Kurkistus Venetsian aatelisten palatseihin

Piazza San Marco 2016

Valokuvaaja Jaakko Heikkilän näyttely Veden kätkemiä huoneita - valokuvia Venetsiasta on esillä Kansallismuseossa. Heikkilä on onnistunut pääsemään turistien silmiltä kätkettyyn maailmaan, venetsialaisten aatelisten yksityispalatseihin.

Heikkilä on kuvista päätellen saavuttanut luottamuksen kuvattaviensa välillä. Lähikuvia kasvoista, kuin muinaisissa taideteoksissa, loikoilevia ihmisiä, rentoa oleilua sohvalla. Näistä syntyy intiimiys, joka tekee näyttelystä kiinnostavan.

Vasemmalla Prinssi don Giovanni Alliata 2009. Oikealla Paroni Alberto Franchetin lapset, Raimondo ja Laura 2009. 

Näyttelyssä ei voi olla pohtimatta taakkaa jonka palatsien perinnön täytyy aiheuttaa omistajilleen. Luopuminen tarkoittaisi kenties suvun monisatavuotisen omistuksen päättymistä – ja kuka haluaisikaan olla ketjussa se joka katkaisee vaalitun perinteen.

Kalustuksen vähyydestä pystyy päättelemään, että omaisuutta on täytynyt myydä palatsin ylläpitokustannusten vuoksi, joka ei voi olla pikkukasa euroja. Voi päätellä että uppoavan kaupungin palatsit kärsivät kosteuden aiheuttamista vaurioista ja mikäpä rakennus ei vuosisatojen kuluessa kokisi rapistumista muutenkin.

Oikealla N.H. Marino Zorzi palatsissaan 2009. 

Kuvissa leijuu surumielisyys, huoneet tuntuvat raskailta ja vaikuttavat imevän asukkaat sisäänsä. Kohtalo on heittänyt heidät omiin pikkupalatseihinsa joissa he näyttävät hieman eksyneiltä. Tunnelma on paikoin absurdi, nykyihmiset tavallisissa vaatteissa palatseissa joihin sopii paremmin kahiseva silkki ja monilukuinen palvelusväki. Voi vain kuvitella miltä tuntuu asua kuin museossa. Silmiin pistävää kuvissa oli puuttuvat televisiot ja muut härpäkkeet joita tämän ajan länsimaisia koteja on vaikea ajatella.

Vasemmalla Taiteilija Roger de Montebellon ateljeessa – Maalaus ”El ensimismamiento de Cecilia Fernandez” 2016. Oikealla Vesi 2010

Kaunista näyttelyä rytmittää 1800-luvun esineet, kuten peilit ja tuolit joiden kautta katsoja pääsee lähemmäksi palatsien tunnelmaa.

Veden kätkemiä huoneita – Jaakko Heikkilän valokuvia Venetsiasta. Kansallismuseossa 29.4. - 28.8.2016.

Ismo Höltön hurmaava katsaus 60-luvun Suomeen

Vasemmalla: Ismo Hölttö: Suomenlinnan lauttaterminaali, Kauppatori, Helsinki, 1968.
Oikealla: Ismo Hölttö: Pieksämäki, Etelä-Savo, 1966. 

Blogi on elänyt pari kuukautta hiljaiseloa kiireiden vuoksi, mutta kulttuurille on kuitenkin löytynyt aikaa. Kaiken vipinän keskellä olen käynyt rentoutumassa niin näyttelyissä, teatterissa kuin tanssiesityksistä nauttien. Kulttuuri on kuitenkin itselleni sitä parasta nollausta.



Intoilin ja intoilen edelleen museokortista. Tämä on varmasti kulttuurikentän kevään tapaus. Ripeällä aikataululla mukaan saatiin lähes 200 museota eri puolelta Suomea. Ja sehän on museoiden suurkuluttajalle kuin joulu, juhannus ja vappu yhdellä kertaa. Toukokuun viidentenä olinkin hieman jännittynyt, että miten käy. Saanko sen kortin vai onko kaikki kortit lunastettu nenän alta. No, aivan kaikki eivät sitten olleet yhtä innostuneita kuin minä, sillä eihän kortin tulo mitään valtavia massoja kerännyt museoihin sitä jonottamaan - ja saahan sen tilattua netistäkin.

