Presidentintekijät

Jussi Kekkonen, Kirsi Piha ja Sami Paatero.

Tuukka Temosen ohjaama dokumentti Presidentintekijät nosti sellaisen ennakkokohun, että pakkohan se oli nähdä heti julkaisupäivänä. Näin näytti ajattelevan myös puoli salillista virkamiehen näköisiä kanssa katsojia.

Dokumentti kuvaa parin kuukauden jaksoa Presidentti Sauli Niinistön vaaliorganisaation kulisseista.  Tämä tarjoaa katsojalle mielenkiintoisen kurkistuksen "vallan kabinetteihin". Niihin tiloihin joihin normaalisti vain aniharvalla on asiaa.

Dokumentin hyvinkin mielenkiintoinen tarkastelukulma on ryhmädynamiikassa sekä toisaalta ryhmän, kenties, itsensä aiheuttamassa kriisitilanteessa. Ryhmän johtajana toimii puoluesihteeri Taru Tujunen, joka johtaa toimintaa jyrän lailla. Hän antaa mielipiteensä kuulua ja sanoo aina viimeisen sanan, eikä pahemmin välitä miten hänen sanomisensa vaikuttavat ryhmän toimintaan. Muut näkyvämmät henkilöt ovat viestintäkonsultti Kirsi Piha, liikemies Hjallis Harkimo, kokoomuksen poliittinen neuvonantaja Jussi Kekkonen, kenttätoiminnanjohtaja Hanna Laine. Lisäksi dokumentissa vilisee vielä runsaasti muitakin kampanjan ydintekijöitä.

Niinistön kampanja oli kriisissä, ehkä enemmän kampanjaorganisaation ytimen päänsisäisessä kuin todellisessa. Ryhmä pui useaan otteeseen miten kampanjan ympärillä on "negatiivinen pöhinä". Oliko? Vai oliko se enemmän ryhmän omaa lietsontaa? Negatiivisuus ruokkii itseään ja se laskee nopeasti alaspäin. Jos johdon asenne on negatiivinen, vaikuttaa se myös kampanjaorganisaation alempiin tasoihin kuten kenttätyöntekijöihin. Tämä on toki jossittelua, mutta ilmeistä syytä negatiivisudelle ei käsittääkseni kuitenkaan ollut. Toisaalta dokumentti on myös leikkauksen tulos. Myös se täytyy huomioida, että vaalit ovat aina vaalit. Hermot ovat kireällä ja ylilyöntejä tulee helpommin.

Taru Tujunen, Jenni Haukio ja Sauli Niinistö.

Dokumentin edetessä näkyy kiinnostavasti miten ryhmä puhuu kampanjoinnin kohteestaan. Alussa, jolloin negatiivisuus oli huipussaan, ryhmä käytti ilmaisua "ehdokas". Loppupuolella puhuttiinkin jo ihan vaan Saulista. Suhtautuminen ehdokas Niinistöön oli muutenkin mielenkiintoista. Ryhmä tuntui välillä paapovan Niinistöä, aivan kuin hän ei olisikaan monessa liemessä keitetty älykäs konkaripoliitikko. Merkittäväksi ongelmaksi ryhmä koki myös Niinistön halun kontrolloida kampanjaa, asiat pitivät hyväksyttää hänellä. Ongelmatilanteissa, kun asioista piti keskustella Niinistön kanssa, nousi esiin Saulin ystävä Hjallis Harkimo. Hän ilmoitti voivansa jutella vaikeammista asioista ehdokkaan kanssa. Toinen kampanjatiimistä esiin noussut henkilö oli Jussi Kekkonen, jonka analysoinnit olivat tarkkanäköisiä ja osuvia.

Ja mistä se kohu sitten tuli. Muutamasta tylystä lauseesta ja kirosanoista, jotka kuultiin trailerissa? Vaikea sanoa. Mutta voidaan ajatella, että dokumentaristien keskuudessa tämä kuitenkin aiheuttaa jatkokeskustelua. Temonen ryhtyi alun perin tekemään dokumenttia tuotantoyhtiö Optiparille ja myöhemmin dokumentin teko siirtyikin Helsinki Filmsille, jossa on taustalla vasemmistolaisia tekijöitä. Onko moraalisesti oikein siirtää dokumentti lopputuotettavaksi toiselle taholle kuin mitä alun perin on sovittu? Ja toisaalta, kun puhutaan kohusta, niin olennaista oli myös sopimusten puuttuminen. Ei ole dokumentin tekijöiden eikä dokumentissa esiintyvien ihmisille hyväksi se, ettei tarkkoja sopimuksia jokaisen esiintyvän tahon kanssa ollut tehty.

