Sunnuntaileffana Vadelmavenepakolainen

Miikka Nousiaisen kirjoissa on jotain jännää magiaa. Metsäjätti päätyi teatteriesitykseksi ja samoin kävi Maaninkavaaralle. Molemmat tuli katsottua myös Kansallisteatterissa. Ja Vadelmavenepakolainen - se on puolestaan jo aivan omaa luokkaansa. Suositusta kirjasta tuli suosittu teatterikappale ja nyt sitten vielä elokuvakin.

Kirjan ahmittuani olen nähnyt Vadelmavenepakolaisen teatterissa kahdesti. Ensin Kom-teatterissa ja sitten Kokkolan kaupungin teatterissa. Jo viimeistään Kokkolan teatteriesityksen jälkeen oli selvää, että kirja taipuu moneen.  Kom-teatterin esitys oli vahva ja väkevä, Kokkolassa puolestaan viihdyttiin komedian parissa. Elokuvalta osasin näiden versioiden puolesta jo odottaa ihan mitä vaan.

Mikko Virtanen, mies jolla on paha identiteettiongelma kokee olevansa ruotsalainen. Valitettavasti hän on syntynyt Suomeen, eli on siis jonkin sortin kansallisuustransvestiitti. Mikko haaveilee olevansa Sven Svensson, kansakodin kasvatti, aito ruotsalainen sosiaalidemokraatti ja ennen kaikkea hyvä perheenisä. Epätoivoissaan hän päättää tehdä itsemurhan ruotsinlaivalta hyppäämällä mereen pukeutuneena Tre Kronor paitaan ilman henkilöpapereita, jotta edes tulisi haudatuksi Ruotsiin. Ratkaisu ongelmaan löytyy kuitenkin ruotsalaisesta psykologista, joka on myös päättänyt heittää henkensä ja tarjoutuu antamaan henkilöllisyytensä Mikolle. Mikosta tulee vihdoin ruotsalainen Mikael Anderson. Ja kuten arvata saattaa ilman ongelmia ei "Mikael" pääse uuteen elämäänsä.

Ruotsi on auvoinen kansankoti lähinnä enää Mikon omassa päässä. Hän on ruotsalaisempi kuin ruotsalaiset, ainoana erona syvä Suomi viha, jota aidot ruotsalaiset eivät koe. Huumori syntyy suomalaisten ja ruotsalaisten stereotypioista, jotka kyllä tunnistaa (jos on suomalainen tai ruotsalainen, muut niitä tuskin tunnistavat). Mieleen jäi etenkin toteamus siitä, että suomalaisella miehellä on kolme tunnetta: ilo, suru ja känni. Eikä noistakaan viimeinen edes ole tunne. Että semmoisia finnjäveleitä täällä meillä muka.

Elokuva pistää aika lailla tasapuolisesti halvalla sekä Suomea että Ruotsia. Tästä kiitos kuuluu varmaankin ruotsinsuomalaiselle ohjaajalle, Leif Lindblomille. Pilkka on kilttiä ja korrektia eli jokseenkin ruotsalaista.

Pääosan esittäjä on ruotsalainen, joka tuntuu vähän hassulta, sillä Mikko puhuu suomea murtaen. Jonas Karlsson on opetellut toki repliikkinsä, mutta suomi nyt vaan on niin vaikea kieli, että sen ääntäminen on muille hieman hankalaa. Ruotsalaiset katsojat eivät huomaa aksenttiongelmaa, mutta suomalaiselle katsojalle tämä särähtää korvaan. Mutta ehkä Mikko on sitten vain niin ruotsalainen, että suomi on päässyt unohtumaan.

Vadelmavenepakolainen elokuva on hyväntuulinen komedia, jonka asetan kategoriaan sunnuntaielokuvat. Elokuva ei ole uskollinen kirjalle, joka tuntuu ihan järkeenkäyvältä ratkaisulta. Kirjan juoni liikkuu sellaisissa sfääreissä, että tämä muokattu, kirjaan perustuva versio lienee sopivampi valkokankaalle. Ehta komedia se on yleisön reaktioista päätellen ja nauroin itsekin mukana. Elokuvaversioista on kuitenkin todettava, että se on kirjaa huomattavasti ruotsalaisempi, onhan loppukin kovin ruotsalainen - eli onnellinen.