Oikealla: Ismo Hölttö: Senaatintori, Kruununhaka, Helsinki, 1968.
Vasemmalla: Ismo Hölttö: Kanavakatu 1, Katajanokka, Helsinki, 1966. 

Hankin väliaikaisen museokorttini Atenumista (varsinainen tulee postitse perästäpäin) ja menin katsomaan valokuvaaja Ismo Höltön (s. 1940) näyttelyn. Esillä on teoksia, jotka ovat syntyneet 1960- ja 70-luvun aikana.



Mustavalkoiset kuvat ovat erittäin kiinnostava kurkistus 1960-luvun Suomeen. Kuvissa näkyy aika jolloin maaseudulta muutettiin kaupunkeihin ja elämänmeno ja –tyyli muuttui melkoisesti. Taakse jäivät hiljaiset kylätiet ja viljavat pellot. Tilalle tuli kivisiä taloja ja kiivaampi elämänrytmi.

Hölttö otti valtavan määrän muotokuvia kuvausmatkoiltaan eri puolella Suomea. Nämä upeat kuvat ovat jo pelkästään visuaalisesti hyvin vangitsevia, mutta ne ovat samalla myös varsin yhteiskunnallisia. Kaupungin ja maaseudun eroista ja ongelmista puhuttiin aikanaan vähän, mutta kuvissa ne piirtyvät esiin. Maaseudun lapsilla on paikatut ja vielä siltikin rikkinäiset vaatteet, kaupungissa tepastellaan sievissä mekkosissa. Varallisuudessa on melkoinen ero.

Oikealla: Ismo Hölttö: Rautatieasema, Helsinki, 1967.
Vasemmalla: Savo, 1966. 

Maalta kaupunkiin muutto näkyy monella tapaa. Maalla on ollut rennompi vaatetus, kaupungissa on kuljettu puvut päällä. Eräänkin pukuun ja hattuun sonnustautuneen miehen jalkaan oli valikoitunut monot, jäänteenä elämästä maalla. Uusiin pukukenkiin ei kenties enää ollutkaan varaa. Kun katsoo kuvia on vaikea uskoa, että välissä on vain 50-vuotta. Monella tapaa, ajanhenki on niin vierasta ja kaukaista.

Oikealla: Helsinki, Myllypuro, 1967.
Keskellä: Ismo Hölttö: Eno, Pohjois-Karjala, 1969.
Vasemmalla: Ismo Hölttö: Lestadiolaisten suviseurat, Oulu 1966.

Höltön kuvissa on lämpöä ja huumoria. Huumori on lajiltaan hiljaista ja vähän yllättävää. Ylivoimaisesti hilpeimmässä kuvassa lumen ja loskan keskellä ei mitään, nökötti toreilta tuttu telttarakennelma. Teltan sisällä takaseinustalla oli maisemakuva Euroopan vuoristosta. Edessä oli kamerateline. Näytteillä oli passikuvia. Ja kyllä - kyseessä oli pikavalokuvaamo Rovaniemeltä.

Yehia Eweis, Kansallisgalleria, 2015. 

Ismo Hölttö on harvinaislaatuinen ihmisten kuvaaja. Tuntuu, että hänellä on ollut poikkeuksellinen kyky lähestyä ihmisiä. Onkin upeaa, että kultasepästä, joka oli aktiivinen valokuvauksen harrastaja, kehittyi nopeasti tunnustettu valokuvaaja. Jos muistan näyttelystä oikein, niin harrastuksen aloittamisen ja valtion valokuvataiteen palkinnon välille jäi vain kahdeksan vuotta. Tämäkin kertoo siitä kuinka erityislaatuinen valokuvaaja Hölttä oikein on.

Ismo Hölttö, Ateneum 10.04.2015 - 31.05.2015

Museokortti >>

Maailman parhaat lehtikuvat - World Press Photo

Sanomatalossa Helsingissä on parhaillaan esillä World Press Photo -kilpailun voittajakuvia. Tämä näyttely meni kategoriaan "heti katsottavat" jo näyttelypaikan helppouden takia. Sanomataloon kun on kätevää vain piipahtaa ohimennen.