Mutta summa summarum. Presidentintekijät on hyvin tehty ja mielenkiintoinen dokumentti. Näitä toivoisi näkevän lisää, sillä kun kulisseja raotetaan, syntyy kansalaisillekin parempi kuva politiikan tekemisestä. Ehkä kuitenkin ennemmin hieman arkisemmista tilanteista, sillä tästä dokumentista tuli todellisuudesta poiketen varsin laskelma kuva. Harvemmin julkisuuskuvaa kuitenkaan sommitellaan millimetrin tarkkuudella.

Katso traileri >> 

Mesenaatti

Tällä viikolla on Marimekon myötä keskusteltu paljon inspiroitumisesta. Tunnustan heti kättelyyn, että inspiroiduin sen verran Pia Andellin Mesenaatti-dokumentin nimestä, että se näkyy myös tässä blogissa.

Mieheni lupautui DocPointin raatilaiseksi, joten siinä siivellä tulee katsottua läjä tämän vuoden kotimaisia dokumentteja. Tämän dokumentin mesenaatti on aina 1990-luvulle asti vaikuttanut tamperelainen Sara Hildén, joka tunnetaan yhtenä keskeisenä nykytaiteen vaikuttajana Suomessa. Hänet moni muistaa myös Särkännimen vieressä olevasta museosta.

Sara Hildén (1905 – 1993) työskenteli eri vaateliikkeissä 1920-luvulta alkaen Tampereella, kunnes perusti oman muotiliikkeen 1950-luvulla. Vähitellen bisnes kasvoi ja liikkeitä oli sekä Tampereella että Lahdessa. Liikkeiden niminä oli muun muassa Muotitalo Hildén ja Muoditar.

Dokumentin keskiössä on Sara Hildénin ja taiteilija Erik Enrothin eriskummallinen parisuhde. Hildén vastasi miehensä ylläpidosta ja pariskunta oli keskenään tehnyt sopimuksen, jonka myötä Enrothin kaikki työt kuuluivat Hildénille. Pariskunta erosi ja tämä aiheutti myrskyisän taistelun teosten oikeuksista, jota käydään myös läpi tässä elokuvassa.

Hildénin ura taiteen parissa on mielenkiintoinen. Tuohon aikaan toimi myös toinen vahva taidemesenaatti Maire Gullichsen. Tänä päivänä muotiliikkeen johtaja ei voisi olla merkittävä taiteenkerääjä, joten siinä mielessä dokumentti tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen menneeseen aikaan. 

Hildénin kollegat, ystävät, alaiset, taiteilijat ja taidevaikuttajat kuvaavat haastatteluissa rouva mesenaatin persoonaa. On merkille pantavaa miten nämä tutut ihmiset suhtautuvat voimakastahtoiseen ja varmasti hieman hankalaan Hildéeniin rehellisyydellä. Hänestä ei tule kuva maailman sympaattisempana henkilönä - ei lähellekään ja esimerkiksi Vuokko Nurmesniemi ja Laila Pullinen vaikuttavat paikon jopa hieman huvittuneilta kertoessaan Hildénin oikuista. Toisaalta on vaikea kuvitella, että vaikkapa 1960-luvun Suomessa nainen olisi voinut menestyä olemalla mikään herttainen pikkurouva. 

Mesenaatissa on läsnä useampi taso;  taiteen kerääminen, taidehistoria, naisten asema johtavassa asemassa ja riipaiseva rakkaustarina. Andell on tehnyt takuuvarmaa laatutyötä, jota katsoo mielenkiinnolla, mutta yllätyksiä ei tämä dokumentti tarjoa.

Sara Hildén 1940-luvun alussa. Kuva: Heinrich Iffland