Rakkauskirje Helsingille - Helsinki Dresses

Joukko helsinkiläisiä rakennuksia pukuina... joo-o. Kuulostaa melkoiselta haasteelta yhdistää arkkitehtuuri puettavaan muotoon, mutta niin vain pukusuunnittelija Anne Mustarastas on tässä onnistunut. Kampin Laituri -näyttelytilassa on esillä kerrassaan hykerryttävä pukusarja.

Uudenmaankatu 17/Annankatu 12. Rakennuksen valmistumisvuosi 1898.
Tämä rakennus toi suunnittelijalle mieleen 1760-luvun ranskalaiset hovipuvut. Puvussa on runsaasti koristeellisuutta ja yksityiskohtia - ja sisältäähän se asunnonkin.

Helsinki Dresses - Helsingin kauneimpia rakennuksia pukuina näyttelyssä on hurmaavalla tavalla yhdistetty kaksi rakkautta keskenään. Puvut ja rakennukset kohtaavat toisensa ja ovat samaa muotokieltä keskenään. Lopputulos on oivaltava, hauska, hyväntuulinen ja leikkisä.

Vasemmalla: Herttoniemen metrovalvomon (valmistumisvuosi 2012) väriraidoilla terästetty lasinen julkisivu on innoittunut tähän moderniin luomukseen. Oikealla: Puku on saanut inspiraationsa paanukatoista. Muun muassa Korkeavuorenkadulta (nro 21) ja Stockmannin tavaratalon huipulta löytyy vastinetta tälle kaunottarelle.

Näyttely on hyvin innostava kokemus. Kun lähdin kävelememään kotiin näyttelystä aloin katsomaan keskustan rakennuksia tarkemmin. Katse siirtyi korkeammalle ja löysin taas uusia koristeellisia yksityiskohtia joita en ollut ennen huomannutkaan. Pitäisi useammin kävellä hitaammin ja uteliaana, niin ehtisi havaita paremmin kuinka kaunis Helsinki onkaan.

Vasemmalla: Perämiehenkatu 7, valmistumisvuosi 1908. Tämä puku keskiaikainen toisin kuin yksikään rakennus Helsingissä, mutta kovasti ajan henkeä tämä Perämiehenkadun talo henkii. Oikealla: Liisankatu 16, valmistumisvuosi 1904. Kultaiset koristeet toistuvat puvussa ja viitta suojaa tuulelta ja tuiskeelta, kuten varmasti jämäkän oloinen rakennuskin.

Anne Mustarastas ei ollut minulle ennestään tuttu tekijä, mutta hän on helsinkiläinen muotoilija ja näyttämöpukujen valmistaja, joka on tehnyt uransa teattereiden puvustoissa. Nyt haluaisinkin tietää mitä hän on seuraavaksi puvustamassa - ja jos mahdollista, olisiko lavalla nähtävissä näiden kahdeksan asukokonaisuuden kaltaista ilottelua? Toivon, että Mustarastaan mielikuvituksesta ja käsityötaidoista päästäisiin nauttimaan vaikkapa jossakin historiallisessa esityksessä, joka jättää tilaa fantasialle ja irrottelulle. Näistä puvuista tulee nimittäin todella hyvälle tuulelle.

Vasemmalla: Kampin kappeli, valmistumisvuosi 2012. Tämä mehiläispesän näköinen rakennus on puvun myötä aivan kuin lentoon lähdössä. Puvusta tulee mieleen jonkin kenties arabimaan lentoyhtiön lentoemäntien puku. Kappelin muoto toistuu kauniisti hameessa. Oikealla: Ratakatu 10, valmistumisvuosi 1909. Tässä puvussa on hienoja yksityiskohtia, rataksia, ketjuja ja reipasta menoa. Puvussa ja rakennuksessa on samaa patinaa.

Helsinki Dresses 11.9.–1.11.2014
Info- ja näyttelytila Laituri, Narinkka 2, vanha linja-autoasema Kampissa
Laituri >>

Katso myös mitä pukusuunnittelija Anne Mustarastas kertoo puvuista ja niiden taustoista >>

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

"Miksi toiset syntyvät tänne ja toiset sinne? Miksi toisilla on kaikkea ja toisilla ei mitään? Miksi toiset saavat elää, ja toisilla, aina niillä samoilla, ei ole muita oikeuksia kuin vaieta ja kuolla?"