Ohjaaja: Leif Lindblom
Pääosissa: Jonas Karlsson, Josephine Bornebusch, Frida Hallgren, Jarmo Mäkinen, Armi Toivanen, Tommi Korpela, Kari-Pekka Toivonen, Elina Knihtilä

Katso traileri >>

Presidentintekijät

Jussi Kekkonen, Kirsi Piha ja Sami Paatero.

Tuukka Temosen ohjaama dokumentti Presidentintekijät nosti sellaisen ennakkokohun, että pakkohan se oli nähdä heti julkaisupäivänä. Näin näytti ajattelevan myös puoli salillista virkamiehen näköisiä kanssa katsojia.

Dokumentti kuvaa parin kuukauden jaksoa Presidentti Sauli Niinistön vaaliorganisaation kulisseista.  Tämä tarjoaa katsojalle mielenkiintoisen kurkistuksen "vallan kabinetteihin". Niihin tiloihin joihin normaalisti vain aniharvalla on asiaa.

Dokumentin hyvinkin mielenkiintoinen tarkastelukulma on ryhmädynamiikassa sekä toisaalta ryhmän, kenties, itsensä aiheuttamassa kriisitilanteessa. Ryhmän johtajana toimii puoluesihteeri Taru Tujunen, joka johtaa toimintaa jyrän lailla. Hän antaa mielipiteensä kuulua ja sanoo aina viimeisen sanan, eikä pahemmin välitä miten hänen sanomisensa vaikuttavat ryhmän toimintaan. Muut näkyvämmät henkilöt ovat viestintäkonsultti Kirsi Piha, liikemies Hjallis Harkimo, kokoomuksen poliittinen neuvonantaja Jussi Kekkonen, kenttätoiminnanjohtaja Hanna Laine. Lisäksi dokumentissa vilisee vielä runsaasti muitakin kampanjan ydintekijöitä.

Niinistön kampanja oli kriisissä, ehkä enemmän kampanjaorganisaation ytimen päänsisäisessä kuin todellisessa. Ryhmä pui useaan otteeseen miten kampanjan ympärillä on "negatiivinen pöhinä". Oliko? Vai oliko se enemmän ryhmän omaa lietsontaa? Negatiivisuus ruokkii itseään ja se laskee nopeasti alaspäin. Jos johdon asenne on negatiivinen, vaikuttaa se myös kampanjaorganisaation alempiin tasoihin kuten kenttätyöntekijöihin. Tämä on toki jossittelua, mutta ilmeistä syytä negatiivisudelle ei käsittääkseni kuitenkaan ollut. Toisaalta dokumentti on myös leikkauksen tulos. Myös se täytyy huomioida, että vaalit ovat aina vaalit. Hermot ovat kireällä ja ylilyöntejä tulee helpommin.

Taru Tujunen, Jenni Haukio ja Sauli Niinistö.

Dokumentin edetessä näkyy kiinnostavasti miten ryhmä puhuu kampanjoinnin kohteestaan. Alussa, jolloin negatiivisuus oli huipussaan, ryhmä käytti ilmaisua "ehdokas". Loppupuolella puhuttiinkin jo ihan vaan Saulista. Suhtautuminen ehdokas Niinistöön oli muutenkin mielenkiintoista. Ryhmä tuntui välillä paapovan Niinistöä, aivan kuin hän ei olisikaan monessa liemessä keitetty älykäs konkaripoliitikko. Merkittäväksi ongelmaksi ryhmä koki myös Niinistön halun kontrolloida kampanjaa, asiat pitivät hyväksyttää hänellä. Ongelmatilanteissa, kun asioista piti keskustella Niinistön kanssa, nousi esiin Saulin ystävä Hjallis Harkimo. Hän ilmoitti voivansa jutella vaikeammista asioista ehdokkaan kanssa. Toinen kampanjatiimistä esiin noussut henkilö oli Jussi Kekkonen, jonka analysoinnit olivat tarkkanäköisiä ja osuvia.

