Ajankohtainen Töppöhörö

Työtön, eronnut ja puolijuoppo mies istuu yksin lavalla valtavan tuolin päällä ja laukoo sellaiseen tahtiin mielipiteitään että katsojaakin alkaa hengästyttää. Mies on nimeltään Viki ja hänen maailmankuvansa on vihaa pullollaan ja positiiviset ajatukset taitavat olla visusti lukkojen takana.

Viki pauhaa suurieleisesti elehtien ja kertoo totuuksiaan naapurin Tulpusta, avioliitosta, sotaveteraaneista, kulttuurista, kakasta, ulkomaalaisista, naisista, politiikasta, alkoholista ja ties vaikka mistä.

Juha Hurme on luonut teatterin lavalle aikamoisen karikatyyrin, jolla sana on vahvasti hallussa, koskien asiaa kuin asiaa. Hahmo on kuin eläväksi puhallettu yhdistelmä keskustelupalstojen mörreistä. Tosin Vikin kommentit ovat huomattavasti huolellisemmin laadittuja muodoltaan, sisältäen nokkeluuksia ja värikkäitä kielikuvia.

”Kiasma saa haistella Mannerheimin hevosen persettä. Taide tuli valmiiksi 100 vuotta sitten. Miehen tehtävä on parantaa vaimon suoritusta. Vihreät menköön metsään syömään ketunleipiä sen sijaan että litkivät soijamaitolattea Helsingin keskustassa. Jos joku haluaa halata ryssiä tai neekereitä, niin sehän voi aina mennä Venäjälle tai Ruotsiin.”

Lyhyesti sanottuna Vikin jutut ovat kamalia, mutta samalla niissä on myös jotain tavattoman koomista. En ole koskaan ennen ollut teatteriesityksessä jossa yleisö olisi nauranut näin paljon. Töppöhörö on hauska ja samaan aikaan syvällinen. Juha Hurme on luonut tämän kaiken tyylillä, sortumatta syrjäytyneiden miesten pilkkaamisen vaan tuodaan esiin mielipideilmastoa, joka on kuplinut yhä enemmän viime aikoina.

Vikiä esittää valovoimainen näyttelijä Jarkko Lahti, jonka työtä voi vain ihailla. Rooli on raskas. Taukoamaton puhe ja jatkuva tohkeissaan oleminen vaatii fysiikkaa – mutta silti Lahti onnistuu olemaan niin sataprosenttisesti Vikin nahoissa, että yleisö seuraa yhden miehen showta Kansallisteatterin päänäyttämöllä herkeämättä. Lahti tekee jollakin ihmeellisellä konstilla uhoavasta ja vihaa pulppuavasta hahmosta myös jollakin tavalla sympaattisen, inhimillisen.

Toisella puoliskolla Viki saa seurakseen ”Helinä-keijun” Alina Tomnikovin tulkitsemana. Keiju on jonkinlainen alkoholihuuruista juontuva hallusinaation ilmentymä, ”viinapiru”, joka solkottaa heleällä äänellä karjalan murretta.

Keijukainen kertoo ”ihmiskunnan yhestekemisen tarinan 14 miljardin vuoden ajalta”, selityksen television keittiöohjelmien suosiolle ja antaa lopulta Vikille totuusseeurumia. Tämän seurauksena Viki alkaa puhua taustoistaan, syy vihalle alkaa aueta ja uhon alla onkin aikamoinen reppana.

Ensimmäinen osa oli mielestäni loistava ja kekseliäs, mutta toisessa osassa tuli hieman puhki selittämisen tunnelma. Intensiteetti katosi ja keijun ja Vikin välille ei löytynyt kaipaamaani yhteyttä tai jännitettä.

Hurmeella on erityinen taito kuvata vinksahtaneita ja kamalia yksityiskohtia. Teksti on upea ja tämä esitys jää mieleen pitkäksi aikaa vaikka en toisesta osasta ollutkaan niin innoissani.

Töppöhörö on yhteiskunnallinen ja erittäin ajankohtainen. On aikakin että somessa vellova möyhyäminen nousee keskusteluun.

Ps. Esityksen nimellekin löytyi selitys. Bussikuski oli pyytänyt matkustajia laittamaan turvavyön, sillä liikenteessä on kaikenlaisia töppöhöröjä.