Monet maailman tapahtumat hahmottuvat usein parhaiten juuri uutiskuvien kautta. Kliseinen sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on erittäin totta, etenkin kun viestinnän visualisoituminen on arkipäivää ja viesti pitää kertoa nopeasti, ytimekkäästi ja koskettavalla tavalla. Uutiskuvat, etenkin poikkeuksellisen hienot sellaiset, puhuttavat voimakkaalla tavalla ja saavat kiinnostumaan laajemminkin esillä olevista aiheista. Kuvat myös muokkaavat käsityksiämme. Tästä hyvä esimerkki nyt yhdysvalloissa esillä oleva keskustelu siitä, miten afroamerikkalaisia nuoria miehiä kuvataan uutiskuvissa.

2014, World Press Photo of the Year, Contemporary Issues, 1st prize singles, John Stanmeyer.

World Press Photo -kilpailun näyttelyssä on esillä upeita ja kiinnostavia kuvia. Maailman arvostetuimman kuvajournalismikilpailun voitti tänä vuonna John Stanmeyer Yhdysvalloista. Kuva esittää afrikkalaisia siirtolaisia Djiboutin kaupungin rannalla. Nämä nostavat puhelimiaan löytääkseen halvan signaalin naapurimaasta Somaliasta. Tämä on heidän heikko tapansa olla yhteydessä ulkomailla oleviin sukulaisiin.

2014, Contemporary Issues, 2nd prize stories, Robin Hammond.

Robin Hammond on kuvannut yhteiskunnan epäkohtia Afrikan maissa. Sodan traumat näkyvät mielenterveysongelmina. Pakolaisleireillä mielenterveysongelmista kärsivät ovat heikossa asemassa. Kuvassa aidan alta näkyvä pää kuuluu Abdi Rahman Shukri Alille, joka on asunut lukitussa hökkelissä Dabaabin pakolaisleirillä Keniassa jo kaksi vuotta. Nigerian Deltassa puolestaan perinteinen parantaja Lekwe Deezia hoitaa mielenterveyspotilaita rukouksilla ja yrttirohdoksilla. Hoidon aikana, joka voi viedä kuukausia, potilaat ovat ulkona kiinnitettynä ketjuin. He saavat ruokaa kerran päivässä, kohtaavat väkivaltaa ja eivät saa suojaa säältä. Nämä kuvat pysäyttivät todenteolla.

Vasemmalla: 2014, Sports Action, 1st prize singles, Emiliano Lasalvia.
 Oikealla: 2014, Sports Action, 3rd prize stories, Quinn Rooney. 

Yhteiskunnallisten aiheiden lisäksi kilpailussa on myös urheilukuvia ja tämähän ilahduttaa urheilun ystävää. Urheilu on visuaalisesti niin näyttävää, että siitä  myös odottaa näkevänsä huikeita kuvia. Missä muussa viihteen lajissa on samalla lailla esillä sellaista tunteiden kirjoa niin esiintyjien kuin katsojien osalta ryyditettynä vahvalla draamalla? Ja ei pidä unohtaa urheilun esteettistä ulottuvuutta. Eikö näistä aineksista pitäisi tulla huikeita kuvia? Olen usein miettinyt miksi urheilujuttujen kuvat kuitenkin niin harvoin sykähdyttävät.

Mutinoitteni vastineeksi on suorastaan velvollisuuteni esitellä Emiliani Lasalvian kuva, jossa Pablo MacDonough menee nurin argentiinalaisessa poolo-ottelussa. Tässä on draamaa! Myös Quinn Rooneyn uimakilpailukuva Australiasta tekee vaikutuksen kauneudellaan.

Urheilukuvat saavat lisää sävyjä Peter Holgerssonin kuvasarjassa jossa seurataan ruotsalaisen seitsenottelijan Nadja Casadein kamppailua niin urheilukentillä kuin sairaalassa. Casadeilla todettiin syöpä. Urheilija on jatkanut harjoittelua myös hoitojen ajan tavoitteenaan terveys ja Rion kesäolympialaiset. Nämä jotenkin hyvin paljaat kuvat pysäyttävät, mutta henkivät myös voimakkaasti toivoa.

2014, Sports Feature, 1st prize stories, Peter Holgersson.

Kilpailussa nähdään myös yhden suomalaisen eli Markus Varesvuo luontokuvia kiislaparvesta Norjan Vardøssa. Nopeasti vilkaistuna kuva näyttää vesipisaroilta lasissa. Kerrassaan upea kuva.

Näiden hienojen uutiskuvien kautta välittyy moni tärkeä ja koskettava tarina. Oikeastaan voi vain todeta, että kuvajournalismissa on voimaa ja parhaimmillaan jopa supervoimia.

