Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Aina välillä tulee eteen kirjoja, joista ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa – ja Mikko Kalajoen Miesmuisti on juuri sellainen.

Miesmuistin päämies on nelikymppinen perheenisä Arto Tiensuu. Hänellä on nalkuttava vaimo Pälvi, lapset, remontoitava rintamamiestalo ja työ vanhan koulukaverinsa markkinointitoimistossa.

Arton kautta tulee tutuksi nykymiehen haasteet. Miten pitäisi olla remonttitaitoinen kun edelliset sukupolvetkin ovat sitä olleet ja olla samalla puuhakas perheenisä, joka hoitaa lapset, laittaa ruuat ja on intohimoinen kumppani puolisolleen.

Eihän tästä asetelmasta hyvää seuraa ja Mikko Kalajoen kynäilemänä tulos on hulvaton tragikomedia. Mikko elelee tiiviisti vanhoissa kuvioissa, ystävät ovat samoja kuin kouluaikoinakin. Arto sinnittelee työssään puolihullun pomon ja aina valppaiden diginatiivien keskellä, kotona ei sitten menekään aivan niin hyvin. Kives aiheuttaa ongelmia, vaimo Pälville ei kelpaa mikään ja näiden haasteiden keskellä Arto yrittää epätoivoisesti toteuttaa Pälvin unelmaa skandivaavisella designilla kuorrutetusta rintamamiestalosta. Samalla kun Arto huolehtii lapsista, siivoaa, laittaa ruuat ja remontoi, käy Pälvi ansaitusti mukavissa riennoissa kun arki Arton kanssa on niin raskasta.

Lopulta Arto kauniista sanottuna sekoaa ja löytää ahdinkonsa keskellä nuoren päiväkodintädin jota seuraa pakkomielteisesti sekä muuntohuumeet. Tarina menee aina vain hullummaksi ja vaikka Arton tilanne on oikeasti aivan kamala ei tätä voi nauramatta lukea.

Välillä kirjaa lukiessa jää pohtimaan sukupuoliroolien muutosta ja ehkä tämä kirjan Pälvi, joka on muuten todella ärsyttävä hahmo, on sittenkin aika hyvä stereotypia kuvaamaan niitä kohtuuttomia vaatimuksia mitä miehet toisinaan kohtaavat. Onhan se aika veikeää, että miesten pitää osata remontoida, vaikka olisi korkeasti koulutettu aivan toiselle alalle.

Kirjan hauskuus syntyy Kalajoen oivallisista havainnoista ja arkielämän huomioista. Vetävästi kirjoitettu teksti ja naseva dialogi vievät mennessään. Väliin on pudoteltu selityksiä Wikipediasta, joita kirjailija on vienyt hieman pidemmälle.

Suosittelenko? Todellakin, Miesmuisti on hulvattominta, mitä olen vähään aikaan lukenut.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti
WSOY 2017

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Sodanjälkeisessä Tallinnassa eletään salaisuuksien aikaa. Virolaisen Ilmar Taskan esikoisromaanissa Pobeda 1946, upea kiiltävä auto hurmaa kuusivuotiaan pienen pojan. Autoa ohjaa kansallisvihollisia etsivä valvontakomission upseeri, joka utelee asioita isästä ja äidistä.

Poika viihtyy Pobeda-sedän kanssa. Äiti Anna on usein huonolla tuulella ja isä piileskelee talon takahuoneessa kärttyisänä. Pobeda-setä näyttäytyykin kiinnostavana aikuisena, josta vain ei saa kertoa vanhemmille. Autoretket ovat hänen ja sedän yhteinen salaisuus.

Pojan täti Johanna on tunnettu oopperalaulaja. Ooppera ei ole nykyhallinnossa huutoa, joten Johannalle se on mennyttä elämää. Hänelläkin on salaisuus, Lontoossa asuva BBC:n radiotoimittaja Alan jota hän kuuntelee salaa virittämällä vanhan radionsa oikealle taajuudelle. Johannan kautta käykin ilmi yhdessä laulamisen merkitys virolaisille. ” Tässä me nyt laulamme, sillä on parempi laulaa kuin itkeä.”

Virossa eletään neuvostoajan vaikeita aikoja. Nyt puusepät johtavat joukkoja entisten käskijöiden ollessa metsässä. Vapautusliike on vielä voimissaan ja virolaiset uskovat, että muu maailma ei voisi sulkea silmiään heidän kohtaloltaan. Jokainen tuntuu silti epäilyttävältä. ”Kieroiliko setä vai valehteliko täti? Kuka oli sankari ja kuka kansanvihollinen? Saattoiko toisen sankari olla toisen petturi?”

Taska kuvaa julmaa koneistoa jossa jokainen on omalla tavallaan uhri, hän kuvaa ympäröivää yhteiskuntaa viileästi vaikka ilmiannot, kyyditykset ja teloitukset ovat arkipäivää. Kirjassa on jotain dekkarimaista, tapahtumien jännitys tuntuu intensiivisenä loppuun asti. Viron kohtalo kiinnostaa vieläkin kun haluaa ymmärtää nykyaikaa.

”Me rakastimme, toivoimme, taistelimme itsenäisyyden puolesta ja hävisimme."

Ilmar Taska: Pobeda 1946
WSOY 2017

Milja Kaunisto: Corpus

Milja Kauniston Luxus oli omalla kohdallani viime vuonna lukemieni kirjojen huippua. Ahmin sen Pietarissa 1700-luvun palatsissa, joka nykyään toimii hotellina. Tämä oli varsin sopiva miljöö uppoutua kirjaan. Corpuksen kohdalla en päässyt aivan samaan miljöön osalta, mutta lumosi tämä tarina ilman palatsejakin.

Corpus jatkaa Luxuksesta alkanutta tarinaa. Ahtaalle joutunut aatelinen kreivitär Marie-Constance de Boucard on päätynyt käyttämään näyttelijätär Marianne Quesnet'n henkilöllisyyttä pysyäkseen turvassa yhä kuohuvammaksi ja vaarallisemmaksi muuttuneessa Ranskassa. Luxuksessa Marianne kohtasi pahamaineisen markiisi de Saden ja päätyi tämän ylellisen bordellin emännäksi. Suojaisat muurit toivat turvaa, samoin kuin entinen pyöveli Isidore.

Ranskan vallankumouksen pyörteissä giljotiini on ahkerassa käytössä ja sinne vaaditaan myös kuningas Ludvig XVI:n ja kuningatar Marie Antoinetten päitä. Poliittinen juonittelu on ankaraa ja henkikullan saattoi menettää mitättömästäkin syystä, eikä vähiten sen takia, että kuka tahansa joka halusi päästä eroon vihamiehestään, pystyi ilmoittamaan vaikkapa liian hyvin menestyvän naapurinsa tasavaltalaisille kertoen tämän olevan rojalisti. Uuden ajan koittaessa hallinto kielsi aateliset ja sukutaustasta tuli rasite. Suhteilla oli merkitystä ja niitä rakennettiin bordellin suojaisten seinien sisällä poliittisten ryhmittymien kohtaamisissa.

Maison de Luxessa vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyy yhtä lailla niin talon sisä- kuin ulkopuolelta. Marianne alkaa ottamaan hermostuneisuuteensa Markiisi de Saden kultaisia pillereitä, jotka lopettavat vapinan ja turruttavat. Elämä on käynyt liian rankaksi ja pillerit tarjoavat tähän pakokeinon. Mariannen turvallisuus alkaa myös romuttua Isidoren lähdettyä muuan myöhemmin tunnetun korsikalaisen upseerin matkassa pois Pariisista.

Markiisi de Sade on kätkenyt bordellin suojiin pienen Charles-pojan, jota Marianne pyrkii suojelemaan. Pojan kohtalo on nyt hänen käsissään, Isidoren lähdön jälkeen. Tämäkään ei ole varsin haasteeton tilanne.

Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian toinen osa on synkkä tarina 1700-luvun terrorin ajanjaksosta. Läsnä on häikäilemättömyys ja oman edun tavoittelu. Uudet vallanpitäjät tuntuvat janoavan uudistuksia suorastaan epätoivoisella vimmalla, jopa aika lasketaan uudella tavalla. Poliittinen juonittelu on hämmentävän kiemuraista.

Kaunisto on kynäillyt jälleen upean romaanin sekoittaen taitavasti faktaa ja fiktiota. Henkilögalleria nivoutuu oikeisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin, hyödyntäen kuitenkin kirjailijan mielikuvitusta. Historian merkkihenkilöitä ei ole säästelty, vaan tässä päästään seuraamaan melkoista henkilögalleriaa Robespierrestä lähtien. Henkilöitä on kuitenkin sen verran, että olisi pitänyt lehteillä edellinen teos Luxus ennen tätä lukukokemusta läpi, jotta olisi pysynyt paremmin kartalla. Kirja imaisee mukaansa etenkin loppuosassa, joka tarjoaa melkoisen yllätyksen.