Ja mistä se kohu sitten tuli. Muutamasta tylystä lauseesta ja kirosanoista, jotka kuultiin trailerissa? Vaikea sanoa. Mutta voidaan ajatella, että dokumentaristien keskuudessa tämä kuitenkin aiheuttaa jatkokeskustelua. Temonen ryhtyi alun perin tekemään dokumenttia tuotantoyhtiö Optiparille ja myöhemmin dokumentin teko siirtyikin Helsinki Filmsille, jossa on taustalla vasemmistolaisia tekijöitä. Onko moraalisesti oikein siirtää dokumentti lopputuotettavaksi toiselle taholle kuin mitä alun perin on sovittu? Ja toisaalta, kun puhutaan kohusta, niin olennaista oli myös sopimusten puuttuminen. Ei ole dokumentin tekijöiden eikä dokumentissa esiintyvien ihmisille hyväksi se, ettei tarkkoja sopimuksia jokaisen esiintyvän tahon kanssa ollut tehty.

Mutta summa summarum. Presidentintekijät on hyvin tehty ja mielenkiintoinen dokumentti. Näitä toivoisi näkevän lisää, sillä kun kulisseja raotetaan, syntyy kansalaisillekin parempi kuva politiikan tekemisestä. Ehkä kuitenkin ennemmin hieman arkisemmista tilanteista, sillä tästä dokumentista tuli todellisuudesta poiketen varsin laskelma kuva. Harvemmin julkisuuskuvaa kuitenkaan sommitellaan millimetrin tarkkuudella.

Katso traileri >> 

Vapaasta miehestä orjaksi - 12 years a slave

Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) eli vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa ilmeisen hyvää elämää New Yorkin Saratogassa kunnes vastaanotti kohtalokkaan työtarjouksen. Solomon värvättiin pari viikkoa kestävälle keikalle Washingtonissa toimivaan sirkukseen ja hänet palkanneet miehet sieppasivat ja myivät hänet orjien välittäjälle. Tästä alkoi 12 vuoden tie orjuuteen.

Ohjaaja Steve McQueen käsittelee orjuutta rankalla kädellä elokuvassa 12 years a slave. Tositarinaan perustuva, Oscarin napannut elokuva, näyttää orjuuden erittäin raa'an ja epäinhimillisen puolen. Sen miten syvää rasismi voi olla ja miten lähimmäinen voidaan käsittää lähes eläimenä. Toisaalta siinä kuvataan miten plantaasinomistajat puolustelevat orjuutta sanoen sen perustuvan uskontoon.

Chiwetel Ejiofor tekee koskettavan roolin Solomonina. Hän kuvaa uskottavalla tavalla sitä tuskaa ja ahdistusta mitä orjuus aiheuttaa. Jatkuvaa pelkotilaa satunnaisen mielivallan alla, sekä taistelua hengissä pysymiseksi. Paikoin vahvaa roolia tosin häiritsee tietty teatterimaisuus.

Toisen mieleenpainuvan roolin tekee Michale Fassbinder plantaasinomistaja Edward Eppsinä. Epps on kuin suoraan pahimmasta painajaisesta, raaka, sadistinen ja alkoholisoitunut. Hän käyttää jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa orjiin; raiskaa ja ruoskii kun mieli niin tekee. Eppsin himojen kohteena on nuori orjanainen Patsey. Tästä roolista Lupita Nyong'o palkittiin sivuosa Oscarilla.

Elokuvassa vilahtaa hyviksen roolissa Brad Pitt (elokuvan tuottaja) kanadalaisena puuseppänä, joka omaa varsin nykyaikaisen arvomaailman.