Kun intialainen fakiiri tarvitsee piikkimattoa, niin mihin muualle hän suuntaakaan kuin Pariisin Ikeaan. Näin tapahtuu ainakin ranskalaisen Romain Puértolasin esikoisromaanissa Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin.

Ajatušatru Vašta Patel suuntaa lentokentältä suoraan Ikeaan, josta hän on aikeissa ostaa koottavan mäntypuisen Frållenöpik-piikkimaton, puumanpunaisena ja varustettuna 15 000 piikillä. Rahan puutteen ja varmistelun vuoksi, fakiiri päätyy viettämään yönsä Ikeassa ja tulee yöllisten sattumusten vuoksi sulkeneeksi itsensä kaappiin. Kaappi matkaa Isoon-Britanniaan ja niin laillisesti maahan tulleesta ostosmatkalaisesta tulee laittomasti maahan pyrkivä siirtolainen.

Fakiiri kohtaa monia uskomattomia käänteitä matkallaan eri puolella Eurooppaa ja Libyassa. Kiertomatka ei tapahdu tosin omasta tahdosta vaan viranomaisten ja lopulta sattumusten kautta. Hyvää tahtova fakiiri kohtaa monenlaisia ihmiskohtaloita; periksi antamattoman romanitaksikuskin, joukon laittomasti Eurooppaan pyrkiviä afrikkalaisia, kuuluisan elokuvatähden ja elämänsä rakkauden. Matkalla fakiiri pohtii myös omaa elämäänsä, uraansa ja moraalikysymyksiä.

Puértolas on kirjoittanut romaanin ajankohtaisesta ja tärkeästä aiheesta, siirtolaisuudesta. Tyylilajina tämä on veijaritarina, aikuisten satua. Mieleen tulee väistämättä Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Tästä farssista ei puutu vauhtia, uskomattomia käänteitä ja huumoria. Fakiiri on naivin koominen hahmo, josta löytyy toki vakavampikin puoli, mutta ei tätä hymyilemättä pysty lukemaan. Onkin virkistävää lukea vakavasta aiheesta, joka on höystetty hilpeällä hassuttelulla, kursittuna kasaan värikkäällä kielenkäytöllä. Tästä kiitokset myös kääntäjälle, tarinassa on varmasti ollut haastetta.

Kirjan liepeessä kerrotaan, että Puértolas on ammatiltaan poliisi ja työskentelee rajavartiolaitoksessa erikoisalueenaan laittoman maahanmuuton kysymykset. Aihe on siis tuttu miehelle ja kirjan sivuilta löytyy aiheeseen liittyen myös muutama faktatieto, vaikka pääasia onkin tarinan iskemisessä.

Muistan lukeneeni jostain, että Puértolas kirjoitti tämän romaanin muutamassa kuukaudessa kännykällä matkatessaan junalla töihin. Tämä selittänee romaanin hypähtelyä ja joitakin epäjohdonmukaisuuksia. Kokonaisuus toimii kuitenkin erittäin hyvin ja kirja on hyvin viihdyttävä ja nopealukuinen. Olen varma, että tästä "kännykkäkirjailijasta" kuullaan vielä lisää.

Otava, 2014

Tämän kirjan kanssa olisi voinut kuvitella nauttivansa intialaistyypistä mausteista teetä, mutta kuppiin päätyikin pirteän raikas ja tuore kiinalainen Wild green tea organic. Virkistävä elämys, aivan kuten kirjakin.

Tommi Toijan muuntuvat pikku-ukkelit

Tommi Toija, Mutatis Mundis. Kuva: Stella Ojala / Amos

Tommi Toija (s.1974) on yksi suosikkikuvanveistäjäni. Muistan vieläkin hänen näyttelynsä Forum Boxissa vuodelta 2006. Hellyttävät, ilkikuriset pikku-ukkelit hurmasivat todenteolla. Tämän jälkeen olen käynyt varmaan kaikissa Toijan näyttelyissä.

