Ajankohtainen Töppöhörö

Työtön, eronnut ja puolijuoppo mies istuu yksin lavalla valtavan tuolin päällä ja laukoo sellaiseen tahtiin mielipiteitään että katsojaakin alkaa hengästyttää. Mies on nimeltään Viki ja hänen maailmankuvansa on vihaa pullollaan ja positiiviset ajatukset taitavat olla visusti lukkojen takana.

Viki pauhaa suurieleisesti elehtien ja kertoo totuuksiaan naapurin Tulpusta, avioliitosta, sotaveteraaneista, kulttuurista, kakasta, ulkomaalaisista, naisista, politiikasta, alkoholista ja ties vaikka mistä.

Juha Hurme on luonut teatterin lavalle aikamoisen karikatyyrin, jolla sana on vahvasti hallussa, koskien asiaa kuin asiaa. Hahmo on kuin eläväksi puhallettu yhdistelmä keskustelupalstojen mörreistä. Tosin Vikin kommentit ovat huomattavasti huolellisemmin laadittuja muodoltaan, sisältäen nokkeluuksia ja värikkäitä kielikuvia.

”Kiasma saa haistella Mannerheimin hevosen persettä. Taide tuli valmiiksi 100 vuotta sitten. Miehen tehtävä on parantaa vaimon suoritusta. Vihreät menköön metsään syömään ketunleipiä sen sijaan että litkivät soijamaitolattea Helsingin keskustassa. Jos joku haluaa halata ryssiä tai neekereitä, niin sehän voi aina mennä Venäjälle tai Ruotsiin.”

Lyhyesti sanottuna Vikin jutut ovat kamalia, mutta samalla niissä on myös jotain tavattoman koomista. En ole koskaan ennen ollut teatteriesityksessä jossa yleisö olisi nauranut näin paljon. Töppöhörö on hauska ja samaan aikaan syvällinen. Juha Hurme on luonut tämän kaiken tyylillä, sortumatta syrjäytyneiden miesten pilkkaamisen vaan tuodaan esiin mielipideilmastoa, joka on kuplinut yhä enemmän viime aikoina.

Vikiä esittää valovoimainen näyttelijä Jarkko Lahti, jonka työtä voi vain ihailla. Rooli on raskas. Taukoamaton puhe ja jatkuva tohkeissaan oleminen vaatii fysiikkaa – mutta silti Lahti onnistuu olemaan niin sataprosenttisesti Vikin nahoissa, että yleisö seuraa yhden miehen showta Kansallisteatterin päänäyttämöllä herkeämättä. Lahti tekee jollakin ihmeellisellä konstilla uhoavasta ja vihaa pulppuavasta hahmosta myös jollakin tavalla sympaattisen, inhimillisen.

Toisella puoliskolla Viki saa seurakseen ”Helinä-keijun” Alina Tomnikovin tulkitsemana. Keiju on jonkinlainen alkoholihuuruista juontuva hallusinaation ilmentymä, ”viinapiru”, joka solkottaa heleällä äänellä karjalan murretta.

Keijukainen kertoo ”ihmiskunnan yhestekemisen tarinan 14 miljardin vuoden ajalta”, selityksen television keittiöohjelmien suosiolle ja antaa lopulta Vikille totuusseeurumia. Tämän seurauksena Viki alkaa puhua taustoistaan, syy vihalle alkaa aueta ja uhon alla onkin aikamoinen reppana.

Ensimmäinen osa oli mielestäni loistava ja kekseliäs, mutta toisessa osassa tuli hieman puhki selittämisen tunnelma. Intensiteetti katosi ja keijun ja Vikin välille ei löytynyt kaipaamaani yhteyttä tai jännitettä.

Hurmeella on erityinen taito kuvata vinksahtaneita ja kamalia yksityiskohtia. Teksti on upea ja tämä esitys jää mieleen pitkäksi aikaa vaikka en toisesta osasta ollutkaan niin innoissani.

Töppöhörö on yhteiskunnallinen ja erittäin ajankohtainen. On aikakin että somessa vellova möyhyäminen nousee keskusteluun.

Ps. Esityksen nimellekin löytyi selitys. Bussikuski oli pyytänyt matkustajia laittamaan turvavyön, sillä liikenteessä on kaikenlaisia töppöhöröjä.