Elokuvasta jää ahdistunut olo. Rankka aihe ja rankka käsittelytapa jäävät pyörimään mielessä. Väkivallan kuvausta on oikeastaan liikaa, vähempikin tekee selväksi, että puhutaan karmeista ajoista. Elokuva on todennäköisesti varsin uskollinen Solomon Northupin vuonna 1853 julkaisemalle kirjalle, jossa hän kertoo kokemuksistaan. Elokuva nimittäin keskittyy lähinnä kertomaan Solomonin ajasta orjana etelän plantaaseilla. Kuvaus on paikoin vähän puuduttavaa ja ei tuo välttämättä mitään uutta tietoa orjuudesta tai syvennä elokuvaa tunnetasolla. Tätä elämänvaihetta olisi voinut hieman tiivistää.

Alussa vilahtaa häivähdys elämästä ennen orjuutta. Tämä olisi ollut myös kiinnostavaa, kuten sekin miten perhe reagoi siihen, että mies on yhtäkkiä kateissa. Tuskin nämä sieppaukset kovin harvinaisia olivat siihen aikaan, joten huoli ja pelko on varmasti ollut hurjaa. Toisaalta myös sieppaajien tilanne herätti mielenkiintoa. Mitä juonia punotaan ja minkälaisessa tilanteessa he elivät?

Olisin myös kaivannut lopputekstien sijaa kuvausta siitä miten Solomon sopeutui elämäänsä vapautumisen jälkeen. Teksteissä kävi ilmi, että hän kiersi Yhdysvaltojen koillisosassa puhumassa orjuutta vastaan sekä auttoi karanneita orjia. Mutta miten orjuus vaikutti häneen ja hänen perheeseensä vapautumisen jälkeen, jäi elokuvassa käsittelemättä.

Selkeästi jäin siis kaipaamaan uutta elokuvaa aiheesta joka kuvaisi myös taustoja. Se linkittäisi myös elokuvaa lähemmäksi nykyaikaa. Vastaavanlaista orjuutta ei enää ole, mutta yhtymäkohtia löytyy esimerkiksi kohtaloista, joissa tyttö/nainen on houkuteltu kehitysmaasta täysin toisenlaiseen kulttuuriin kotiapulaiseksi. Rumia tarinoita näistäkin pulpahtaa aina tasaisin välein esiin.

Kuvia Chaplinista ja yksinäisyydestä

Taiteilija: Charles Chaplin, elokuvasta Charlie rullaluistimilla (1916)
Copyright: © From the Archives of the Roy Export Company Establishment, courtesy NBC Photographie, Paris

Kukapa ei pitäisi Charles Chaplinista. Kävelykeppiään heilutteleva kulkuri on hurmannut elokuvissa jo sata vuotta.

Chaplin kuvissa -näyttely Helsingin taidemuseo Tennispalatsissa kertoo valokuvien ja elokuvapätkien välityksellä Charles Spencer Chaplin (1889–1977) elämästä ja etenkin urasta valkokankaalla.

Chaplin oli vaativa ja tinkimätön monitaituri. Hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti ja jopa sävelsi musiikkia elokuviinsa. Chaplinin suosio on vaihdellut vuosien varrella, mutta rakastettu hahmo on silti aina löytänyt yleisönsä. Ehkä suosion takana on hänen luomansa kulkurin moniulotteisuus. Nukkavierun ulkokuoren alla on vanhanajan herrasmiehen charmi ja käytöstavat - sekä tietysti huumori. Chaplinin luoma kulkuri ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi keppostelevaksi klovniksi, vaan monet hänen elokuvistaan käsittelivät yhteiskunnallisia ongelmakohtia.

Chaplinista on kirjoittanut niin valtava määrä tutkijoita ja kriitikoita että jätän Chaplinin elämän tarinan viisaampien kerrottavaksi ja pitäydyn näyttelyn tunnelmassa. Nyt avautuneessa Chaplin kuvissa -näyttelyssä päästään kurkistamaan kuvaustilanteisiin ja lavasteisiin valokuvien kautta. Näyttöruuduilla on myös useita katkelmia tutuista elokuvista. Näyttely on kaiken kaikkiaan hienosti laadittu kattaus, ei liian laaja vaan juuri miellyttävän kokoinen tutustuttavaksi.