Nyt uusia keramiikkaveistoksia, pikku-ukkeleita nämäkin, on esillä Amos Andersonin taidemuseon laajassa Mutantis Mutandis näyttelyssä. Heti näyttelytilaan astuessa pääsee ihastelemaan hienoa suihkulähdettä. Tämä on näyttelyn pääteos - ja pääteoksessa on tosiaan päitä. Siinä risteilevät pääkallot ja vääntyneet päät, huipulla koreilee pissivä pikkumies ja vesi solisee. Teos on vangitseva.

Vasemmalla: Tommi Toija, Jumalainen näytelmä, 2014. Kuva: Stella Ojala / Amos
Oikealla: Tommi Toija, Outo pää, 2014. Kuva: Stella Ojala / Amos

Alemmassa salissa on legioona pikku-ukkeleita. Hahmot ovat muuttuneet vuosien saatossa rujommiksi ja ronskeimmiksi. Nämä hieman epämuodostuneet ukkelit henkivät kauhua ja uhkaa. Pikku-ukkeleista tulee mieleen sota ja sodan kauhut. On niissä edelleenkin pilkettä mukana, mutta eivät nämä ole enää mitään lapsenomaisia pikkuhahmoja kuten ennen.

Ripustus on erittäin toimiva. Valtava määrä pikku-ukkoja on liimattu lattiaan ja katsoja voi kierrellä niiden seassa. Toisaallakin on lisää ukkeleita, ne ovat jalustoilla ja verrattuna näihin joiden seurassa pääsee kulkemaan, jää kokemus etäisemmäksi.

Tommi Toija, Mutatis Mundis. Kuva: Stella Ojala / Amos

Näyttelyssä on esillä myös puolituntinen filmi, jossa Toija kertoo näyttelyn syntymisestä ja työskentelytavoistaan. Pitkälti omalla työhuoneella kuvattu pätkä on mielenkiintoinen. On kiinnostavaa nähdä miten työt syntyvät Toijan käsissä. Samalla tämä oli myös mielenkiintoinen kurkistus hänen työhuoneeseensa. Sinne kun joskus pääsisi käymään!

Harrastin keramiikkakuvanveistoa useamman vuoden työväenopistolla ja opettajamme opetti hyvin puritaanista keramiikan työstämistä. Siksi olikin mielenkiintoista nähdä, miten Toija käsittelee savea. Työtapaa riittää kuvaamaan yksi sana - radikaali. Oli valaisevaa nähdä että noinkin voi tehdä veistoksia. Jos työ hajoaa poltossa, sen voi korjata pikasilotteella, osia voi yhdistellä ja töitä voidaan hajottaa, hioa, rakentaa, muovata ja muokata. Niinpä veistosten lopullinen muoto selviää osittain vasta työprosessin edetessä. Näyttelyn nimi Mutatis Mutandis eli muuttujat muutettuina on hyvinkin kuvaava. Hellästi Toija tuntuukin kaikesta radikaaliudestaan riippumatta suhtautuvan veistoksiinsa, filmissä pikku-ukkoa kannetaan varovasti uuniin "saunomaan".

Vasemmalla: Tommi Toija, Kärpästen herra, 2014. Kuva: Stella Ojala / Amos
Oikealla: Tommi Toija, Yksin, 2014. Kuva: Stella Ojala / Amos

Toijan Bad Bad Boy betoniveistos kauppatorilla on tuonut hymyn huulille. Manneken Pis Brysselissä jää kakkoseksi tälle valtavalle pissaavalle pojalle. Olisi upeaa, jos veistos saisi jäädä pysyvästi kauppatorin laitaan. Se kuvastaa hyvin suomalaista huumoria.

Tommi Toija, Bad Bad Boy, 2013

Veistosta katsellessa tulee mieleen, että miksi Helsinki ei panostaisi nimenomaan veistoksiin kaupunkikuvaa kehittäessä. Meillä on upeita tekijöitä. Ja nyt peräänkuulutan nimenomaan  riemastuttavia veistoksia. Sellaisia, jotka kertovat Helsingistä ja suomalaisten hieman kajahtaneesta huumorista. Toisimme veistosten kautta esiin omaa originellia kansanluonnettamme. Tämän toteuttaminen olisi huomattavasti halvempaa kuin wau-arkkitehtuuri ja teoksia voisi kartuttaa pitkällä aikajänteellä ilman keskeneräisyyden tuntua.

