brofeldt. Pian perässä seurasivat Eero Järnefelt, Jean Sibelius ja Pekka Halonen perheineen sekä runoilija J.H Erkko. Taitelijaperheiden kanssakäyminen oli vilkasta ja heitä yhdisti yhteisen ihanteen jakaminen.

Näyttely alkaa luontoaiheisilla töillä, joista suurin osa on Pekka Halosen maalaamia. Nämä työt ovat sitä näyttelyn tuttua osaa, niitä kuvia jotka ovat muovanneet suomalaisista kansallisidentiteettiä.

Vasemmalla: Pekka Halonen: Jään ja lumen peittämä kallio (1911). Ateneumin taidemuseo.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen. Oikealla: Pekka Halonen: Aurinkoinen talvimaisema (1911).
Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Janne Mäkinen

Kiinnostavampia osia näyttelyssä ovat arkeen liittyvät maalaukset. Niissä näkyy vehreät keittiöpuutarhat joita taiteilijaperheet huolella hoitivat. Heille omavaraisuus oli itsestäänselvyys. Myös liehuvat vaatteet pyykkinarulla on kuvattu.  Koti kaikkinensa oli tärkeää, sillä työ ja arki limittyivät kiinteästi yhteen. Kotien, joissa myös ateljee sijaitsi, tuli luonnollisesti olla viihtyisiä. Sisustuksessa näkyy taiteilijoiden pyrkimykset yksinkertaiseen ja käytännölliseen kauneuteen. Tunnelma on lämmin ja rauhoittava.

Naisia kuvaava osuus on hyvinkin kiinnostava. Taiteilijoiden puolisot olivat oikeastaan oikeita monitaitureita, jotka hallitsivat arkiaskareiden lisäksi useita kieliä, naiset pitivät kirjallisuuspiiriä ja olivat monipuolisesti kiinnostuneita kulttuurista sekä huolehtivat etenkin lasten taidekasvatuksesta. Kerta kaikkiaan lahjakkaita naisia siis, jotka toivat myös kaivattuja lisäansioita kotiin.

Vasemmalla: Pekka Halonen: Pyykki kuivuu (1910). Harri Silanderin kokoelmat. Keskellä: Pekka Halonen: Tomaatteja (1913). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen Oikealla: Eero Järnefelt: Leena, taiteilijan tytär (1903). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

En voi muuta kuin suositella, että nyt kipin kapin Ateneumiin, jos näyttely on jäänyt vielä katsomatta. Järven lumo on upeasti rakennettu tuulahdus menneeseen maailmaan ja suomalaisen kulttuurin kulta-ajoille. Historiassa on lumoa, etenkin kun se esitetään lämpöä hehkuvin maalauksin. Vielä siis ehtii, sillä näyttely on esillä sunnuntaihin 9.2. asti.

Väripaletti á la Wardi

Ja sitten Rafael Wardin (s. 1928) retrospektiiviseen näyttelyyn, jossa teoksia on kaikilta Wardin tuotannon kausilta. Wardilla  on upea ura, joka on kestänyt jo yli 60 vuotta. Ja mikä parasta, hän työskentelee aktiivisesti edelleen. 

Oikealla: Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen. Vasemmalla: Rafael Wardi: Harjutori (1982). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola

Kun Ateneumin toisessa kerroksessa oltiin seesteisissä tunnelmissa, niin ensi silmäyksellä harppaus kolmenteen kerrokseen tuntuu suorastaan hurjalta. Wardi tuntuu radikaalilta, kapinalliselta nuorelta.

Wardi tunnetaan erityisesti valon ja värin maalaajaana sekä huikeasta keltaisesta väristään. Itseasiassa yllätti, miten vähän sitä keltaista lopulta onkaan. Todellisuudessa värejä on käytössä hurja määrä ja niiden käyttö vaihtelee vuosikymmenten välillä.

Oikealla: Rafael Wardi: Satama III (1992). Rovaniemen taidemuseo, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma.
Kuva:  Rovaniemen taidemuseo, Arto Liiti. Vasemmalla: Rafael Wardi: Omakuva (2013). Yksityiskokoelma.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola

Syy miksi Wardi kolahtaa itselleni niin kovaa, on huikea energia joka väreistä pursuaa. Aiheissa näkyy arki ja kaupunkielämä sekä mukana on omakuvia. Tällä hetkellä työt ovat tummia ja muhevia. Niihin on tullut rauhaa ja lämpöä. Maalauksissa näkyy huoli nyt jo edesmenneestä vaimosta sekä hoivakodin elämää.

Wardin näyttely on syvä kuvaus elämään, sen iloihin ja suruihin, toteutus suurella lämmöllä ja mahtavalla energialla. Tätä on väriterapia parhaimmillaan.

Rafael Wardi, Ateneumin taidemuseo, 12.12-2.3.2014