2014, Nature, 2nd prize singles, Markus Varesvuo.

World Press Photo -näyttely Sanomatalossa 21.8. − 10.9.2014.
www.worldpressphoto.org

Kuvia Chaplinista ja yksinäisyydestä

Taiteilija: Charles Chaplin, elokuvasta Charlie rullaluistimilla (1916)
Copyright: © From the Archives of the Roy Export Company Establishment, courtesy NBC Photographie, Paris

Kukapa ei pitäisi Charles Chaplinista. Kävelykeppiään heilutteleva kulkuri on hurmannut elokuvissa jo sata vuotta.

Chaplin kuvissa -näyttely Helsingin taidemuseo Tennispalatsissa kertoo valokuvien ja elokuvapätkien välityksellä Charles Spencer Chaplin (1889–1977) elämästä ja etenkin urasta valkokankaalla.

Chaplin oli vaativa ja tinkimätön monitaituri. Hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti ja jopa sävelsi musiikkia elokuviinsa. Chaplinin suosio on vaihdellut vuosien varrella, mutta rakastettu hahmo on silti aina löytänyt yleisönsä. Ehkä suosion takana on hänen luomansa kulkurin moniulotteisuus. Nukkavierun ulkokuoren alla on vanhanajan herrasmiehen charmi ja käytöstavat - sekä tietysti huumori. Chaplinin luoma kulkuri ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi keppostelevaksi klovniksi, vaan monet hänen elokuvistaan käsittelivät yhteiskunnallisia ongelmakohtia.

Chaplinista on kirjoittanut niin valtava määrä tutkijoita ja kriitikoita että jätän Chaplinin elämän tarinan viisaampien kerrottavaksi ja pitäydyn näyttelyn tunnelmassa. Nyt avautuneessa Chaplin kuvissa -näyttelyssä päästään kurkistamaan kuvaustilanteisiin ja lavasteisiin valokuvien kautta. Näyttöruuduilla on myös useita katkelmia tutuista elokuvista. Näyttely on kaiken kaikkiaan hienosti laadittu kattaus, ei liian laaja vaan juuri miellyttävän kokoinen tutustuttavaksi.

Näyttelyssä pyörii myös yksi suosikkipätkistäni. Se, jossa nainen myy kadulla kukkia ja meinaa varastaa pudonneen kukan. Huomattuaan naisen olevan sokea kulkuri päätyykin toisiin ajatuksiin ja maksaa. Kyseessä on siis iki-ihana Kaupungin valot vuodelta 1931. Elokuvassa on jotain tavattoman kaunista ja surullista.

Chaplin on inspiroinut myös monia muita taiteilijoita, joista esillä näyttelyssä on mm. Fernand Léger ja Robert Capa. Hauskoja ovat myös Chaplinin elokuvien julisteiden suomiversiot sekä sarjakuvat.

Oikealla: Taiteilija: Elokuvasta Chaplinin poika, Charles Chaplin ja Jackie Coogan (1919–1921). Copyright: © Roy Export SAS. Scan courtesy Cineteca di Bologna. Vasemmalla: Selfie, viikset mallia Poirot.

Chaplinina olemista pääsee myös kokeilemaan. Näyttelyssä on nimittäin mahdollisuus pukeutua Chapliniksi ja ottaa sitten itsestään kuva. Rekeissä roikkuu paitoja, housuja ja liivejä ja loppusilauksen voi tehdä knallilla ja tekoviiksillä. Varsin hauska lisäelementti näyttelykokemukseen.

Yksin

Tennispalatsin näyttelytilan ensimmäisessä kerroksessa kuvataan yksinäisyyttä ja yksinoloa. Helsingin taidemuseon kokoelmista koottu näyttely sisältää 15 nykytaiteilijan valokuvia, maalauksia, piirustuksia, mediataideteoksia ja installaatioita.

Yksinäisyys teoksissa ilmenee niin kotona kuin julkisissa tiloissa. Yksinäisyys esiintyy mm.  toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta tai tarpeena kokea yhteenkuuluvuutta.