Mutta takaisin Toijaan, näyttely oli taas upea! Jäin pitkäksi aikaa pohtimaan näkemääni ja odotan jo innolla seuraavaa. Pikku-ukko kiintiöni ei ole vielä lähelläkään täynnä.

Tommi Toija, Mutantis Mutandis Amos Andersonin taidemuseossa 27.102014 asti.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Jokainen miettii varmasti mitä kaikkea sitä tekisikään jos omalle kohdalle osuisi lottovoitto. Anna-Leena Härkösen uusimmassa romaanissa Kaikki oikein päästään seuraamaan mitä käy Puttosen pariskunnalle kun kädessä oleva kuponki tuo jättipotin.

Eevi Puttonen ei ole lottoihmisiä, mutta laittaa kuitenkin yhden rivin vetämään ja voittaa seitsemän miljoonaa euroa. Eevin ja hänen miehensä Karin elämä muuttuu kerta rysäyksellä. Mitä voitolla tehdään? Kenelle siitä kerrotaan - vai kerrotaanko kenellekään? Vaikuttaako voitto ystävyyssuhteisiin? Jatketaanko työelämässä? Tuoko raha onnea vai ei? Mitä kaikkea voikaan nyt ostaa? Ja niin elämä ja pää onkin pian sekaisin, eikä pelkästään voiton huumasta.

Tuoreet lottovoittajat Eevi ja Kari menevät juhlistamaan voittoa trendikkääseen ravintolaan, mutta eivät oikein sovi sinne. Omaa paikkaansa äkkirikastuneena ei niin vain löydäkään. Jo ennestään ongelmainen parisuhde alkaa natista liitoksistaan.

Härkönen kuvaa romaanissaan myös kateutta, jonka voitto aiheuttaa läheisissä. Ihmissuhteet mutkistuvat ja niihin tulee uusi säröjä. Eeviä epäilyttää ihmisten motiivit ja teot. Ylilyönneiltä ei voida välttyä.

Ehdottomasti riemastuttavinta kirjassa on Eevin kokema nautinto ostelusta. Härkönen kuvaa upeasti minkkiturkin silkkisen pehmeyden tuomaa onnea, uuden timanttisormuksen säihkettä ja kaikkea sitä jolla Eevi yrittää paikata lapsuuden kituuttamisen aiheuttamaa traumaa. Hän menee jopa niin pitkälle, että kostaa lapsuuden ajan kiusaajalleen.

Vaikka kirja kuvaakin lottovoiton seuraamuksia on siinä paljon enemmän syvyyttä. Se kuvaa alkoholismia ja sitä minkälaista on elää puolison kanssa, jonka päivät menevät joko juodessa tai krapulassa. On mielenkiintoista seurata miten Eevin ja Karin avioliitto kestää tämän. Rakkaus antaa anteeksi, jopa liikaakin. On vaikea ymmärtää mikä saa ihmisen pysymään suhteessa, jossa tuntuu, että ainoa yhdistävä asia on lottovoitto ja seksi.

Anna-Leena Härkösen kirjoitustyyli on iskenyt aina ja tämäkään kirja ei ole poikkeus. Tarina on rakennettu hyvin ja dialogi on nasevaa. Pureskeltavaa jää lukemisen jälkeenkin, ei tosin lottovoitosta vaan nimenomaan alkoholismista.

Tämän kirjan kanssa maistui Silver Moon tee. Vihreää teetä, ripauksella marjoja,vaniljaa ja mausteisuutta. Huumaava tuoksu kuin voitossa, mutta maussa runsaasti erilaisia sävyjä.

Pehr Hilleström - välähdyksiä 1700-luvun elämästä

Pehr Hilleström: Juhlavalaistu Kungsträdgårdenin talvipuutarha Kustaa III:n Aachenin-matkalta paluun kunniaksi järjestetyissä porvarishuveissa 21. päivänä elokuuta 1791. Stadsmuseet, Tukholma. Foto© Göran Sehlstedt, Stadsmuseet.

Sinebrychoffin taidemuseossa on nyt esillä ihastuttava tuulahdus 1700-lukua ruotsalaisen taiteilijan Pehr Hilleströmin (1732−1816) maalausten muodossa.