Teksti on taidokasta, Kaunisto on tehnyt tarkkaa taustatyötä henkilöhahmojen ja tapahtumien kuvauksessa. Tässäkin on vahvasti kuvattuna hajuaistit ja tunnelmat. Veren roiskeesta päästään mätänevään saastaan ja siitä ylellisesti kahisevaan silkkiin.

Corpus - ruumis, on oivallinen nimi kirjalle, jonka ajassa ruumiit, niin elävänä kuin kuolleena ovat tarinan keskiössä. ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema.”

Lukukokemus oli jälleen kerran vahva ja tarina jäi erittäin jännittävään kohtaan. Sarjan kolmatta osaa siis innolla odottaen.

Milja Kaunisto: Corpus
Gummerus 2017

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkisen romaani Säädyllinen ainesosa on herkullinen. Kirjaimellisesti. Tarjolla on niin kulinaristisia elämyksiä, kaksoiselämää, historiaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuin ihmissuhteita.

Eletään 50-lukua, Saara ja hänen aviomiehensä Juhani ja heidän poikansa Elias muuttavat Helsinkiin Juhanin työn perässä. He aloittelevat uutta elämäänsä Töölöläisessä pikkuasunnossa. Nuori vaimo Saara yrittää opetella uutta rooliaan kodin hengettärenä ja huolehtii niin miehestään kuin Eliaksesta. Kun mies tulee töistä, on koti siisti ja huulet punattu.

Saaran elämä muuttuu kun hän tutustuu yläkerran Elisabethiin, joka on kaikkea muuta kuin hiljainen ja ujo kodinhengetär, pikemminkin "femme fatale". Elisabeth on savukkeita polttava maailmannainen joka hurmaa kaikki ja tuntee merkkihenkilöt ja järjestää boheemeja juhlia asunnossaan laajalle tuttavapiirilleen.

Elisabeth ottaa Saaran siipensä alle ensin varovasti pieniä retkiä tehden ja ottaa tehtäväkseen opettaa Saaraa tekemään ruokaa. Ruoka on oikeastaan yksi sivuhahmoista joka toisaalta virittelee myös yhteen merkittävään teemaan; naisten välisiin seksuaalisiin suhteisiin. Tuohan aikaan naisten homoseksuaaliset suhteet olivat julkisesti kielletty aihe joka kirjassa kuljettaakin tarinaa uudelle tasolle. Ajan ilmapiiri välittyy hienosti; käytös on pinnalta hillittyä, mutta kaikella tavalla aistii, että pinnan alla porisee kiellettyjä tunteita.

Parkkisen romaani kuljettaa samaan aikaan limittäin useampaa tarinaa. Sota-aika on ohi, mutta kuitenkin edelleen läsnä, ajaen naisia ratkaisuihin, jotka ajavat heidät osaksi kansainvälistä politiikkaa. Romaani kertoo vahvasti sodanaikaisista muistoista eripuolella Eurooppaa ja etenkin Pariisia. 

Säädyllinen ainesosa on kulinaristinen keitos sodanjälkeisestä Helsingistä, kustannusmaailmasta, naisten biseksuaalisuudesta, huikeista juonitteluista, jopa vakoilusta, hämäyksistä, ihmissuhteista, mutta ennen kaikkea salaperäisistä naisista jotka uskaltavat ja ottavat riskejä. Suoraan sanottuna huikaisevan upea teos!

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Teos, 2016

(Tällä kertaa en ehdota kirjalle sopivaa teetä, vaan kehotan varautumaan siihen että lukemisen aikana tulee tekemään mieli esimerkiksi skonsseja, viiriäisen munia tai kukkoa viinissä lukujen otsikoiden mukaan.)

Sanna Tahvanainen: Pikkumusta

Coco Chanel. Kaikkien tietämä muoti-ikoni, jonka luoma tyyli tunnetumpi kuin persoona sen takana. Sanna Tahvanainen on lähtenyt Cocon jäljille kirjassaan Pikkumusta. Hän yhdistää faktaa ja fiktiota sijoittaen romaanin 1920-luvulle. Cocon elämä on kiehtovaa, ja niin todellisuudessa kuin tässäkin kirjassa, fakta ja fiktio ovat sulassa sovussa. Itselleni Chanelin elämä ei ole kovin tuttua lukuun ottamatta elokuvia Coco ennen Chanelia ja Coco Chanel & Igor Stravinsky, joten tämä kirja tarjosi aivan uutta näkökulmaa.

Tahvanainen on kirjoittanut hurmaavan kirjan, joka on pirskahtelevaa ja kuplivaa kuin samppanjaa. Uutta muotia luova Coco on jo saavuttanut paikkansa ja niittänyt mainetta. Hänen röyhkeytensä ja impulsiivisuuteensa näkyvät niin yksityis- kuin liike-elämässä. Coco rikkoo rohkeasti pukeutumissääntöjä, mutta kenties vielä enemmän sen ajan käytöstapoja - etenkin miessuhteissaan.

Pikkumusta kuvaa Cocon tinkimätöntä asennetta työntekoon ja muodin luomiseen. Luovuudella ei tunnu olevan rajoja. Tästä maastosta kumpuaa Chanel No. 5, pikkumusta ja uudet naisten elämää mullistavat vaatekokoelmat, joiden kulmana on käytännöllisyys ja tyylikkyys.

Tahvanainen hersyttelee Cocon lukuisilla rakkaussuhteilla, mutta kiinnostavinta kirjassa on kuitenkin luomistyön kuvaus. Näihin kuuluu ehdottomasti myös lehdistölle syötettyjen ”maksiimien” synty kuten ”Minä en luo muotia. Minä olen muotia” ja "Nainen voi olla hieno mutta ei koskaan olla liian tyylikäs”.

Kirjassa lukija pääsee astumaan päähenkilön pään sisälle. Ulospäin Coco vaikuttaa kylmältä, laskelmoivalta ja hallitulta mutta unet tuovat esiin hänen haavoittuvan puolensa. Äidin kuolema lapsuudessa ja isän ratkaisu hylätä hänet lastenkotiin sekä suuren rakkauden, poolonpelaaja Arthur ”Boy” Capelin, kuolema olivat jättäneet jäljet, jotka oli piilotettu syvälle sisimpään. Vaikka Cocon ympärillä pyöri paljon ihmisiä, hän pyrki säilyttämään etäisyyden sepittäen oman menneisyytensä milloin minkälaiseksi, luoden itsestään juuri sellaisen kuin halusi olla.

Tahvanainen ei piirrä Chanelista syvällistä henkilökuvaa, eikä se ole selkeästi tarkoituskaan. Pikkumusta on sujuvaa ja kepeää tekstiä joka kuvaa seurapiirien ja glamourin täyttämää aikaa. Herkullinen romaani sukeltaa Coco Chanelin elämään ja salaisuuksiin. Samalla se piirtää ohuella pensselillä kuvaa yhteiskunnan tilanteesta, naisen asemasta ja siitä miten muoti vapautti naisia kahleista.

Sanna Tahvanainen: Pikkumusta
Otava 2016

Miika Nousiainen: Juurihoito

"Rakkaus ei kovin paljon eroa juurihoidosta. Tarkoitus on tehdä hyvää toiselle. Se on välillä kivuliasta, välillä palkitsevaa. On pakko mennä syvälle itseen ja antaa jotain itsestään."

Miika Nousiainen on yksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani, joten odotin kovasti hänen uutuusromaaniansa - vaikka se onkin nimeltään  Juurihoito.

Tällä kertaa Nousiainen vie lukijansa hammaslääkärin tuolille. Päähenkilö Pekka Kirnuvaara on copywriter, joka on juuri kokenut avioeron ja kaiken lisäksi pilannut hampaansa karkilla ja kolajuomilla. Hän päätyykin työlleen omistautuneen ja estyneet töölöläisen hammaslääkärin, Esko Kirnuvaaraan, potilaaksi. Pian käy ilmi, että saman sukunimen omaavat miehet ovat veljeksiä.

Vanhemmuus ja juurettomuus ovat kirjan kantavia teemoja. Pekka on ollut omistautunut isä, halunnut tehdä kaiken oikein ja olla hyvä isä. Hän kaipaa lastansa ja kokee vaikeaksi sen ettei ole eron myötä lapsen jokapäiväisessä elämässä mukana. Samalla tilanne saa pohtimaan omaa lapsuuttaan ilman isää ja siihen liittyvää juurettomuutta.

Pekka pääsee pikkuhiljaa hivuttautumaan osaksi jähmeän veljensä Eskon elämää ja veljekset lähtevät etsimään sekä isää että yhteisiä juuriaan aloittaen matkansa Lieksasta ja päätyen aina vain yhä kauemmas. Matkalla salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua ja yllätyksiltä ei vältytä.