Oikealla: Taiteilija: Maarit Nevanperä: Sarjasta Kulkemisia: Tyttö puhuu itsekseen metrossa, 2002–2003
Copyright: © Helsingin taidemuseo. Kuva: Yehia Ewei. Vasemmalla: Taiteilija: Ben Kaila: Sarjasta Kodittomuuden kasvot: Linnanmäki, 2000. Copyright: © Helsingin taidemuseo. Kuva: Hanna Kukorelli

Pidin kovasti Heini Partasen ääni-installaatiosta, joka oli sijoitettu muutamaa spottivaloa lukuunottamatta pimeään tilaan. Installaatiossa eripuolilta huonetta kuului yksinäisten ajatuksia samanaikaisesti. Mieleen jäi pyörimään lausahdus: "Minulla ei ole yhtään ystävää. Ei edes yhtään kaveria".

Kaksi muuta teossarjaa, jotka jäivät mieleen, olivat Ben Kailan valokuvat kodittomista sekä Maarit Kotirannan serigrafiat, joissa hahmo pikkuhiljaa hiipuu näkymättömiin. Niistä kuvastuu yksinäisyys sekä tarve tulla nähdyksi.

Tämä on tärkeä ja ajankohtainen näyttely. Yksinäisyys ilmenee niin monella tavalla ja se voi olla eristäytymistä yhteiskunnasta yhtälailla kuin tunnetila. Yksinäisyyden tunnetta voi kokea vaikka olisi läheisessä ihmissuhteessa. Näyttely kuvaa ongelmaa, jota ei usein huomata - mutta taiteiljat ovat tehneet sen näkyväksi.

Molemmat näyttelyt ovat esillä 13.7.2014 asti.

Väri on valoa

Aurinkoinen syyspäivä houkutteli ulkoilemaan ja samalla mieli kaipasi jonnekin näyttelyyn. Siispä pyörän selkään ja kohti Tarvaspäätä, Gallen-Kallelan museoon.

Museossa on mielenkiintoinen näyttely värivalokuvauksen pioneerin Sergei Prokudin-Gorskin (1863­- 1944), kuvista. Tuntemattomaksi jäänyt venäläiskuvaaja kuvasi erityisesti keisarikunnan historiaa, arkkitehtuuria, maisemia ja ihmisiä. Kuvauspaikkoina oli Venäjä, Karjala ja myös Suomi.

Näyttelyn parasta antia on menneiden aikojen näkeminen väreissä. Katse kiinnittyy aivan eri asioihin kuin totutusti. Etenkin naisten vaatetuksen värikylläisyys yllätti, sillä juuri tämä jää pimentöön mustavalkokuvissa. Itäisessä naapurustossa on käytetty rohkeita väriyhdistelmiä ja kirjailutkin näkyivät selkeämmin. Myös luonto ja rakennukset heräsivät uudella tavalla eloon.

Prokudin-Gorskin tekniikassa on myös selkeä yhtymäkohta nykypäivään. Meille on tuttua RGB -värit ja samalla periaatteella myös sata vuotta sitten vedostettiin värivalokuvia.

Ostin näyttelyyn liittyvän kirjan ”Väri on valoa. Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorski – valokuvauksen unohdettu pioneeri”. Siinä kerrotaan additiivisesta menetelmästä, jota Prokudin-Gorski käytti saadakseen aikaan värikuvia. Menetelmä toimii siten, että kohde kuvattiin kolmasti käyttäen punaista, vihreää ja sonistä suodinta mustavalkoiselle materiaalille. Kohteen oli pysyttävä aivan paikallaan erillisten valotusten ajan. Negatiiveista valmistettiin erilliset, edelleen mustavalkoiset diapositiivit, jotka heijastettiin suotimien läpi kohdistamalla punainen, vihreä ja sininen valo valkokankaalla. Näin tuotettuja värikuvia pystyi katsomaan erillisellä katselulaitteella.

Myöhemmin Prokudin-Gorski ratkaisi miten värikuvia sai myös paperille. Menetelmä perustui valoherkän kromigelatiinin värjäämiseen pigmenttiväreillä. Siirtämällä ja yhdistämällä sinisellä, punaisella ja keltaisella värjätyt kalvot päällekkäin voitiin tehdä värillisiä paperivedoksia.

Monimutkaista ja kiinnostavaa. Kannatti hankkia kirja, sillä muuten Prokudin-Gorskin ihmeellisen keksinnön periaate olisi jäänyt pimentoon.

Värivalokuvia ennen värifilmiä
Sergei Prokudin-Gorski ja karelianistit I.K.Inha sekä Akseli Gallen-Kallela.
7.9.2013 – 26.1.2014, Gallen-Kallelan Museo