Pehr Hilleström on Ruotsin arvostetuimpia 1700-luvun taiteilijoita. Hän oli hyvin tuottelias taiteilija ja pikkutarkat maalaukset hehkuvat lämmintä tunnelmaa. Hilleströmin maalauksissa on aimo annos luksusta, sillä hän oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n hovimaalari, joka ikuisti kuninkaallista loistoa maalaten hovin elämää ja teatterinäkymiä.

Pehr Hilleström: Lukutuokio Drottningholmin linnassa, 1779.
Nationalmuseum, Tukholma. Foto© Nationalmuseum, Tukholma.

1700-luvun hovielämä näyttäytyy varsin leppoisana. Asukokonaisuudet ovat viimeisen päälle harkittuja ja huoneet upeasti sisustettuja. Yhdessä maalauksessa yleisö sai katsella kuinka kuninkaalliset aterioivat. Yleisö luonnollisesti seisoi pöydän vieressä tämän tapahtuman ajan. Pohdin maalausta katsellessani, että toivottavasti olivat kuitenkin itse aterioineet ennen tätä tilaisuutta. Nälkähän tuosta tulee. Ja nyt muutama vuosisata eteenpäin, niin maaluksen katsoja saa seurata samaa ateriointia sekä myös yleisön katseita. Mitä urkkimista kerrassaan!

Oikella Pehr Hilleström: Rouva istuu lukemassa ja kamarineito tuo teen, 1775.
Nordiska museet, Tukholma. Foto© Nordiska museet, Stockholm.
Vasemmalla Pehr Hilleström: Omakuva, 1771.
Nationalmuseum, Tukholma. Foto© Nationalmuseum, Tukholma.

Hilleström kuvasi myös porvaristoa ja talonpoikaiselämää. Nämä aiheet olivat kiinnostavasti kuvattuja. Yhdessäkin työssä - ensin luulin naisen kannattelevan siinä pientä vauvaa, mutta sitten katsoin tarkemmin ja luin vielä taulun vieressä olevat tiedot, niin kyseessä olikin kirppujen puhdistaminen pois paidan sisältä. Kun oikein mietin, epäilen, että kyseessä on ihka ensimmäinen maalaus, jossa näen suoritettavan tuota toimenpidettä.

Pehr Hilleström: Suuri maalaus kolmesta naisesta povaamassa kahvinporoista, 1780-luku.
Tukholman yliopiston taidekokoelma, J. A. Berg Coll., Inv. Nr. 158.
Foto© Stiftelsen J. A. Bergs samling, Stockholms universitet.

Suurimman vaikutuksen tekivät työt, joissa näkyy tulen käyttö. Hilleström on loistava kuvaamaan tulen hehkua. Maalaukset huokuvat lämpöä ja jopa posliiniesineistä loistava valonkajo näyttää aidolta. Nämä työt kuvasivat varsin arkisia askareita, mutta kyllä näkymät Tukholman tulipaloista olivat myös hienoja yhtä lailla kuin ruukkikuvaukset. Tuli näytti selkeästi kiehtovan Hilleströmiä.

Pehr Hilleström: Vieraita Söderforsin ankkuripajalla. Sepät uurastavat työssään, 1782.
Nationalmuseum, Tukholma. Foto© Nationalmuseum, Tukholma.

Esillä on nyt laajin Suomessa nähty Hilleströmin näyttelyistä. Näyttelyssä on 50 maalausta kustavilaiselta ajalta kuvaten laajasti eri aihepiirejä. Eli varsin ainutlaatuisesta näyttelystä tässä on kyse.

Itselleni Sinebrychoffin taidemuseo on paikka, jossa käyn kun vaikkapa ilma on ankea ja mieli harmaa. Museon historiallinen miljöö ja tutut vanhemmat eurooppalaiset maalaukset virkistävät kummasti. Tällä kertaa sieltä lähti ulos iloisin ja kepein askelin, mieli ahmineena Pehr Hilleströmin maalausten kauneutta ja lämpöistä tunnelmaa. Ja olo oli kuin olisi saanut palan marjaisaa ja makeaa pavlova-kakkua.

Pehr Hilleström - Välähdyksiä 1700-luvun elämästä, Sinebrychoffin taidemuseossa 4.9.2014-11.1.2015.

Maailman parhaat lehtikuvat - World Press Photo

Sanomatalossa Helsingissä on parhaillaan esillä World Press Photo -kilpailun voittajakuvia. Tämä näyttely meni kategoriaan "heti katsottavat" jo näyttelypaikan helppouden takia. Sanomataloon kun on kätevää vain piipahtaa ohimennen.