Nousiaisella on ihmeellinen kyky. Jo parin sivun jälkeen kirja tuntui kuin olisi juttusilla vanhan hyvän ystävän kanssa. Tarinan maailmaan uppoutui nopeasti. Nokkela dialogi ja osuvat havainnoit huvittavat ja samalla koskettavat. Hammaslääketiedevertaukset on tuotu kirjaan mainiolla tavalla, ne sävyttävät hyvin tunnelmaa.

Kirjan hahmot on kuvattu niin humoristisen lämpimästi, että heistä ei voi kuin pitää. Vaikka Juurihoito käsitteleekin vakavia asioita jotka periaatteessa eivät naurata, on Nousiainen hilpeillä oivalluksillaan saanut niihinkin huumoria mukaan.

Juurijoito on hieno ja lämmin kirja, jonka loppu on hieman pitkittynyt, mutta mitäpä siitä. Tästä jäi pitkäksi aikaa hymy huulille ja toive löytää ihka elävä Esko Kirnuvaara omaksi hammaslääkäriksi.

***
Kuten muistakin Nousiaisen romaaneista, on tästäkin tulossa teatteriversio. Harmillisesti olin tällä kertaa hidas ja omalta kohdaltani Kansallisteatterin liput menivät paremmin hereillä olleille. Lisänäytöksiä siis odotellen.


Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava 2016

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Antti Ritvasen esikoisromaani Miten muistat minut, kertoo menestyskirjailija Marjatta Aallon ja hänen poikansa Jessen monisyisestä suhteesta. Romaani kuvaa äiti-poika-suhdetta, taiteilijaksi kypsymistä ja nuoren miehen kasvua.

Marjatta on vimmainen taiteilijasielu, jonka kirjat kumpuavat omasta elämästä. Hän kuvaa niihin Jessen isän, legendaarisen muusikon Mark Linden kanssa kokeman kaikkinielevän rakkaussuhteen sekä myös hetkiä poikansa elämästä kaiken kansan luettavaksi. Marjatta on häilyvä ja levoton taiteilijasielu joka on helposti johdateltavissa. Jessen on tästä kaikesta huolimatta vaikea irrottautua äidistä ja tämän voimakas persoona vetää Jesseä puoleensa yhä uudestaan ja uudestaan.

Sitten yhtenä päivänä Jesse saa puhelun jota on tavallaan odottanut koko elämänsä ajan. Aivan kirjan alussa Marjatta löytyy kuolleena hervantalaisesta kylpyhuoneesta ja epäselvää kuolemaa sekä koko elämää aletaan purkaa niin äidin kuin pojan muistojen kautta.

Romaanin edetessä huomaa hyvin, että Ritvanen on koulutukseltaan psykologi. Niin tarkkanäköisesti hän kuvaa henkilöitä ja heidän sielunelämää. Tarina on alkoholihuuruinen ja paikoin jopa ahdistava, eikä aihepiiriltään mitenkään helpoimmasta päästä. Silti kerronta on koko ajan taitavasti rakennettua ja vivahteikasta. Ritvasella on kyky kuvata niin elämän varjopuolia kuin iloa lämpimällä tavalla, paikoin hyvinkin humoristisesti.

Miten muistat minut on varsin runsas kirja. Samalla kun se kertoo ihmissuhteista, maalaa se voimakkain vedoin ajankuvaa myös musiikki- ja kirjailijapiireistä. Siitä miten taiteilijaksi kasvetaan, miltä tuntuu paistatella kuuluisuudessa ja huomata että suosion romahdus voi olla käsillä milloin vain.

Ritvasen romaani on taidokas kasvukertomus kaikkine sivupolkuineen. Vimma mikä kirjasta huokuu, hurmaa lukijan ja imaisee maailmaansa.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut
Otava 2016

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki kuljettaa kahden suvun tarinaa kirjassaan Korkea aika kuljettaa kahden suvun tarinaa kirjassaan Korkea aika aina neljänteen sukupolveen asti  Avainhenkilöt Anna ja Olavi Metso saavat evakkoperheenä Hämeestä palan maata ja alkavat rakentamaan uutta elämäänsä pala palalta. 

Naapurissa asuu surun verhoama Heljä, jonka mies Kalle on loukkaantunut pahasti sodassa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hyväsydäminen ja pirteä Anna tuntee sääliä Heljän tilannetta kohtaan ja haluaa auttaa tätä kaikin mahdollisin tavoin ja patistaa apuun niin poikaansa Lauria kuin etenkin miestänsä Olavia. Kun pariskunnalle syntyy toinen lapsi Riitta, tapahtuu jotain jonka jäljet näkyvät vielä vuosikymmenien päästä. Ovatko hyvät teot aina hyviä ja mitä vastaanottaja niistä ajattelee? 

Nykyajassa Annan lapsenlapsi Saana hakee vielä paikkaansa, mutta ei hänenkään elämänsä tunnu muovautuvan helpoimmista aineksista. Eri sukupolvia tuntuu yhdistävän tietty puhumattomuus, onnellisuuden tavoittelu ja sen ohuiden säkeiden katkeaminen ja uudelleen punominen.

Lähteenmäki punoo monen henkilön tarinan läpi vuosikymmenien eri perheenjäsenien kautta. Kertojanääni vaihtuu vuosien risteillessä. Eri henkilöiden kautta muotoutuu mutkikas mutta eheä punos eri sukupolvien kokemuksista. Tiivistunnelmainen tarina maalaa kuvaa eroista, yksinäisyydestä, kaipauksesta ja toiveista. Lähteenmäen teksti on huolella laadittua ja kaunista. Mikä tärkeintä, tarina vie mennessään.

Laura Lähteenmäki

Korkea aika

Wsoy 2016

Enni Mustonen: Ruokarouva

Viikonloppu ja himo lukea jokin historiallinen tarina auringon paisteessa. Tähän hetkeen osui juuri sopivasti uunituore Enni Mustosen Ruokarouva. Syrjästäkatsojan tarinat jatkuvat.

Sarjan edellisessä kirjassa eli Emännöitsijässä päähenkilö Ida Eriksson lähti Tukholmaan synnyttämään lastaan ja jäi sille tielle. Nyt Kirsti-tytär on varttunut tomeraksi kahdeksan vuotiaaksi.

Yllätysperintö muuttaa Idan ja hänen tyttärensä elämän suunnan. Suurehkon rahasumman turvin Ida ja Kirsti muuttavat sodan uhkaa henkivään Suomeen, toiveena parempi elämä. Idan tavoite on ostaa Ruotsista saamansa esimerkin turvin huvila johon voi perustaa täysihoitolan. Näin hän pystyisi turvaamaan Kirstille hyvän koulutuksen ja mahdollisuudet edetä elämässä eteenpäin helpommalla polulla kuin mitä on itse kulkenut. 

Sopiva hirsihuvila löytyy Albergasta kuvanveistäjä Ville Vallgrenin ja hänen naisystävänsä naapurista. Niin, ja tietysti Sika Pellen. Lemmikkipossu kun kuului oleellisesti heidän elämäänsä. Ja mikä yllättävintä, tuohon aikaan Helsingistä on mennyt höyrylaiva noille Espoon rannoille, joten Alberga oli laivan ja rautatien ansiosta varsin hyvien kulkuyhteyksien päässä jo silloinkin.

Työteliäänä ihmisenä Ida saa nopeasti täysihoitolansa valmiiksi naapureiden hyvällä avulla. Aidosta pohojaalaasesta kurikanmiehestä Iisakista tulee luottohenkilö vuosien edetessä. Täysihoitola täyttyy Helsingin levottomuuksien ja epävarmojen aikojen vuoksi varsin nopeasti. Pian talossa asuu sekalainen seurakunta niin oikovedosten lukijasta, tulevista jääkäreistä, opettajasta, ompelijasta, säveltäjästä ja venäläisestä everstinnasta.

Tällä kertaa kirja ei sukella syvälle taiteilijaelämään kuten edellisillä kerroilla. Keskiöön pääsee myllerryksessä elävä yhteiskunta ja arkinen aherrus. Vallgrenit ovat vain mukava sivupolku ja tuovat mukanaan myös Eino Leinon, Leevi Madetojan ja L. Onervan.

Tsaarin valta päättyy Venäjän verisen vallankumouksen myötä ja se näkyy myös Suomessa, jossa pian ollaan sisällissodassa. Saksamieliset nuoret miehet menevät sotaoppiin Saksaan ja tulevat takaisin jääkäreinä. Punaisten valta voimistuu ja se näkyy ilkivaltana, levottomuuksina ja ryöstelyinä myös Albergassa. Niin saksalaiset kuin venäläiset aiheuttavat hävitystä ja pelkoa, rauhallinen idylli on muuttunut taistelutantereeksi.