Näyttelyssä pyörii myös yksi suosikkipätkistäni. Se, jossa nainen myy kadulla kukkia ja meinaa varastaa pudonneen kukan. Huomattuaan naisen olevan sokea kulkuri päätyykin toisiin ajatuksiin ja maksaa. Kyseessä on siis iki-ihana Kaupungin valot vuodelta 1931. Elokuvassa on jotain tavattoman kaunista ja surullista.

Chaplin on inspiroinut myös monia muita taiteilijoita, joista esillä näyttelyssä on mm. Fernand Léger ja Robert Capa. Hauskoja ovat myös Chaplinin elokuvien julisteiden suomiversiot sekä sarjakuvat.

Oikealla: Taiteilija: Elokuvasta Chaplinin poika, Charles Chaplin ja Jackie Coogan (1919–1921). Copyright: © Roy Export SAS. Scan courtesy Cineteca di Bologna. Vasemmalla: Selfie, viikset mallia Poirot.

Chaplinina olemista pääsee myös kokeilemaan. Näyttelyssä on nimittäin mahdollisuus pukeutua Chapliniksi ja ottaa sitten itsestään kuva. Rekeissä roikkuu paitoja, housuja ja liivejä ja loppusilauksen voi tehdä knallilla ja tekoviiksillä. Varsin hauska lisäelementti näyttelykokemukseen.

Yksin

Tennispalatsin näyttelytilan ensimmäisessä kerroksessa kuvataan yksinäisyyttä ja yksinoloa. Helsingin taidemuseon kokoelmista koottu näyttely sisältää 15 nykytaiteilijan valokuvia, maalauksia, piirustuksia, mediataideteoksia ja installaatioita.

Yksinäisyys teoksissa ilmenee niin kotona kuin julkisissa tiloissa. Yksinäisyys esiintyy mm.  toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta tai tarpeena kokea yhteenkuuluvuutta.

Oikealla: Taiteilija: Maarit Nevanperä: Sarjasta Kulkemisia: Tyttö puhuu itsekseen metrossa, 2002–2003
Copyright: © Helsingin taidemuseo. Kuva: Yehia Ewei. Vasemmalla: Taiteilija: Ben Kaila: Sarjasta Kodittomuuden kasvot: Linnanmäki, 2000. Copyright: © Helsingin taidemuseo. Kuva: Hanna Kukorelli

Pidin kovasti Heini Partasen ääni-installaatiosta, joka oli sijoitettu muutamaa spottivaloa lukuunottamatta pimeään tilaan. Installaatiossa eripuolilta huonetta kuului yksinäisten ajatuksia samanaikaisesti. Mieleen jäi pyörimään lausahdus: "Minulla ei ole yhtään ystävää. Ei edes yhtään kaveria".

Kaksi muuta teossarjaa, jotka jäivät mieleen, olivat Ben Kailan valokuvat kodittomista sekä Maarit Kotirannan serigrafiat, joissa hahmo pikkuhiljaa hiipuu näkymättömiin. Niistä kuvastuu yksinäisyys sekä tarve tulla nähdyksi.

Tämä on tärkeä ja ajankohtainen näyttely. Yksinäisyys ilmenee niin monella tavalla ja se voi olla eristäytymistä yhteiskunnasta yhtälailla kuin tunnetila. Yksinäisyyden tunnetta voi kokea vaikka olisi läheisessä ihmissuhteessa. Näyttely kuvaa ongelmaa, jota ei usein huomata - mutta taiteiljat ovat tehneet sen näkyväksi.

Molemmat näyttelyt ovat esillä 13.7.2014 asti.