Valheet ja Viettelijät Suomenlinnan kesäteatterissa

Minna Suuronen - Markiisitar de Merteuil. Kuva: Ilkka Saastamoinen

Tänä kesänä Suomenlinnassa kieroillaan huolella. Ryhmäteatteri tuo ohjaaja Juha Kukkosen luotsaamana Hyvän omantunnon niemekkeellä sijaitsevaan kesäteatteriin rappiota ja löyhää moraalia  - täysin vailla omaatuntoa. Valheet ja viettelijät näytelmä perustuu Pierre Choderlos de Laclos’n kirjeromaaniin, joka itselleni on tuttu elokuvaversiona.

Näytelmä sijoittuu 1700-luvulle, jolloin aateliset elivät joutilasta aikaa yltäkylläisyydessä tavallisten kansalaisten eläessä niukkuudessa. Kuilu yhteiskuntaluokkien välillä oli suuri ja ristiriita näkyvä.

Vasemmalla: Tarja Heinula - Madame de Volange. Oikealla tanssijat. Kuvat: Ilkka Saastamoinen

Valheet ja viettelijät kertoo siitä, miten moraalittomuus muuttuu ylhäisön huviksi. Pääosissa on mahtava Madame de Merteuil (Minna Suuronen) ja naistenkaataja Vicomte de Valmont (Antti Virmavirta). He saavat huvinsa toisten ihmisten syöksemisestä turmioon sekä keräämällä voittoja kaatamalla mahdollisimman vaikeita saaliita.

Yhdessä tämä kaksikko punoo sellaisia juonia, että päätä huimaa. Joko kostona menneistä - tai ihan vain oman maineen kasvattamiseksi. Heidän kieroilujen kohteeksi joutuvat kunniallinen ja hillitty Madame de Tourvel (Saija Lentonen), Madame de Volanges (Tarja Heinula) ja tämän juuri luostarista pois päässyt nuori tietämätön tytär Cécile Volanges (Sonja Salminen) sekä nuori herra Danceny (Paavo Kinnunen), joka on Madame de Merteuilin nuori rakastaja ja Cécilen ihastus.

Sonja Salminen - Cécile de Volange ja Antti Virmavirta Kreivi de Valmont. Kuva: Ilkka Saastamoinen

Tällä kertaa Suomenlinna ei tarjoa koko perheen esitystä. Tämä paheellisuus on sen verran eroottisia kielikuvia tarjoileva, myös hyvin koomisiakin, että sopii paremmin aikuisille. Näytelmässä hyväksikäytetään häikäilemättä ihmisiä, kunnes jotain odottamatonta tapahtuu. Rakkaus voi olla joskus vaarallista, kuten kreivi Valmont joutuu huomaamaan. Esityksen kulkua voi oikeastaan summata siten, että kaikki ovat vapaata riistaa. Kukaan ei ole turvassa - ja vain voitolla on merkitystä.

Minna Suuronen on loistava, oikea pahan ilmentymä loukattuna Madame de Merteuilinä. Hän on nainen, jolla on silmittömästi valtaa muihin - ja tätä valtaa  hän myös käyttää täysin häikäilemättömästi. Samoin Saija Lentonen vakuuttaa hyveellisenä ja viattomana Madame de Tourvelina.

Kreivi Valmontissa on jotain häiritsevää, alkaen jo siitä, että naisten korsetilla kurotut puvut ovat todella upeita ja tämän varakkaan herran asut ovat jotenkin nuhjuisia ja mitättömiä. Jokseenkin epäuskottavia miehelle, joka onnistuu kellistämään naisen kuin naisen. En muutenkaan lämpene Antti Virmavirran hieman väsähtäneeseen Vicomte de Valmontin hahmoon. Tässä hahmossa saisi olla paljon enemmän glamouria. Toisaalta leffaversion John Malkovich on sen verran hyvin  syöpynyt mieleen, että Virmavirtaa vertaa häneen ehkä tahtomattaankin.

Vasemmalla: Antti Virmavirta Kreivi de Valmont.
Oikella: Antti Virmavirta Kreivi de Valmont ja Saija Lentonen Madame de Tourvel. Kuvat: Ilkka Saastamoinen.

Pukujen, valkoisen puuterin ja peruukkien lisäksi visuaalista lisämaustetta tuovat tanssijat, taustallaan Apocalyptican musiikki. Tämä valinta sopiikin esitykseen erinomaisen hyvin. Myös yksinkertaisen tyylikäs lavastus toimi hyvin.