Ajat ovat kovat, ruuasta on pulaa ja Ida saa Iisakin avulla käyttää kekseliäisyyttä miten ruokkia täysihoitolansa asukkaat. Tämä näkyykin Idan vakavammaksi muuttuneessa hahmossa verrattuna Emännöitsijään. Valoa ja iloa tuo kertomukseen pieni Kirsti. Ja mahtuuhan kirjaan myös romanssia, eräs tuttu hahmo menneiltä vuosilta palaa Idan elämään.

Ruokarouva on taattua Enni Mustosta. Tarkkaa ja viihdyttävää historiallista ajan kuvausta. Kirjan parissa viihtyy ja nauttii. Luin jostain, että sarja jatkuu vielä kahdella kirjalla. Idan kiehtova tarina siis jatkuu ja jään mielenkiinnolla odottamaan mihin suuntaan Mustonen kuljettaa seuraavaksi. Ensi askeleita ottava Suomi näkynee taustalla ja toivottavasti kiinnostavia kulttuurin merkkihenkilöitä löytyy sivuilta jatkossakin.

Kaunis sää houkutteli pyöräretkelle ja lukemaan kirjan loppuun Idan maisemiin Akseli Gallen-Kallelan museon mukavan kahvilan pihaan. Syntymäpäiväjuhlia siellä Ruokarouvassakin vietettiin. Mikä olisikaan ollut oivallisempi paikka lopettaa tämä kirja.

Enni Mustonen; Ruokarouva
Otava 2016

Jan-Philippe Sendker: Sydämen lyönneissä ikuisuus

Tin Win on Burmasta kotoisin oleva menestynyt juristi, joka asuu New Yorkissa yhdessä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Kaikki muuttuu kun Tin Win lähtee eräänä päivänä töihin ja ei palaa enää koskaan.

Tarina käynnistyy kun Tin Winin jo aikuinen tytär Julia, neljä vuotta katoamisen jälkeen, löytää isänsä vanhan rakkauskirjeen jonka tämä oli lähettänyt vuosia sitten burmalaiselle naiselle. Kuka nainen on ja miten hän liittyy isään? Miksi isä lähti kertomatta ja jälkiä jättämättä? Nämä kysymykset piinaavat niin paljon Juliaa, että hän matkustaa Burmaan, mysteerisen naisen kylään etsimään vastauksia ja isäänsä.

Kylässä Julia tapaa vanhan ja viisaan U Ban, joka alkaa kertomaan hänelle isän tarinaa nuoruusvuosilta - tai oikeastaan uskomatonta rakkaustarinaa sokeutuneesta Tin Winistä ja mysteerinaisesta eli rammasta Mi Mistä. Sitä mukaan kun U Ban tarina etenee, ymmärtää Julia paremmin isäänsä vaikka kertomuksen kuuleminen on tuskallista. Kirja saa lukijan miettimään voiko vanhempiaan ikänä tuntea kunnolla? Mitä salaisuuksia kätkeytyykään aikaan ennen jälkikasvua?

Jan-Philippe Sendkerin Sydämen lyönneissä ikuisuus on kiehtova kuvaus mennen ajan Burmasta, jossa vanhoilla uskomuksilla ja mystiikalla on oma erittäin vankka asemansa. Ihmiset uskovat astrologien sanaan vahvasti ja toimivat myös heidän ohjeidensa mukaisesti. Kun Tin Win syntyy eräänä joulukuisena lauantaina, tulkitaan sen tarkoittavan, että hän tulee tuottamaan vanhemmilleen suurta surua ja itselleen vaikeaa elämää, mutta toisaalta myös erityisiä taianomaisia lahjoja sekä suurta rakastamisen lahjaa.

U Ban kertoman tarinan kautta piirtyy hieno kuva ihmisten erilaisuudesta. Minkälaista on elämä sokeana ja miten rampa otetaan osaksi yhteisöä. On helppo samaistua sokeuteen liittyviin haasteisiin joita Sendker kuvaa hienolla otteella. Kertomus vie myös hyvin itämaisen ajattelun luokse. Jollakin tapaa kirja muistitti Paolo Coelhon tarinoiden elämän viisautta.

Herkän ja kauniin rakkaustarinan jälkeen jäin kuitenkin miettimään oliko Tin Winin pois lähteminen ja perheen jättäminen kuitenkaan rakkautta? Mitä kaikkea voisikaan silloin rakkauden nimissä tehdä. Kirjaa lukiessa jäi hieman vaivaamaan sen sentimentaalisuus. En aivan lämpene sille, että joka soluunkin sattuu kun toinen poissa ja seuraavaan tapaamiseen lasketaan minuutteja, tunteja, päiviä.

Sydämen lyönneissä on ikuisuus tempaisi mukaansa. Ajaton ja traaginen rakkaustarina lumosi ja osui hyvin kaukokaipuuseen mihin Burmaan sijoittuvat torit ja kukkulat lukijaa kuljettavat.

Jan-Phlippe Sendker: Sydämen lyönneissä ikuisuus. Gummerus 2016.

Karo Hämäläinen: Yksin

Paavo Nurmi edustaa itselleni legendaarista urheilijaa, sellaista joka näkyy mustavalkoisissa filminpätkissä Olympialaisten aikana. ”Flying Finn” on kuitenkin jäänyt lähinnä myyttiseksi hahmoksi, josta en voi väittää tietäväni oikein mitään. Siksi Karo Hämäläisen Yksin -kirja olikin erityisen kiinnostava.

Lukija pääsee hieman jo vanhemman ja lakoniseen tyyliin itseään ilmaiseva Nurmen pään sisään. Hahmon tyylissä ilmaista itseään on jotain "mielensäpahoittajaa" ja siitä syntyykin kirjan huumori. Hämäläisen kirjasta piirtyy esiin kurinalainen mies joka ei itseään säästä. Häviämistä hän vihaa. Menestys syntyy vain kovaa harjoittelua tekemällä, hallitsemalla luvut ja juoksumatematiikan. ”Laadin strategian, jota noudatin seuraavat vuodet. Se oli yksinkertainen: voittaisin, kun juoksisin muita nopeammin.”

Nurmelle kaikki tuntui olevan mahdollista ja Pariisin olympialaisissa vuonna 1924 Nurmen kisamäärä oli – no, älytön. Hän kuitenkin harjoitteli sen mukaisesti, että kykeni esimerkiksi samana päivänä tunnin väliajoin juoksemaan itselleen kaksi kultaista mitalia. Nykyajan urheilijoiden tiuhaan viljelemä sana "palautuminen" oli Nurmelle ilmeisesti tuntematon käsite.

Nurmi oli oman aikansa Usain Bolt, maailman ennätyksiä toinen toisensa jälkeen tehtaillut voittamaton juoksija jonka ylivoimaisuutta tultiin ihmettelemään. Uransa loppuvaiheessa hän juoksi Amerikassa. Juokseminen oli esiintymistä ja näytökset oli rakennettava kiinnostavaksi jotta katsojien mielenkiinto pysyi yllä ja Nurmen palkkio muhkeana. ”Ihmiset eivät ole järkeviä. Heitä eivät kiinnosta numerot vaan tarinat.”

Nurmi ei ollut vain juoksija vaan myös tinkimätön liikemies. Uransa jälkeen hän loi omaisuuden rakennuttajana. Liiketoimet sujuvat samaan tyylin kuin juokseminenkin. Molempiin Nurmi paneutui huolella ja riskit minimoiden.

Nurmesta piirtyy esiin vaikea ja varsin iloton luonne. Voiton tavoittelu innostaa niin juoksussa kuin liiketoimissakin, mutta aina sekään ei tuonut tyydytystä. Taustalla kaikuu isän ääni, joka ei jätä rauhaan edes aivan elämän loppumetreillä.

Yksinkertaiset lyhyet lauseet sopivat hyvin värittämään Nurmen hahmoa. Henkilö, jonka elämä on korutonta, ei voisikaan ilmaista itseään muulla tavoin. Nurmen yksinäiseen elämään olisi kenties sopinut yksi henkilö, mutta se jää kokematta.

Taustatyö, jonka Hämäläinen on tehnyt kirjaa varten, täytyy olla mittava. Niin ehdottoman uskottava hahmo kirjan Nurmi on. Jopa vähän hämmentävänkin, sillä lukiessa täytyy muistuttaa itseään että kyseessä on kuitenkin fiktiivinen hahmo.

Hämäläinen on kirjoittanut vahvan teoksen legendaarisesta suomalaisesta. Yksin on omalla rujolla tavallaan kaunis ja vangitseva. Paljon on sanottu, mutta paljon jää myös sanomatta. Nurmeen liittyvä mystisyys säilyy. Kirja kuluu varmasti urheilun ystävien käsissä, mutta sopii upean käsittelytavan vuoksi muillekin kirjojen ystäville.