Kahden miehen loukussa - Ainoat oikeat

Aina tasaisin välein, etenkin sunnuntaisin, tekee mieli katsoa jotain kepeän kuplivaa elokuvaa ja silloin romanttinen komedia sopii mainiosti siihen nälkään. Tuoreimpana kotimaisena versiona tätä tarjoaa Saara Cantellin ohjaama Ainoat oikeat.

Hanna (Anna-Maija Tuokko) on helsinkiläinen kolmekymppinen fysioterapeutti, jonka elämässä on kaksi hyvää ystävää, Iltalehdessä työskentelevä Elli (Inka Kallén) ja Paula (Jenni Kokander) joka toimii pr-toimistossa. Naisten elämät pyörivät miesuhteiden ympärillä. Hannalle ei kelpaa kukaan, Elli on miestennielijä ja Paulalla on hieman vakiintuneempi tilanne.  

Hannan rakkauselämä ottaa uutta kurssia kun hän eräänä syksyisenä yönä törmää komeaan Markukseen (Ilkka Villi). He aloittavat suhteen iloisen sinkkuseksin nimissä. Nimetkin tulee kysyttyä vasta toisen tapaamisen jälkeen. Hanna iloitsee uudesta vapautuneesta menostaan, kunnes Markus ilmaisee, että haluaisi vakavamman suhteen. Hannakin tajuaa olevansa rakastunut - ja sitten mies katoaa.

Tässä vaiheessa päästään vauhtiin. Elokuvan alku oli hieman kiusallisen teennäinen, mutta sitten alkaa löytyä luontevuutta ja koomisia sävyjä. Juonikin kulkee kuten romanttisissa komedioissa on tapana, epäonnen ja sattumusten kautta.

Hannan elämä ottaa kadonneen Markuksen jälkeen uuden suunnan kun hänet palkataan Lahteen kuntouttamaan auto-onnettomuudessa loukkaantunutta pääministeriä, Ismo Majuria (Antti Reini). Vares-Reiniä on kuitenkin vähän vaikea kuvitella pääministeriksi. Pian Hanna kuitenkin on jo pääministerin morsian (olisivatko Sauli ja Matti mahdollisesti tarjonneet käsikirjoittajalle inspiraatiota tähän...) ja ennen pitkää ollaan vaikeassa valintatilanteessa, sillä molemmat mieskandidaatit ovat hyviä.



Mukavia miehiä tosiaan molemmat, mutta jäin kuitenkin vielä miettimään olivatko ne "ainoat oikeat" sittenkään edellä mainittuja miehiä vai sittenkin Hannan hulvattomat ystävät. Kolmikon välinen kemia ja hulluttelu oli nimittän varsin hauskaa katsottavaa ja ystävykset tukivat toisiaan myös hankalissa paikoissa.

Romanttinen komedia on vaikea laji, tämä on osastoa ihan kiva, mutta paikoin kiusaannuttava. Juoni ontuu välillä, mutta näyttelijöissä on lämpöä ja eloa. Hannaa esittävä Anna-Maija Tuokko on ihan uskottava, mutta komediataitoja osoittaa etenkin Elliä näyttelevä, Kotikadustakin tuttu Inka Kallén. Pienemmässä sivuroolissa oleva pääministerin avustaja Anders (Sampo Sarkola) on myös varsin onnistunut hahmo.

Tämän tyyppinen elokuva tuntuu onnistuvan kohtuullisen hyvin Britanniassa ja Amerikassa, mutta Suomessa tämä tuntuu vaativan vielä harjoittelua. Ehkä tämä elokuva innoittaa lisäkokeiluihin, joten seuraavaa romanttista iloittelua odotellessa.

Ohjaaja: Saara Cantell
Pääosissa: Anna-Maija Tuokko, Antti Reini, Ilkka Villi.
Suomi 2013
Katso elokuva traileri >>

Leijonasydän - rakkautta ja rasismia

.