Valheet ja viettelijät vietteli ainakin minut. Esitys miellytti kovasti ja etenkin toinen puoliaika meni kuin siivillä. Se Suomen kesästä on kuitenkin sanottava, että tähän esitykseen kannattaa ottaa mukaan villasukat, toppaliivi ja miksi ei vaikka hupullinen takkikin. Ensimmäinen ennakkonäytös oli aurinkoisena päivänä, mutta kyllähän sitä vilu tuli huovasta ja kuumottavasta esityksestä huolimatta.

Ohjaus: Juha Kukkonen
Lavastus: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelu: Ville Mäkelä
Pukusuunnittelu: Niina Pasanen
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Koreografiat: Panu Varstala ja Eero Vesterinen
Taistelukoreografiat: Oula Kitti

Ryhmäteatteri >>

Vanja-eno Kansallisteatterissa

Kuvassa Eero Aho ja Krista Kosonen. Kuvaaja Stefan Bremer.

Otatko sä teetä? Tämä kysymys luotsaa Venäjälle samovaarien ja vodkan äärelle, syrjäiseen kolkkaan maaseudulle. Tapahtumapaikkana on ränsistynyt, mystinen ja tummanpuhuva huvila. Kerrosten väliä käydään ahkerasti ja lukuisista ovista rampataan sisään ja ulos niin että pauke käy. Markus Tsokkisen luoma lavaste on huikean hieno ja luo unenomaisen tunnelman heti ensi minuuteilla. Visuaalisuus tekee syvän vaikutuksen ja on upeinta mitä olen pitkään aikaan teatterissa nähnyt.

Vanja ylläpitää yhdessä siskontyttärensä Sonjan kanssa tätä usean vieraan kansoittamaa rapistunutta maatilaa. Koko poppoo elää enemmän tai vähemmän kaiken nielevässä joutilaisuudessa ja he keskittyvät imemään toistensa heikkouksia itseensä. Välillä esiin pulpahtaa suurempia asioita kuten piirilääkäri Astrovin puhe ympäristöntilasta. Muuten vellotaan rakkauden tai menneiden aikojen pyörteissä. Huvila tuntuu vievän siellä olijoiden kaikki voimat ja jonkinlainen hulluus tuntuu iskevän kollektiivisesti. Silti toivo jää päällimmäiseksi.

Kuvassa Eero Aho ja Emmi Parviainen. Kuvaaja Stefan Bremer.

Vanja-enossa nousee etualalle riutuvan rakkauden kokemukset. Nuori Sonja on teinitytön lailla ihastunut piirilääkäri Astroviin, mutta tämä ei lämpene tytölle, sillä miehen kiikarissa on ylväs ja kaunis Jelena joka puolestaan on naimissa Sonjan isän, vanhan professorin (Heikki Nousiainen) kanssa. Rakkautta siis riittä, mutta kohteet tuottavat aitoa ongelmaa.

Vanja-enossa on erinomainen näyttelijäkaarti. Pääosissa ovat Kristo Salminen Vanja-enona, piirilääkäri Astrovina Eero Aho, Emmi Parviainen on Sonja ja hänen äitipuolena Jelenana on Krista Kosonen. Tämä nelikko määrää esityksen tahdin ja nousee kukin vuorollaan esiin.

Vasemmalla Krista Kosonen, keskellä Heikki Nousiainen ja oikealla Seela Sella. Kuvaaja Stefan Bremer.

Krista Kosonen on suosikkinäyttelijöitäni ja on tässä todella vakuuttava - ja upea. Hän esiintyy koko kehollaan, niin että pienet eleetkin ovat merkityksellisiä. Eero Aho näyttää jo valmiiksi pahikselta ja alholisoitunut piirilääkäri on väkevä rooli jonka hän tekee hyvin. Emmi Parviainen on herkkä mutta samalla jotenkin räjähtävä ja tekee upean roolityön Sonjana. Kristo Salminen puolestaan on jotenkin raukea nahjus ja tekee monisyisen roolityön. Tässä yhteydessä en on voi olla mainitsematta hurmaavaa Seela Sellaa vanhan lastenhoitajan Marinan roolissa. Hänen ilkikurinen, kujeileva hymynsä sopii niin hyvin tähän rooliin.

Kuvassa Kristo Salminen. Kuvaaja Stefan Bremer.

Paavo Westerbergin ohjaama Vanja-eno hurmaa. Esityksessä on jotain kovin ajatonta. Tummia sävyjä on paljon, mutta tarkastelukulma on lämmin ja paikoin jopa humoristinen. Näytelmän puvustus henkii tätä samaa yksinkertaista tummanpuhuvaa tyylikkyyttä. Etenkin Krista Kososen puvut ovat erityisen hienoja. Myös musiikki ja äänet ovat tässä osuvia.