Karo Hämäläinen: Yksin. WSOY 2015.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Kaikki se valo jota emme näe lipsahti jotenkin ohitseni keväällä. Nyt kirja kuitenkin kiinnitti huomioni, sillä se sijoittuu Bretagnen Saint-Maloon, jossa kävin juuri syksyllä.

Amerikkalainen Anthony Doerr on kirjoittanut vangitsevan kirjan. Jäin ensi sivuilta asti tämän järkälemäisen kirjan lumoihin ja luin sen kolmessa päivässä.

Teoksen pääosissa on kaksi nuorta, ranskalainen sokea Marie-Laure ja saksalainen erityislahjakkuus Walter. Heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen toisen maailman sodan riehuessa Euroopassa.

Marie-Laure asuu luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä työskentelevän isänsä kanssa Pariisissa. Hellä ja huolehtiva isä kannustaa tytärtään pärjäämään itse. Sokeudestaan huolimatta tytön täytyy oppia kulkemaan omatoimisesti lähiympäristössä. Yksi hieno hetki on kun isä ostaa Marie-Laurelle ensimmäisen pistekirjoituskirjan ja lukemisen into syttyy. Uteliaisuus kotiloita ja nilviäisiä kohtaan voimistuu niin lukemisen kuin isän työtoverin myötä. Kaksikon rauhallinen elo kuitenkin muuttuu täysin kun pako sodan jaloista tulee eteen ja he lähtevät Saint-Malon muurien reunustamaan rannikkokaupunkiin.

Samaan aikaan siskonsa kanssa Saksan Zollvereinissä orpokodissa asuva valkotukkainen Walther murehtii tulevaisuuttaan. Kun alueen pojat täyttävät viisitoista, on heidän mentävä töihin hiilikaivokseen, samaiseen paikkaan jossa Waltherin isä kuoli tapaturmaisesti. Walther on kuitenkin hyvin lahjakas etenkin matemaattisesti ja teknisesti. Rakkaus radiolähettimiin sysää hänet toisenlaiselle polulle, eliittikouluun jossa parhaista pojista koulutetaan kadetteja kolmannen valtakunnan palvelukseen.

Hitaasti mutta varmasti kohtalo tuo tämän kaksikon yhteen ja tällä kertaa romanssi on erilainen kuin tämän tyyppisissä kirjoissa yleensä.

Oikeastaan kirjassa on kolmaskin päähenkilö nimittäin "liekkien meri", mittaamattoman arvokas timantti, johon liittyy mytologisia ulottuvuuksia. Timantti on tarkoitus saada Hitlerin kokoelmiin ja sen eteen eräs saksalainen vääpeli on valmis tekemään ihan mitä tahansa. Timantti tuokin kirjaan eräänlaisen satumaisen näkökulman.

Toista maailmansotaa on koluttu paljon, mutta Doerr onnistuu kirjoittamaan siitä uudenlaisella otteella. Radiolähettimien merkityskin avautuu aivan eri tavalla. Kuvaus SS-joukkojen eliittikoulusta on hyytävä ja pelkästään se saa ymmärtämään sodan kauhut ilman että tarvitsee kuvata keskitysleirien tapahtumia. Kirja kuvaa natsismin julmuutta ja omanedun tavoittelua, mutta myös aistien voimaa. Kykyä nähdä valoa silloinkin kun ympärillä oleva on lähinnä pelkkää painajaista. On myös kiinnostavaa lukea lopun kuvausta sodanjälkeisestä elämästä Euroopassa vuosikymmenien jälkeen. Sitä minkälaisten asioiden kanssa eloonjääneiden on pitänyt pärjätä ja jatkaa kaikesta huolimatta elämäänsä.

Anthony Doerr kirjoittaa hyvin kauniisti. Vain muutaman sivun mittaiset luvut vievät tarinaa eri kerroksissa eteenpäin. Kokonaisuus on erittäin hyvin toteutettu. Tämä on suuri tarina, eikä vain kirjan paksuudessa mitattuna.

Nyt harmittaa vähän, että kirja osui eteeni vasta nyt. Olisi ollut kiva tutkailla löytyykö kirjassa mainitut osoitteet Saint-Malosta vieläkin, seuraavaan kertaan siis Rue Vauborel 4.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Wsoy, 2015

J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

Sotakirjat eivät ole yhtään minun juttuni. Niinpä tartuin J.P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään -kirjaan hieman epätavallisessa tilanteessa. Minulla ei nimittäin ollut kirjaa mukanani ja jotain halusin kuitenkin lukea. Miehelläni oli tämä laukussa, hän oli pitänyt kirjasta, mutta ei ollut varma pitäisinkö minä. Kehotti kuitenkin kokeilemaan. Ja hyvä kehotus tämä olikin.

Kuinka sydän pysäytetään kirjan kannessa lukee ”Romaani sodasta ja rakkaudesta”. Sitä se onkin, mutta ennen kaikkea erittäin koukuttava kirja talvisodan tapahtumista Juho Kivilaakson, alkujaan Stendahlin, matkassa.

Juho toimii marsalkka Mannerheimin neuvonantaja ja avustajana. Hän tekee matkoja sodan uhkaa leijuvassa ilmapiirissä 1930-luvulla niin Moskovaan kuin Berliiniin, ja toimii eräänlaisena tiedustelijana näillä vaarallisilla matkoillaan. Juho on erinomainen diplomaattiluonne ja hän solmii mielenkiintoisia ja tärkeitä suhteita.

Ennen kuin päästään näihin käänteisiin asti Koskinen on kuljettanut lukijaa Juhon lapsuuteen. Hänen isänsä eversti Stendahl on ankara sotilas joka ihannoi spartalaista henkeä ja kasvatti myös Juhoa näillä karuin menetelmin sotilaaksi. Isä Stendahlilla oli myös yhteinen historia Mannerheimin kanssa. Molemmat miehet olivat olleet palveluksessa tsaarin armeijassa ja he ystävystyivät. Stendahl teki kuitenkin oman ratkaisunsa ja jäi Neuvostoliiton palvelukseen ja tämä aiheutti perheelle Helsingissä kovan kohtalon ja lähtöpassin Suomenlinnan vankileirille. Kansalaissodan aikana, isän ollessa poissa perheen elämästä, joutuu Juho perheen vanhimpana lapsena ottamaan vastuuta sisaruksistaan. Ja myöhemmin Juho huolehtii lisäksi naapurin orvoksi tulleesta Laurasta, joka otetaan osaksi perhettä. Kohtalo yhdistää Lauran ja Juhon monin sitein ja heidän polkunsa tulevat kohtaamaan moneen otteeseen myös aikuisenakin.

Vaikka Juhosta tuleekin aikuisena sotilas, hän pyrkii torjumaan sotaa rauhanomaisin keinoin. Hän lupaa estää sodat vaikka yksin. Yksi erityisen kiinnostava näkökulma kirjassa on asevarustelu ja -kauppa. Tähänkin soppaan Juho heittää lusikkansa.

Juhon elämä on täynnä yllättäviä ja jännittäviä käänteitä. Mielenkiintoisesta urasta huolimatta, elämässä on kuitenkin murhetta. Juho kokee tuskaa isän menetyksestä. Isän haamu seuraa häntä jatkuvasti. Myös rakkauselämässä on mutkikkuutta.

Koskinen on rakentanut romaanin taitavasti kuljettaen eri aikakausia vuoron perään – ja lyhyt sotakuvauskin on hieno lukukokemus. Kappaleiden seassa on ajan lehtileikkeitä ja sähkeitä, jotka muistuttavat todellisista tapahtumista. Kirjassa vilisee oikeita merkkihenkilöitä ja Juhonkin hahmo on niin uskottava, että välillä joutuu muistuttamaan itseään, että hahmo on kuvitteellinen.

Kuinka sydän pysäytetään on väkevä ja vahva romaani. Sotakuvaukset ovat vaikuttavia ja jännittäviä. Tätä kirjaa ei pysty jättämään käsistään ja se jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.

J.P. Koskinen
Kuinka sydän pysäytetään
WSOY, 2015

Tämän kirjan kanssa sopii maskuliininen ja ehkä vähän erähenkinenkin Lapsang Souchong. Kuuluisa savustettu kiinalainen musta tee tuoksuu tervaiselta. Maku on yllättävän makea, paksu ja tasainen. Savuisuuden maistaa jälkimaussa.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

 

En ole ennen lukenut Laura Honkasalon kirjoja, mutta tämän upean lukukokemuksen myötä täytyy tutustua kirjailijan aiempiinkin teoksiin.

Perillä kello kuusi alkaa vuodesta 1996 kun sisarukset Piitu ja Eetu menevät vanhaan lapsuuden kotiinsa isän kuoleman jälkeen. Pian siirrytään vuoteen 1966, johon kirja muutoin sijoittuu. Luvassa on erittäin uskottava aikamatka.

