Miika Nousiainen: Juurihoito

"Rakkaus ei kovin paljon eroa juurihoidosta. Tarkoitus on tehdä hyvää toiselle. Se on välillä kivuliasta, välillä palkitsevaa. On pakko mennä syvälle itseen ja antaa jotain itsestään."

Miika Nousiainen on yksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani, joten odotin kovasti hänen uutuusromaaniansa - vaikka se onkin nimeltään  Juurihoito.

Tällä kertaa Nousiainen vie lukijansa hammaslääkärin tuolille. Päähenkilö Pekka Kirnuvaara on copywriter, joka on juuri kokenut avioeron ja kaiken lisäksi pilannut hampaansa karkilla ja kolajuomilla. Hän päätyykin työlleen omistautuneen ja estyneet töölöläisen hammaslääkärin, Esko Kirnuvaaraan, potilaaksi. Pian käy ilmi, että saman sukunimen omaavat miehet ovat veljeksiä.

Vanhemmuus ja juurettomuus ovat kirjan kantavia teemoja. Pekka on ollut omistautunut isä, halunnut tehdä kaiken oikein ja olla hyvä isä. Hän kaipaa lastansa ja kokee vaikeaksi sen ettei ole eron myötä lapsen jokapäiväisessä elämässä mukana. Samalla tilanne saa pohtimaan omaa lapsuuttaan ilman isää ja siihen liittyvää juurettomuutta.

Pekka pääsee pikkuhiljaa hivuttautumaan osaksi jähmeän veljensä Eskon elämää ja veljekset lähtevät etsimään sekä isää että yhteisiä juuriaan aloittaen matkansa Lieksasta ja päätyen aina vain yhä kauemmas. Matkalla salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua ja yllätyksiltä ei vältytä.

Nousiaisella on ihmeellinen kyky. Jo parin sivun jälkeen kirja tuntui kuin olisi juttusilla vanhan hyvän ystävän kanssa. Tarinan maailmaan uppoutui nopeasti. Nokkela dialogi ja osuvat havainnoit huvittavat ja samalla koskettavat. Hammaslääketiedevertaukset on tuotu kirjaan mainiolla tavalla, ne sävyttävät hyvin tunnelmaa.

Kirjan hahmot on kuvattu niin humoristisen lämpimästi, että heistä ei voi kuin pitää. Vaikka Juurihoito käsitteleekin vakavia asioita jotka periaatteessa eivät naurata, on Nousiainen hilpeillä oivalluksillaan saanut niihinkin huumoria mukaan.

Juurijoito on hieno ja lämmin kirja, jonka loppu on hieman pitkittynyt, mutta mitäpä siitä. Tästä jäi pitkäksi aikaa hymy huulille ja toive löytää ihka elävä Esko Kirnuvaara omaksi hammaslääkäriksi.

***
Kuten muistakin Nousiaisen romaaneista, on tästäkin tulossa teatteriversio. Harmillisesti olin tällä kertaa hidas ja omalta kohdaltani Kansallisteatterin liput menivät paremmin hereillä olleille. Lisänäytöksiä siis odotellen.


Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava 2016

Sunnuntaileffana Vadelmavenepakolainen

Miikka Nousiaisen kirjoissa on jotain jännää magiaa. Metsäjätti päätyi teatteriesitykseksi ja samoin kävi Maaninkavaaralle. Molemmat tuli katsottua myös Kansallisteatterissa. Ja Vadelmavenepakolainen - se on puolestaan jo aivan omaa luokkaansa. Suositusta kirjasta tuli suosittu teatterikappale ja nyt sitten vielä elokuvakin.

Kirjan ahmittuani olen nähnyt Vadelmavenepakolaisen teatterissa kahdesti. Ensin Kom-teatterissa ja sitten Kokkolan kaupungin teatterissa. Jo viimeistään Kokkolan teatteriesityksen jälkeen oli selvää, että kirja taipuu moneen.  Kom-teatterin esitys oli vahva ja väkevä, Kokkolassa puolestaan viihdyttiin komedian parissa. Elokuvalta osasin näiden versioiden puolesta jo odottaa ihan mitä vaan.

Mikko Virtanen, mies jolla on paha identiteettiongelma kokee olevansa ruotsalainen. Valitettavasti hän on syntynyt Suomeen, eli on siis jonkin sortin kansallisuustransvestiitti. Mikko haaveilee olevansa Sven Svensson, kansakodin kasvatti, aito ruotsalainen sosiaalidemokraatti ja ennen kaikkea hyvä perheenisä. Epätoivoissaan hän päättää tehdä itsemurhan ruotsinlaivalta hyppäämällä mereen pukeutuneena Tre Kronor paitaan ilman henkilöpapereita, jotta edes tulisi haudatuksi Ruotsiin. Ratkaisu ongelmaan löytyy kuitenkin ruotsalaisesta psykologista, joka on myös päättänyt heittää henkensä ja tarjoutuu antamaan henkilöllisyytensä Mikolle. Mikosta tulee vihdoin ruotsalainen Mikael Anderson. Ja kuten arvata saattaa ilman ongelmia ei "Mikael" pääse uuteen elämäänsä.

Ruotsi on auvoinen kansankoti lähinnä enää Mikon omassa päässä. Hän on ruotsalaisempi kuin ruotsalaiset, ainoana erona syvä Suomi viha, jota aidot ruotsalaiset eivät koe. Huumori syntyy suomalaisten ja ruotsalaisten stereotypioista, jotka kyllä tunnistaa (jos on suomalainen tai ruotsalainen, muut niitä tuskin tunnistavat). Mieleen jäi etenkin toteamus siitä, että suomalaisella miehellä on kolme tunnetta: ilo, suru ja känni. Eikä noistakaan viimeinen edes ole tunne. Että semmoisia finnjäveleitä täällä meillä muka.

Elokuva pistää aika lailla tasapuolisesti halvalla sekä Suomea että Ruotsia. Tästä kiitos kuuluu varmaankin ruotsinsuomalaiselle ohjaajalle, Leif Lindblomille. Pilkka on kilttiä ja korrektia eli jokseenkin ruotsalaista.

Pääosan esittäjä on ruotsalainen, joka tuntuu vähän hassulta, sillä Mikko puhuu suomea murtaen. Jonas Karlsson on opetellut toki repliikkinsä, mutta suomi nyt vaan on niin vaikea kieli, että sen ääntäminen on muille hieman hankalaa. Ruotsalaiset katsojat eivät huomaa aksenttiongelmaa, mutta suomalaiselle katsojalle tämä särähtää korvaan. Mutta ehkä Mikko on sitten vain niin ruotsalainen, että suomi on päässyt unohtumaan.

Vadelmavenepakolainen elokuva on hyväntuulinen komedia, jonka asetan kategoriaan sunnuntaielokuvat. Elokuva ei ole uskollinen kirjalle, joka tuntuu ihan järkeenkäyvältä ratkaisulta. Kirjan juoni liikkuu sellaisissa sfääreissä, että tämä muokattu, kirjaan perustuva versio lienee sopivampi valkokankaalle. Ehta komedia se on yleisön reaktioista päätellen ja nauroin itsekin mukana. Elokuvaversioista on kuitenkin todettava, että se on kirjaa huomattavasti ruotsalaisempi, onhan loppukin kovin ruotsalainen - eli onnellinen.


Ohjaaja: Leif Lindblom
Pääosissa: Jonas Karlsson, Josephine Bornebusch, Frida Hallgren, Jarmo Mäkinen, Armi Toivanen, Tommi Korpela, Kari-Pekka Toivonen, Elina Knihtilä

Katso traileri >>