Monet maailman tapahtumat hahmottuvat usein parhaiten juuri uutiskuvien kautta. Kliseinen sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on erittäin totta, etenkin kun viestinnän visualisoituminen on arkipäivää ja viesti pitää kertoa nopeasti, ytimekkäästi ja koskettavalla tavalla. Uutiskuvat, etenkin poikkeuksellisen hienot sellaiset, puhuttavat voimakkaalla tavalla ja saavat kiinnostumaan laajemminkin esillä olevista aiheista. Kuvat myös muokkaavat käsityksiämme. Tästä hyvä esimerkki nyt yhdysvalloissa esillä oleva keskustelu siitä, miten afroamerikkalaisia nuoria miehiä kuvataan uutiskuvissa.

2014, World Press Photo of the Year, Contemporary Issues, 1st prize singles, John Stanmeyer.

World Press Photo -kilpailun näyttelyssä on esillä upeita ja kiinnostavia kuvia. Maailman arvostetuimman kuvajournalismikilpailun voitti tänä vuonna John Stanmeyer Yhdysvalloista. Kuva esittää afrikkalaisia siirtolaisia Djiboutin kaupungin rannalla. Nämä nostavat puhelimiaan löytääkseen halvan signaalin naapurimaasta Somaliasta. Tämä on heidän heikko tapansa olla yhteydessä ulkomailla oleviin sukulaisiin.

2014, Contemporary Issues, 2nd prize stories, Robin Hammond.

Robin Hammond on kuvannut yhteiskunnan epäkohtia Afrikan maissa. Sodan traumat näkyvät mielenterveysongelmina. Pakolaisleireillä mielenterveysongelmista kärsivät ovat heikossa asemassa. Kuvassa aidan alta näkyvä pää kuuluu Abdi Rahman Shukri Alille, joka on asunut lukitussa hökkelissä Dabaabin pakolaisleirillä Keniassa jo kaksi vuotta. Nigerian Deltassa puolestaan perinteinen parantaja Lekwe Deezia hoitaa mielenterveyspotilaita rukouksilla ja yrttirohdoksilla. Hoidon aikana, joka voi viedä kuukausia, potilaat ovat ulkona kiinnitettynä ketjuin. He saavat ruokaa kerran päivässä, kohtaavat väkivaltaa ja eivät saa suojaa säältä. Nämä kuvat pysäyttivät todenteolla.

Vasemmalla: 2014, Sports Action, 1st prize singles, Emiliano Lasalvia.
 Oikealla: 2014, Sports Action, 3rd prize stories, Quinn Rooney. 

Yhteiskunnallisten aiheiden lisäksi kilpailussa on myös urheilukuvia ja tämähän ilahduttaa urheilun ystävää. Urheilu on visuaalisesti niin näyttävää, että siitä  myös odottaa näkevänsä huikeita kuvia. Missä muussa viihteen lajissa on samalla lailla esillä sellaista tunteiden kirjoa niin esiintyjien kuin katsojien osalta ryyditettynä vahvalla draamalla? Ja ei pidä unohtaa urheilun esteettistä ulottuvuutta. Eikö näistä aineksista pitäisi tulla huikeita kuvia? Olen usein miettinyt miksi urheilujuttujen kuvat kuitenkin niin harvoin sykähdyttävät.

Mutinoitteni vastineeksi on suorastaan velvollisuuteni esitellä Emiliani Lasalvian kuva, jossa Pablo MacDonough menee nurin argentiinalaisessa poolo-ottelussa. Tässä on draamaa! Myös Quinn Rooneyn uimakilpailukuva Australiasta tekee vaikutuksen kauneudellaan.

Urheilukuvat saavat lisää sävyjä Peter Holgerssonin kuvasarjassa jossa seurataan ruotsalaisen seitsenottelijan Nadja Casadein kamppailua niin urheilukentillä kuin sairaalassa. Casadeilla todettiin syöpä. Urheilija on jatkanut harjoittelua myös hoitojen ajan tavoitteenaan terveys ja Rion kesäolympialaiset. Nämä jotenkin hyvin paljaat kuvat pysäyttävät, mutta henkivät myös voimakkaasti toivoa.