Piitun ja Eetun äiti Vuokko on upea edustusrouva. Hän on aina huoliteltu ja hoikka, tuntee muodin ja trendit, sisustaa taidokkaasti, järjestää unohtumattomia juhlia ja vaikuttaa kaikin puolin fiksulta naiselta. Vuokko on kuitenkin hieman huolissaan iän tuomista muutoksista, onhan hän peräti nelikymppinen... Perhe on vauras, Risto-isä tekee pitkää päivää rakennusalalla aikana jolloin vanhat rakennukset saavat väistyä ja tilalle laitetaan modernia laatikkoa. Risto ja Vuokko edustavat yhdessä, tapaavat juuri sopivia ihmisiä ja antavat naistenlehdille haastatteluita helsinkiläisestä perheidyllistään. Vuokko kokee kuitenkin tyhjyyttä ja tuntee, että elää kultaisessa häkissä. Elämästä puuttuu sisältöä, jota hän ei oikein kykene itselleen määrittelemään, ennen kuin tapaa nuoren sisustusarkkitehdin, Martin.

Kirjan keskushenkilöksi nousee nuorimmainen tytär 16-vuotias Piitu, rämäpäinen teini joka leikkaa pitkän tukkansa kaikkien kauhuksi suositun tv-sarjan tähden, Allison MacKenzie tyyliseksi, jolla ilmeisesti tarkoitetaan Twiggymäisen lyhyttä kampausta. Piitu ei ymmärrä sovinnaisuuksista ja virkistää railakkailla kommenteilla. Vuokko on hieman huolissaan Piitun vanhapiikatädistä Aunesta ja keksii, että Piitu voisi alkaa siivoamaan tädillä. Tästä kehkeytyy näiden kahden erilaisen naisen ainutlaatuinen ystävyyssuhde.

Aune onkin hyvin kiinnostava hahmo. Pidin valtavasti tästä ujosta ja estyneestä naisesta, joka ei ymmärrä uudistuvaa maailmaa ympärillään. Aunen elämä pappisperheen tyttärenä on ollut vahvasti uskonnollissävytteistä ja hän kokee valtavaa syyllisyyttä menneistä asioista. Aunen elämänsisältö koostuu lähinnä työstä, mutta Piitun kautta ajatuksetkin tuulettuvat ja hän saa uutta puhtia elämäänsä. Aune herää pohtimaan muun muassa miksi hän ansaitsee vähemmän kuin mieskollegat, vaikka on erittäin osaava ja luotettu toimija työyhteisössään. Todellinen käänne tapahtuu kun kesäloma lähestyy ja Aune huomaa ettei halua lähteä aiempien vuosien tapaan täysihoitolaan maaseudulle. Sen sijaan hän pakkaa laukkunsa kohti etelän lämpöä ja löytää matkalla itsestään aivan uusia puolia.

Perillä kello kuusi kertoo naisista ja naisten asemasta. Siinä pohditaan muun muassa, onko naisen paikka kotona perhettä palvelemassa ja miten pätevää naista kohdellaan työelämässä. 1960-luku näyttäytyy kirjassa varsin herkullisena paikkana, on vapautta, epäsovinnaisuutta ja vähän glamouriakin. Sota-aika on taakse jäänyttä ja nyt katsotaan eteenpäin kirjavat marimekot yllä ja tarkastellaan nuorisokulttuuria, joka poikkeaa tyystin aiemmasta.

Kirjaa lukiessa en voinut olla muistamatta keväällä näkemääni Ismo Höltän näyttelyä 60-luvun Suomesta. Laura Honkasalon kirjaa kuvaa nimenomaan kaupunkilaista, voimakkaasti uudistuvaa Suomea. Höltän näyttelyssäkin tästä oli esillä välähdyksiä. Samalla ei voi olla muistamatta miten monenlaista arkitodellisuutta 1960-luvun Suomessa vietettiin.

Laura Honkasalon kirja Perillä kello kuusi on upeaa luettavaa1960-luvun naisista ja naisten elämästä. Kirjailija kuvaa tunnelmallisesti elämää unohtamatta osuvia yksityiskohtia. 

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015


Tämän kirjan kanssa maistui raikas The Champagne vihreä tee, jossa on samppanja aromia, kuivattuja mansikoita ja kamomillan kukkia. Tuoksu on miellyttävä ja maku pehmeän marjainen. Ja maistuuhan siinä vähän samppanjakin.

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Kesään sopii niin loistavasti Enni Mustosen kirjat, joiden tarinoissa voi löytää jotain Suomi-filmimäistä kesän tuntua, huojuvia kukkia niityllä ja eväskoreja kesähuvilalla. Niinpä Syrjästäkatsojan tarinat –kirjasarjan kolmas osa Emännöitsijä pääsi lukuvuoroon vasta kun tiesin pääseväni nauttimaan lukemisesta kunnolla. Tämä kun on kerrassaan sopivaa lomalukemista.

Edellisistä kirjoista tuttu Ida jatkaa päähenkilönä.  Tällä kertaa hän siirtyy Tuusulasta Sibeliusten perheen lastenhoitajan pestistä emännöitsijäksi taidemaalari Albert Edelfeltin ateljeeasuntoon takaisin Helsinkiin. Ida on aikuistunut nuoreksi naiseksi ja päässyt työelämässäkin eteenpäin. Tämä välittyy etenkin itsevarmuudessa joka nyt Idan hahmossa huokuu. Hänestä on tullut rohkeampi niin työssään kuin omassa elämässään. Ehkäpä juuri tämä uusi itsevarmuus vie Idan hänen tähän asti suurimman romanssin luokse.

Ida on edelleen kovin työteliäs - niin kuin usein päähenkilöt Mustosen kirjoissa. Tällä kertaa yksinäinen työ takaa kuitenkin enemmän vapautta kuin ennen. Joutilaina hetkinä Ida nauttii loikoilusta kirjan kanssa tai kylpemisestä – ehkä juuri näistä syistä pidän hahmosta nyt paljon enemmän. Hänessä on jotain kovin tuttua…  Pidän myös siitä miten utelias Ida on. Hän haluaa oppia uutta ja on nyt luontevasti kiinnostunut maalaustaiteesta ja käy Ateneumissa katsomassa näyttelyitä ja lainaa ahkerasti luettavaa Kansalliskirjastosta.

Mutta onpa Abert Edelfeltistäkin tehty hurmaava hahmo. Taiteilijasta ei voi olla pitämättä ja kuvaus jää kutkuttamaan sopivasti. Edelfeltistä on luettava ehdottomasti lisää. Niin mielenkiintoinen on tuo ystävällinen naistenmies, joka solahtaa sopivasti eri piireihin niin Suomessa kuin Pariisissakin. On se 1900-luvun ajan taiteilijaelämä vaan kovin kiinnostavaa.

Tässäkin kirjassa vilahtaa tuttuja hahmoja sarjan edellisistä kirjoista, mutta myös muita 1900-luvun alun merkittäviä kulttuurivaikuttajia kuten Pekka Halonen, Ida Aalberg ja Aino Ackté.

Mustosella on taito yhdistää faktaa ja fiktiota. Tuloksena on mukavalla tavalla viihdyttävää historiallista luettavaa.  Lisämausteena saa aimo annoksen tietoa ajan yhteiskunnallisesta elämästä ja sen tavoista. Tässä kirjassa pohdintaan nousee etenkin yhteiskunnallisen aseman merkitys.

Tämä kirjasarja saanee jatkoa, näin ainakin kovasti toivon. On ollut valtavan kiehtovaa lukea Idan vaiheista merkkihenkilöiden parissa. Tällä kertaa lukijalle ei kuitenkaan jää aavistusta mihin Idan tie on viemässä, mutta eiköhän se kohtuullisen pian selviä.

Enni Mustonen: Emännöitsijä
Otava, 2015
 

Tämän kirjan kanssa maistui Jasmiinihelmet. Teessä vihreät nuppulehdet on kiedottu helmiksi ja aromatisoitu jasmiinin kukilla. Makeutta, pehmeyttä ja raikkautta samassa kupissa.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russel ja James

Kävely ja etenkin hyvin pitkät kävelymatkat ovat selkeästi jokin trendijuttu. Tältä vaikuttaa ainakin kun seuraa uusimpia elokuvia ja kirjoja. Ehkäpä tehokkuuden ja suorittamisen rinnalle tai tilalle onkin tulossa viipyilyn ja mietiskelyn kausi.