Joukko rujon näköisiä uusnatseja huutaa ”valkoisen Suomen puolesta”. He ovat täynnä uhoa ja valmiina puolustamaan näkemystään nyrkein. Tepon ja hänen aatetoveriensa maailma on varsin kirjaimellisesti mustavalkoinen.

Dome Karukosken uusi elokuva Leijonasydän on aihepiiriltään hyvin ajankohtainen. Rasismista on tullut valitettavan yleinen ilmiö. Ei tarvitse pinnistellä muistaakseen esimerkiksi hiljattain eduskunnan lehterillä tehtyä natsitervehdystä tai huumoriksi seliteltyjä facebook-postauksia liittyen samaan aihepiiriin.

Leijonasydämen päähenkilö on Peter Franzenin esittämä Teppo. Hän hakkaa ystäviensä kanssa itsestään poikkeavan näköisiä ihmisiä surutta. He luottavat oman käden oikeuteen, siihen että ovat yhdessä voimakkaita ja oikealla asialla. He perustelevat tekonsa muun muassa sillä, että vastustavat harmaata taloutta ja sosiaalietuuksilla kikkailua.

Kaikki kuitenkin muuttuu kun työtön Teppo tapaa tarjoilijana työskentelevän Sarin (Laura Birn) ja rakastuu. Juttua mutkistaa hieman se, että Sarilla on poika. Ja nimenomaan tummaihoinen poika. Teppo pyristelee lyhyen hetken tätä vastaan, mutta on kuitenkin omituisen nopeasti sinut asian kanssa, etenkin kun ajatellaan hänen arvomaailmaansa.  Hetken siinä vierastellaan ja sitten pojan kanssa jo viljellään huumoria tyyliin ”nuku hyvin neekeri-apina.” ja ” nuku hyvin natsiluuseri.” Tepolle ja Rhamadhaninille (Yusufa Sidibeh) muodostuu varsin lämmin isäpuoli/poikapuoli suhde. Pikkuhiljaa Teppo alkaa ymmärtämään erilaisuutta sekä myös puolustamaan sitä.

Ristiriitaa asetelmaan tuo Tepon velipuoli Harri (Jasper Pääkkönen). Hän on veljensä tavoin myös uusnatsi, mutta jotenkin hullun ja erittäin vihaisen oloinen nuorimies. Hän ei sulata veljensä poikapuolta ja on muutoinkin se henkilö, joka tuo elokuvaan jännitettä. Harmillisesti Tepon rakkaus Sari, passitetaan pois elokuvan keskiöstä jo alussa, sillä heidän näkemystensä ristiriita olisi ollut mielenkiintoinen.

Vaikka elokuva onkin aihepiiriltään ajankohtainen ei se aivan pääse maaliin. Kuvaus jää pintapuoliseksi. Kerrontaan olisi tuonut syvyyttä esimerkiksi pohdinta mikä saa ryhtymään uusnatsiksi. Mitä sellaista tapahtuu, joka saa ihmisen valitsemaan juuri tuon elämän polun? Mistä löytyvät perusteet toimia niinkuin toimii?

Toisaalta elokuvan yhtenä ideana on saattanutkin hyvin olla rasismin saattaminen yleiseen keskusteluun, sillä olisin yllättynyt jos tätä ei mentäisi katsomaan sankoin joukoin. Ainahan tärkeää aihetta ei tarvitse kuvata niin syvällisesti, kunhan se kuitenkin nostaa aiheen käsiteltäväksi laajemmin. Ehkä tämä elokuva siis herättää ihmiset pohtimaan aihetta omissa piireissään.

Näyttelijöistä Jasper Pääkkönen nousee erityisesti esiin. Hän sopii loistavasti Harrin rooliin. Pääkkönen luo roolihahmolleen tyhjän katseen, joka tuntuu erittäin uskottavalta. Peter Franzen on aina hyvä roolissa kuin roolissa, mutta tämä ei tällä kertaa ole kuitenkaan suorituksena ihan parhaimmasta päästä. Laura Birn on Sarin roolissa loistava, erittäin katu-uskottava.  Harmittavasti tosiaan Sarin  hahmo siirretään kuitenkin varhaisessa vaiheessa sivuun. Nuori Yusufa Sidibeh valloittaa Rhamandhanin roolissa.