Muutaman päivä kuluttua esityksestä huomasin, että Vanja-enon tunnelma jäi kummittelemaan mieleen pidemmäksi aikaan. Mystiikka vei mennessään. Kertakaikkiaan upea teatterielämys.

Katso traileri >>

Anton Tshehov: Vanja-eno
Suomennos Paavo Westerberg ja Eva Buchwald
Ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Puvut Pirjo Valinen
Valot Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu
Sanna Salmenkallio
Rooleissa Kristo Salminen, Krista Kosonen,
Emmi Parviainen, Eero Aho, Heikki Nousiainen,
Seela Sella, Seppo Pääkkönen ja Terhi Panula.

Paras mahdollinen maailma ja hyviä ehdotuksia vieläkin paremmasta

Vasemmalta Jukka Ruotsalainen, Noora Dadu ja Joonas Heikkinen. Kuva: Kimmo Metsäranta

Paras mahdollinen maailman ja hyviä ehdotuksia vieläkin paremmasta. Tämän nimiseltä teatteriesitykseltä sopii odottaa ihan mitä vain.

Teatterin Takomon lavalla kolme näyttelijää, kaavailee tekevänsä Pekka Himasen Elämä taideteoksena -luennon pohjalta esitystä, jossa käsitellään muun muassa luovaa intohimoa, rikastavaa vuorovaikutusta ja luottamusta -käsitteiden pohjalta. Jotta asia konkretisoituisi, otetaan koko pakettia kuvaamaan unelmatorttu.

Projekti käynnistyy intohimolla, jossa hurjalla vimmalla kuvataan jokseenkin puberteettivaiheeseen jääneen menestyjän (Noora Dadu) kohelluksen täyttämää elämää. Dadussa on vimmaa, joka tarttuu ja hymyilyttää. Alatyyliset sanat sinkoilevat, ehkä vähän turhankin alleviivaavasti. Ei pillu-sanan kuuleminen tai dildon näkeminen teatterin lavalla nyt varsinaisesti enää oikein ketään hämmennä. Komiikkaa irtoaa kuitenkin muusta ja tätä kohellusta ei voi katsoa nauramatta.

Kuva: Kimmo Metsäranta

Seuraaviin kohtauksiin mentäessä tyyli päätetäänkin vaihtaa Kieslowskin väritrilogian vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa mukailevaksi. Mukailevaksi todellakin, koska pinkki, sini-punaraidallinen ja ylevä ruskea kun saavutetaan ehkä lähinnä jos Ranskan trikolori joutuu todella pahaan pesukatastrofiin.

Tässä osiossa mennään syvemmälle yhteiskunnan ongelmiin. Nuori mies (Jukka Ruotsalainen) painii omantuntonsa kanssa ostettuaan seksituokion nuorelta romanialaiselta naiselta. Ruotsalaisen kehonkieli on muuten huikeaa. Pienetkin eleet välittyvät katsojalle.

Kolmas osa, eli ylevä ruskea, tuo esiin parisuhteen mustasukkaisuuden karmivalla tavalla. Tässä ollaan suklaahieronnan äärellä ja seuraukset ovat rankat - mutta koko episodi on siltikin ruskean suklaisella huumorilla kuorrutettua. Nyt vuorostaan Joonas Heikkisen kalsarihahmo nousee päärooliin. Hänen ärjyvä olemuksensa hohkaa milloin voimaa, milloin suuttumusta. Vaikuttavaa työtä ja upeaa läsnäoloa.

Kuvat: Kimmo Metsäranta

Paras mahdollinen maailma ja hyviä ehdotuksia vieläkin paremmasta hurmaa irvokkaalla huumorillaan ja karikatyyrimaisilla hahmoilla. Esitys on näennäisen kevyt sillä kaiken kohelluksen takana käsitellään kuitenkin yhteiskunnan vinoutumia.

Ps. Tässä esityksessä nähdään myös kiertävät housut kun jokainen näyttelijä sujahtaa samoihin pöksyihin vuorollaan.



Ohjaaja: Akse Pettersson
Käsikirjoittaja: Veikko Nuutinen
Rooleissa: Noora Dadu, Joonas Heikkinen, Jukka Ruotsalainen
Esityspaikka: Teatteri Takomo >>

Järki ja tunteet näyttämöllä

Dashwoodin sisaret Elinor (Kreeta Salminen) ja Marianne (Sara Melleri).