Emma Hooperin esikoiskirjassa Etta ja Otto ja Russel ja James tehdään myös pitkä vaellus Kanadan sisämaalta kohti merta. Matkaa jalkaisin taittaa Etta, 82-vuotias nainen joka ei ole koskaan nähnyt merta. Eräänä päivänä hän päättää toteuttaa unelmansa - vielä kun siihen kykenee. Tässä kohtaa lienee syytä mainita, että rouvan kävelymatka on 3200 kilometriä. Varhaisena aamuna Etta pakkaa reppunsa, kirjoittaa itselleen muistilistan läheisistä henkilöistä ja jättää miehelleen Otolle viestin, jossa kertoo mihin lähtenyt. Seikkailu alkaa.

Hooper kuljettaa lukijaa eri vuosikymmenten välillä jakaen kirjan nykyhetken ja nuoruuden kuvauksiksi. Etta, Otto ja Russel tutustuvat kun Etta pääsee töihin kouluun jossa Otto ja oikeastaan veljeksi tullut naapurin poika Russel käyvät vuoropäivinä. Tämä järjestely takaa sen, että maatilan työt tulevat tehdyksi.

Kun toinen maailmansota syttyy, lähtee Otto Eurooppaan pitäen yhteyttä Ettaan kirjeitse. Russelin ja Etan ystävyys syvenee ja ilmassa on kolmiodraaman ainekset. Hooperin tarinasta ei siis tulekaan matkakertomus vaan mielenkiintoinen kuvaus ystävyydestä, rakkaudesta ja elämän karheudesta eri vuosikymmeninä.

Kerronnassa on jotain hyvin viehättävää. Historiaan sekoittuu maan pölisevä hiekka ja kuumuus. Nykyhetkeen liittyy jotain unenomaista, kuten voi päätellä kun kävelymatkaa merelle Etan kanssa ryhtyy tekemään kojootti. Muistot ja muistaminen, unohtaminen ja luopuminen ovat myös kirjan tärkeää teemaa. Etta taivaltaa kohti merta, kulkien samalla myös lähemmäksi vanhuuden vaivoja kuten dementiaa. Ehkäpä juuri näistä syistä kirja saa viisaan mutta haikean sävyn.

Tässä kirjassa jokainen hahmo on sympaattinen ja lämmin. Heistä ei voi olla pitämättä. On hyvin virkistävää lukea jotain näin herttaista. Samalla täytyy kuitenkin todeta, että odotin kirjasta  jotain suurempaa kenties sen menestyksen vuoksi. Teos ei kuitenkaan kasvanut suureksi tarinaksi, mutta hurmasipa kuitenkin personallisella ja lämpimällä otteellaan.

Emma Hooper
Etta ja Otto ja Russel ja James
Gummerus 2015


Lämminhenkisen kirjan teekaveriksi sopii Tie Luo Han WuLong, joka tarkoittan Rautaista Oppinutta. Vahva, makea ja hieman kanelinen maku sopii tähän tunnelmaan mainiosti.

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Linda Olssonilla on ihailtavan lämmin tapa kuvata ihmisiä. Näin myös teoksessa Kun mustarastas laulaa. Kirjan henkilöt ovat kokeneet pettymystä, menetystä ja tuskaa. He ovat yksinäisiä ja vetäytyneet omaan kuoreensa, elävät elämäänsä vähän sivussa, poissa katseilta.

Talvisena päivänä tukholmalaiseen kerrostaloon muuttaa nainen, jonka naapuri näkee
muuttopäivänä vilaukselta. Tämän jälkeen naisesta ei näy eikä kuulu mitään elonmerkkejä.
Elisabeth on menettänyt elämänhalunsa ja kärsii mielenterveyden ongelmista joihin kirjassa vilahtava ”vihreäpukuinen nainen” viittaa.

Elisabethin naapurissa asuu Elias, nuori taitava sarjakuvapiirtäjä. Eliaksella on kerrosta ylempänä hyvä ystävä Otto, yli seitsemänkymppinen leskimies, entinen antikvariaatin pitäjä. Otto tarjoilee Eliakselle hyviä ruokia sekä kertoo omin sanoin klassikkoteoksista, joita pahasti lukihäiriöinen ei kykene itse lukemaan.

Tässä teoksessa kirjoilla on vahva ja merkittävä rooli. Kirjan avulla Elisabeth saadaan houkutelluksi pois erakkoelämästään – ja samalla Elisabeth toimii muusana Eliakselle, joka saa hänestä aiheen piirroksiinsa ja Otto puolestaan kokee elämässään ensimmäisen kerran rakkautta. Elisabethkin löytää taas kadonneen luomisvoimansa. Olsson kuvaa lämmöllä ja ymmärtämyksellä näitä yksinäisiä sieluja. Sitä miten heti he löytävät toisensa ja saavat samalla kipeästi kaipaamaansa lohtua, ymmärtämystä ja rakkautta. Elisabethin mielen järkkymistä ja toipumisen polkua on kuvattu herkällä tavalla, kauniin lempeällä ja viisaalla otteella.

Vaikka kirja on viipyilevän rauhallinen, on siinä omaa jännitystä. Lukijaa kuljetetaan kohti
Elisabethin suurta salaisuutta, syytä joka sai hänet romahtamaan. Kaihoisa tarina jättää loppuun kysymyksen. Kestääkö keväällä löytynyt mustarastaan laulun siivittämä onni?

Linda Olsson
Kun mustarastas laulaa
Gummerus 2015

Lämmöllä ja ymmärryksellä kirjoitettu teos kaipaa kumppaniksi höyryävän kupin lohduttavaa teetä. Tällainen on Jinxuan oolong. Ensimmäisen haudutus on maitomainen ja hento. Toisessa on jo enemmän sävyjä, maku ei ole enää pelkästään makea vaan myös mausteinen ja hienostunut.

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Somalian tilanteesta on silloin tällöin jokin uutinen, mutta loppujen lopuksi maassa asuvien elämä jää hyvinkin pimentoon. Somalialaissyntyinen Nadifa Mohamed on kirjoittanut kaunistelemattoman romaanin Kadotettujen hedelmätarhan joka kertoo kolmen naisen elämänkohtaloista Somalian Hargeisassa.

Mohamed muutti perheensä kanssa Hargeisasta Lontooseen vuonna 1986. Perheen oli tarkoitus jäädä vain tilainpäisesti Isossa-Britanniaan, mutta he päättivät jäädä, kun Somalia ajautui sisällissotaan vuonna 1988. Kadotettujen hedelmätarha sijoittuu tuolle ajalle.

Kadotettujen hedelmätarhassa kolmen naisen tarinat nivoutuvat yhteyteen. Deqo on noin kymmenvuotias pakolaisleiriltä karannut orpo tyttö. Filsan on nuori nainen joka on lähtenyt sotilasuralle ja Kawsar kovia kokenut iäkäs leski. Elämä ei ole kohdellut ketään heistä silkkihanskoin; kaikkein vähiten nuorta Deqoa jonka pelkkä syntyperä vaikeuttaa olemassa oloa. Kawsar ei ole vaiennut silloin kuin olisi pitänyt vaan on saanut tästä maksaa oman hintansa. Ja Filsan puolestaan joutuu pohtimaan tappamisen oikeutusta.

Hargeisa on vaarallinen ja arvaamaton kaupunki. Siellä asuminen on selviytymistä. Sisällissota ravistelee kovin ottein maata ja yhteiskunnassa tapahtuu puistattavia asioita. Oma henki on jatkuvassa vaarassa ja moni miettii pakoa. Samalla muistellaan myös aikaa jolloin kaikki oli hyvin ja maa oli yhtenäinen. Filsan esimerkiksi oli osallisena aikanaan lukutaitokampanjassa jossa nuoret kävivät opettamassa ympäri maata. Tällöin Somalia oli vielä yhtenäinen maa.

Kadotettujen hedelmätarha kertoo tarinaa siitä miltä näyttää oman kotimaan romahtaminen aivan silmien edessä. Vaikka menetykset ja kokemukset ovat raskaita, naisista löytyy voimaa ja halua puolustaa toista ihmistä. Samalla romaani kertoo myös jotakin uudenlaisesta somalinaisesta Filsan kautta. Hän edustaa naista miehisessä maailmassa jonka kohtalona on yksinäisyys ja väkivalta. Samalla hänkin, aivan kuten kuka tahansa muukin, haaveilee rakkaudesta ja rakastetuksi tulemisesta.

Mohamed on kirjoittanut tärkeän romaanin joka on myös upeasti kirjoitettu. Kieli on kaunista ja vaikka kirjassa on useita varsin rujojakin kuvauksia, on sävy kuvaileva, jopa runollinen. Kadotettujen hedelmätarha maalaa aivan toisenlaista Somaliaa kuin uutislähetykset ja kertoo iholle menevän tarinan. Tämä kirja avaa Somalian tilannetta aivan eri tavalla.

Tämän väkevän kirjan kanssa sopii maanläheinen Shu Pu'er Lao Cha Tou, nimeltään myös "Vanhat Teepallerot". Maku on kypsä ja voimakas mutta samalla pehmeä. Teessä on kermaisia puisia ja hieman multaisiakin vivahteita. Maku viipyy suussa kauan.