Leijonasydän on yhteen summattuna hyvällä asialla. Rakkaus voittaa rasismin ja väkivallan – joka on tietysti ihan kiva juttu. Mutta itse jäin kaipaamaan vielä sitä syvällisempää elokuvaa aiheesta sekä lisää teoksia ja keskustelua aiheesta.

Ohjaaja: Dome Karukoski
Pääosissa: Peter Franzén, Laura Birn, Yusufa Sidibeh, Jasper Pääkkönen, Pamela Tola, Timo Lavikainen, Jussi Vatanen, Mikko Neuvonen, Niko Vakkuri, Jani Toivola
Suomi 2013
Katso elokuvan traileri >>

Mesenaatti

Tällä viikolla on Marimekon myötä keskusteltu paljon inspiroitumisesta. Tunnustan heti kättelyyn, että inspiroiduin sen verran Pia Andellin Mesenaatti-dokumentin nimestä, että se näkyy myös tässä blogissa.

Mieheni lupautui DocPointin raatilaiseksi, joten siinä siivellä tulee katsottua läjä tämän vuoden kotimaisia dokumentteja. Tämän dokumentin mesenaatti on aina 1990-luvulle asti vaikuttanut tamperelainen Sara Hildén, joka tunnetaan yhtenä keskeisenä nykytaiteen vaikuttajana Suomessa. Hänet moni muistaa myös Särkännimen vieressä olevasta museosta.

Sara Hildén (1905 – 1993) työskenteli eri vaateliikkeissä 1920-luvulta alkaen Tampereella, kunnes perusti oman muotiliikkeen 1950-luvulla. Vähitellen bisnes kasvoi ja liikkeitä oli sekä Tampereella että Lahdessa. Liikkeiden niminä oli muun muassa Muotitalo Hildén ja Muoditar.

Dokumentin keskiössä on Sara Hildénin ja taiteilija Erik Enrothin eriskummallinen parisuhde. Hildén vastasi miehensä ylläpidosta ja pariskunta oli keskenään tehnyt sopimuksen, jonka myötä Enrothin kaikki työt kuuluivat Hildénille. Pariskunta erosi ja tämä aiheutti myrskyisän taistelun teosten oikeuksista, jota käydään myös läpi tässä elokuvassa.

Hildénin ura taiteen parissa on mielenkiintoinen. Tuohon aikaan toimi myös toinen vahva taidemesenaatti Maire Gullichsen. Tänä päivänä muotiliikkeen johtaja ei voisi olla merkittävä taiteenkerääjä, joten siinä mielessä dokumentti tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen menneeseen aikaan. 

Hildénin kollegat, ystävät, alaiset, taiteilijat ja taidevaikuttajat kuvaavat haastatteluissa rouva mesenaatin persoonaa. On merkille pantavaa miten nämä tutut ihmiset suhtautuvat voimakastahtoiseen ja varmasti hieman hankalaan Hildéeniin rehellisyydellä. Hänestä ei tule kuva maailman sympaattisempana henkilönä - ei lähellekään ja esimerkiksi Vuokko Nurmesniemi ja Laila Pullinen vaikuttavat paikon jopa hieman huvittuneilta kertoessaan Hildénin oikuista. Toisaalta on vaikea kuvitella, että vaikkapa 1960-luvun Suomessa nainen olisi voinut menestyä olemalla mikään herttainen pikkurouva. 

Mesenaatissa on läsnä useampi taso;  taiteen kerääminen, taidehistoria, naisten asema johtavassa asemassa ja riipaiseva rakkaustarina. Andell on tehnyt takuuvarmaa laatutyötä, jota katsoo mielenkiinnolla, mutta yllätyksiä ei tämä dokumentti tarjoa.

Sara Hildén 1940-luvun alussa. Kuva: Heinrich Iffland