Helsingin kaupunginteatteri on tuonut näyttämölle Jane Austenin tutun klassikon Järki ja tunteet joka kertoo Dashwoodin sisaruksista Elinorista ja Mariannesta 1790-luvun Englannissa. Rohkea veto, sillä Austen-faneilla on takuuvarmasti vahva mielikuva kirjasta ja siitä miten se tulisi esittää. Toisaalta tosifanit löytävät kyllä itsensä seuraamasta näytelmää, aivankuten minäkin.

Dashwoodin sisaret, järkevä ja jalat maassa oleva Elinor (Kreeta Salminen) ja kiihkeän tunteikas, pilvilinnoja maalaileva Marianne (Sara Melleri) , joutuvat isänsä kuoleman jälkeen uuteen tilanteeseen. Perheen taloudellinen tilanne huononee ja he joutuvat muuttamaan pienempään asuntoon pois kotiseudultaan. Ja mikä oleellista Austenin ylemmän luokan piireissä, mahdollisuus päästä hyviin (eli taloudellisesti kannattaviin ) naimisiin heikkenee merkittävästi.

Vaikka olosuhteet ovat sisarusten osalta muuttuneet, tähtäävät tytöt ja heidän äitinsä suotuisaan lopputulokseen. Ja kuten Austenin kirjassa, on tässäkin näytelmässä kyse rakastumisista, kunniallisuudesta, petollisuudesta, suurista pettymyksistä ja väärinkäsityksistä.

Järkevä Elinor, pitää rakkautensa salassa ja ylitunteellinen Marianne puolestaan kailottaa rakkautensa kuuluviin ja näkyviin välittämättä ajan sovinnaisuuskäsityksistä. En kuvaa enempää juonta vaan kuten arvata saattaa sekaannuksien ja suurten tunteiden jälkeen kaikki ovat onnellisia ja parit saavat toisensa.

Sisarten veli John Dashwood (Jussi Puhakka) ja vaimo Fanny Daswood  (Ursula Salo),
Elinorin rakkaan veli Robert Ferrars (Kari Hevossaari) ja Elinor (Kreeta Salminen).

Jon Joryn sovittama ja Laura Jäntin ohjaama näytelmä keskittyy kuvaamaan sisarusten suhdetta jättäen taka-alalle miesroolit. Ehkä tämän vuoksi miehet eivät muodostuneet kovin mielenkiintoisiksi hahmoiksi esityksessä. Potkua löytyi sen sijaan sisarusten äidistä. Eija Vilpas (tuurasi tässä näytöksessä Heidi Heralaa) oli juuri niin hössöttävä kuin kirjassakin. Yksi suosikeistani oli Leena Uotisen hupsu rouva Jennings, joka yritti auttaa sisaruksia avioliittohaaveissa. Itse sisarusten rooleista Kreeta Salminen onnistui hyvin Elinorin roolissa. Hän oli tavoittanut järkevän luonteen jonka pinnan alla kuitenkin kuohui. Sara Mellerin esittämä kiihkomielinen Marianne oli hieman ärsyttävä, kiihkeys meni jo turhan lapselliseksi, etenkin kun vertaa hahmoa suoraan kirjaan.

Sir John Middleton (Jouko Klemettilä), Lady Middleton (Aino Seppo) sisarusten äiti
rouva Daswood (Heidi Herala) ja rouva Jennings (Leena Uotila)

Näytelmän lavastus on niukka, mutta toimiva ja puvustus erittäin onnistunut. Sovitus ei ole kovin uskollinen kirjalle, tästä on tehty kepeän kupliva komedia, joka ironisoi kirjan hahmoja. Sinänsä hauska esitys, mutta se ei tavoita kirjan tunnelmaa. Tämä on ikään kuin saippuaoopperaversio, mutta viihdyttävä sellainen. Yleisö nauroi mukana ja esityksestä poistui hyväntuulisia katsojia. Kaiken kaikkiaan mukavaa aivot narikkaan katsottavaa Jane Austenin ystäville.

Ps. Heta Pyrhöseltä on ilmestynyt oivallinen tietokirja. Jane Austen aikalaisemme (Avain, 2014). Teos kertoo, mikä Austenissa puhuttelee lukijoita ja katsojia. Mikä on Austenin merkitys nyt - miksi kirjailija on aikalaisemme.