Atena 2014

Raija Oranen: Aurora

Raija Oranen on kirjoittanut suurmiehistä ja nyt hänen uusimpansa Aurora kertoo suurnaisesta. Aurora Karamzin (1808-1902) oli merkittävä vaikuttajanainen 1800-luvulla. Hänet muistetaan etenkin sosiaali- ja diakoniatyön uranuurtajana.

Aurora Karamzinin elämä oli kuin suoraan elokuvasta - vai miltäpä seuraavat käänteet kuulostavat?

Kirja alkaa vuodesta 1824 jolloin Aurora on 16-vuotias neitokainen ja hän astuu debytanttina seurapiireihin ja lumoaa kaikki kauneudellaan ja käytöksellään. Auroran isäpuoli, yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa oleva prokuraattori Carl Johan Walleen on varma älykkään Auroran menestyksestä ja on kannustanut häntä koko ajan eteenpäin. Walleen on varma, että Aurora pääsee keisarin hoviin Pietariin.

Onnistuneiden tanssiaisten jälkeen Auroraa piirittää kosijat ja hän kipuaa seurapiireissä korkeimmalle huipulle niin Pietarissa kuin Helsingissäkin. Paikka hovissakin löytyy ja Aurorasta tulee läheinen ystävä keisarinnan kanssa. Ensimmäinen avioliitto solmitaan keisarinnan pyynnöstä satumaisen rikkaan venäläisen kanssa (hunsvottimies ja jättiomaisuus turvattava avioliitolla) ja toinen komean nuoremman venäläisen miehen kanssa rakkaudesta.

Aurora viettää kosmopoliitin elämää ja sukkuloi Helsingin ja Pietarin välillä ja käy kylpylämatkoilla parantamassa aviomiehen terveyttä eri puolella Eurooppaa, asuu välillä Pariisissa, hoitaa liikeasioita määrätietoisesti, ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja viettää kesiä Espoon Träskandan kartanossa ja asu myöhemmin Walleenin rakennuttamassa Hakasalmen huvilassa jossa nykyään on Helsingin kaupunginmuseo. Samaan aikaan on käynnissä myllerrys niin Venäjän suurruhtinaskunnassa kuin muuallakin Euroopassa. Suomessa kiihtyy keskustelu itsenäisyydestä ja kielikysymyskin roihuaa.


Vasemmalla Hakasalmen huvila. Pihapiirissä on myös aivan ihana Huvilan kahvila, jossa kaikki herkut ovat luontaisesti gluteenittomia. Kuva: Sakari Kiuru. Oikealla Aurora nuorena.

Auroran elämä ei ole vain loistoa vaan hän kohtaa myös hyvin paljon surua ja murhetta ja jää leskeksi varsin nuorena. Myöhemmin hänestä tulee se Aurora Karamzin, josta hänet muistetaan tänäkin päivänä eli merkittävä hyväntekijä ja sosiaalityön pioneeri.

Eli summa summarum, tämän merkkinaisen elämästä saisi siis aika huikean elokuvan. Näen jo elokuvan alun, jossa nuori Aurora kävelee aamulla puistossa ja puiden välistä välkkyy ihmeellinen valo, joka valaisee lopulta nuoren naisen hohtavaksi; tämä kuvaisi jo Auroran nimeä ja symboloisi myöhempää elämää. Ja Auroraksihan sopisi vaikka Krista Kosonen tai Jessica Krabowski. Joten tätä pukuloistolla kuorrutettua elokuvaa odotellessa...

Itse kirja ei kuitenkaan ole henkilökuva vaan pikemminkin aikakausikuvaus sekä kuvaus Suomen askeleista ennen itsenäistymistä. Orasen Aurora on vähän kuin kuka kukin on 1800-luvulla, niin paljon siinä vilisee merkkihenkilöitä. Tämä toimikin hyvän kertauksena Suomen historiaan ja muistutti Helsingin kadunnimien alkuperästä. Sinänsä tämä on vähän harmi, koska Auroran kiehtovasta elämästä olisi lukenut enemmänkin ja etenkin myöhäisistä vuosista jolloin hän perusti diakonissalaitoksen.

Aurorassa on esillä melkeinpä sata vuotta kansakunnan historiaa autonomian ajalta jolloin kansallista kulttuuria ja kansakuntaa vasta rakennettiin. Itselleni kirja toimi hyvin luettavaksi ennen nukkumaan menoa ja tämän sanon hyvällä. Ajatukset siirtyivät pois arjesta, mutta juoni ei kuitenkaan ollut niin jännittävä etteikö kirjaa olisi malttanut laskea käsistä. Niin kiinnostava se kuitenkin oli että lähes joka ilta siihen oli tartuttava.

Raija Oranen
Aurora
Teos 2014

Helsingin kirjamessut - kirjoja, kirjailijoita ja treffejä

Kävin eilen perjantaina Helsingin kirjamessuilla. Messuhalli oli täynnä vilskettä ja vilinää ja kirjojen parissa kävi mukava kuhina. Tästä huomaa, että eivät kirjat ole katoamassa mihinkään. Suomalaiset tykkäävät edelleen lukea ja mitä ilmeisimmin paperisesta formaatista.

Matkalla ratikassa mietin, että miksi ihmeessä kirjamessuilla on niin vahva asema. Syyn pystyi hahmottamaan lopulta aika helposti. Lukijat tuntuvat kaipaavan jotain yhteisöllistä tapahtumaa, sellaista johon samanmieliset osallistuvat. Kuulinkin erään kustantamon työntekijältä, että kirjamessut ovat kuulemma myös erinomainen paikka löytää treffiseuraa. Romantiikkaa kirjojen lomassa, ei pöllömpää! Selkein syy messujen suosiolle on kuitenkin kirjailijatapaamisissa. Koskapa muulloin sitä olisikaan mahdollista kuulla niin monen kiinnostavan kirjailijan mietteitä.

Kävin kuuntelemassa Sofi Oksasen, Laila Hietamiehen ja Jörn Donnerin ajatuksia kirjavuodesta 2015. Oksanen toi esiin merkittävän epäkohdan, joka koskee kirjailijoiden saamia lainauskorvauksia. Korvausta maksetaan yleisten kirjastojen lainoista. Suomen korvaustasolla kertalainan korvaukseksi tulee muutama sentti, mutta muissa Pohjoismaissa huomattavasti enemmän. Korvauksen pienuuteen on kiinnitetty useasti huomiota, mutta asia ei ole edennyt.

Oksanen nosti esiin myös huolensa kirjastojen lakkauttamisesta. Tämä huolen jakaa varmasti moni. Esimerkiksi lapsille on tärkeää, että kirjasto on lähellä koulua. Sieltä alkaa usein lukuharrastus ja tarjoaahan lähikirjasto muutenkin turvallisen ympäristön viettää aikaa koulun jälkeen.

Laila Hirvisaari puolestaan nosti esiin, että vuosi 2015 on kirjan vuosi. Hän toivoo, että kirjalle ja lukemiselle annettaisiin sille kuuluva arvo. Ajatuksena on nostaa kirjat esiin ilon ja elämysten lähteenä. Lisäksi kirjan vuonna kampanjoidaan kirjan ja lukemisen puolesta. Kirjan vuoden tavoitteena on myös innostaa ihmisiä itse järjestämään lukemiseen liittyviä tapahtumia ja toimintaa. Ensi vuodesta on siis tulossa melkoinen kaikille kirjojen ystäville ja se kannustaa varmasti mukaan heitäkin jotka eivät ole niin innokkaita lukijoita.

Kävin kuuntelemassa myös Elisabeth Rehniä. Hänen humaanius on tehnyt suuren vaikutuksen. Rehn kertoi haastattelussa lapsuudestaan sekä urastaan mm. puolustus- ja tasa-arvoministerinä. Ja puolustusministerinähän hän oli maailman ensimmäinen nainen.

Myöhemmin toimiessaan tästä erikoisesta yhdistelmästä on ollut hänelle hyötyä. Kuten Rehn itse totesikin, että tavatessaan sotarikollisia hänen oli helppo puhua, nämä kun eivät ymmärtäneet että tämä herttainen nainen voi olla heille vaarallinen.

Rehnissä on herkullisesti ristiriitaisuuksia ja hän on tehnyt sellaista pioneerityötä ja upeaa työtä rauhan ja ihmisoikeuksien parissa, että nyt ilmestynyt Johanna Vesikallion kirja Lillan - Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä on ehdottomasti luettava.

Kirjamessut olivat siis kaiken kaikkiaan antoisa visiitti. Monta mielenkiintoista kirjaa tuli taas luku-tai hankintalistalle, ja jokunen lähti jo messuiltakin matkaan. Tässä muutamia poimintojani:

Mukavaa kirjasyksyä!