2014, Sports Feature, 1st prize stories, Peter Holgersson.

Kilpailussa nähdään myös yhden suomalaisen eli Markus Varesvuo luontokuvia kiislaparvesta Norjan Vardøssa. Nopeasti vilkaistuna kuva näyttää vesipisaroilta lasissa. Kerrassaan upea kuva.

Näiden hienojen uutiskuvien kautta välittyy moni tärkeä ja koskettava tarina. Oikeastaan voi vain todeta, että kuvajournalismissa on voimaa ja parhaimmillaan jopa supervoimia.

2014, Nature, 2nd prize singles, Markus Varesvuo.

World Press Photo -näyttely Sanomatalossa 21.8. − 10.9.2014.
www.worldpressphoto.org

Louis de Bernières: Kapteeni Corellin mandoliini

Kun lähtee lomareissulle, on houkuttelevaa ottaa matkaan kirja, joka sijoittuu kohteeseen. Tällä kertaa päätimme matkustaa Kefalonian saarelle Kreikkaan. Kefalonia oli jäänyt mieleen Kapteeni Corellin mandoliini elokuvan kauniista maisemista ja niinpä etsin kirjastosta Louis de Bernièresin kirjan, johon elokuva pohjaa.

Kirja tuli luettua osin samoilla rannoilla kuin jossa elokuvakin on kuvattu. Jokunen paikallinenkin tuli jutustelemaan kanssani kirjan ja elokuvan eroavaisuuksista, kun huomasi, mitä hyppysissäni on.

Kapteeni Corellin mandoliini on sota-romaani, jonka ympärillä on kaunis rakkaustarina. Kirjan nimihenkilö italialainen kapteeni Corelli tulee esiin vasta kun on jo lukenut hyvän tovin, mutta sitä ennen on jo tapahtunut paljon. Sota ja sen rankat kokemukset italialaisen sotilaan Carlo Guercion kautta ovat vahvasti esillä. Myös kirjan toinen päähenkilö, kefalonialainen kaunis neitokainen Pelagia ja hänen hurmaava isänsä tulevat lukijoille tutuksi. Ja tietysti myös lemmikkinäätä joka esitellään myöhemmin kapteeni Corellinille kissana. Huomasinkin juuri, että myös Tove Janssonin kissalla oli sama nimi eli Psipsina, tämä tarkoittaa siis kreikaksi kissaa.

Yksi keskeinen henkilö kirjassa on nuorukainen nimeltä Mandras, mies jonka kohtalo jää mietityttämään. Hänen hahmonsa kautta jää väistämättä miettimään miten sota muuttaa ihmistä julmaan suuntaan.

Kapteeni Corellin mandoliini on oikeastaan aika voimakkaasti sodan vastainen kirja. Italialaiset, britit ja saksalaiset saavat kukin osana, mitään osapuolista ei kuvata ihaillen. Toiset toki kuvataan vähemmän pahoina kuin toiset, mutta nurjat puolet piirtyvät kaikista esiin. Kommunistiset partisaanijoukot kuvataan ehdottomasti negatiivisimmin ja näihin kuului kreikkalaisia myös Kefalonian saarelta. Muutoin saarelaiset kuvataan uhreina.

Koska historialliset käänteet kiinnostavat, koin kirjan hyvinkin mielenkiintoiseksi. Myös saaren asukkaat hurmasivat. Kirjan loppuosaa jäi vaivaamaan epäuskottava juonenkäänne liittyen kapteeni Corellin ja Pelagian suhteeseen, mutta olkoon se nyt vaan kauneusvirhe muuten koskettavan ja hienon kirjan osalta.

Kirjan sivuilta piirtyi esiin kohteet joissa tuli käytyäkin ja tarinan kautta koko Kefalonian saari tuntui voimakkaammalta kokemukselta. Väistämättäkin sitä mietti saaren hurjaa menneisyyttä samalla kun katseli kauniisti välkkyvää merta ja kumpuilevia kukkuloita.

Tämän kirjan kanssa sopii hyvin kreikkalainen vuoristotee, mutta ehkä vielä paremmin lasillinen hyvää Kefalonialaista robola-viiniä.

Louis de Berniéres: Kapteeni Corellin mandoliini. Otava, 1994.