Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Linda Olssonilla on ihailtavan lämmin tapa kuvata ihmisiä. Näin myös teoksessa Kun mustarastas laulaa. Kirjan henkilöt ovat kokeneet pettymystä, menetystä ja tuskaa. He ovat yksinäisiä ja vetäytyneet omaan kuoreensa, elävät elämäänsä vähän sivussa, poissa katseilta.

Talvisena päivänä tukholmalaiseen kerrostaloon muuttaa nainen, jonka naapuri näkee
muuttopäivänä vilaukselta. Tämän jälkeen naisesta ei näy eikä kuulu mitään elonmerkkejä.
Elisabeth on menettänyt elämänhalunsa ja kärsii mielenterveyden ongelmista joihin kirjassa vilahtava ”vihreäpukuinen nainen” viittaa.

Elisabethin naapurissa asuu Elias, nuori taitava sarjakuvapiirtäjä. Eliaksella on kerrosta ylempänä hyvä ystävä Otto, yli seitsemänkymppinen leskimies, entinen antikvariaatin pitäjä. Otto tarjoilee Eliakselle hyviä ruokia sekä kertoo omin sanoin klassikkoteoksista, joita pahasti lukihäiriöinen ei kykene itse lukemaan.

Tässä teoksessa kirjoilla on vahva ja merkittävä rooli. Kirjan avulla Elisabeth saadaan houkutelluksi pois erakkoelämästään – ja samalla Elisabeth toimii muusana Eliakselle, joka saa hänestä aiheen piirroksiinsa ja Otto puolestaan kokee elämässään ensimmäisen kerran rakkautta. Elisabethkin löytää taas kadonneen luomisvoimansa. Olsson kuvaa lämmöllä ja ymmärtämyksellä näitä yksinäisiä sieluja. Sitä miten heti he löytävät toisensa ja saavat samalla kipeästi kaipaamaansa lohtua, ymmärtämystä ja rakkautta. Elisabethin mielen järkkymistä ja toipumisen polkua on kuvattu herkällä tavalla, kauniin lempeällä ja viisaalla otteella.

Vaikka kirja on viipyilevän rauhallinen, on siinä omaa jännitystä. Lukijaa kuljetetaan kohti
Elisabethin suurta salaisuutta, syytä joka sai hänet romahtamaan. Kaihoisa tarina jättää loppuun kysymyksen. Kestääkö keväällä löytynyt mustarastaan laulun siivittämä onni?

Linda Olsson
Kun mustarastas laulaa
Gummerus 2015

Lämmöllä ja ymmärryksellä kirjoitettu teos kaipaa kumppaniksi höyryävän kupin lohduttavaa teetä. Tällainen on Jinxuan oolong. Ensimmäisen haudutus on maitomainen ja hento. Toisessa on jo enemmän sävyjä, maku ei ole enää pelkästään makea vaan myös mausteinen ja hienostunut.

Ismo Höltön hurmaava katsaus 60-luvun Suomeen

Vasemmalla: Ismo Hölttö: Suomenlinnan lauttaterminaali, Kauppatori, Helsinki, 1968.
Oikealla: Ismo Hölttö: Pieksämäki, Etelä-Savo, 1966. 

Blogi on elänyt pari kuukautta hiljaiseloa kiireiden vuoksi, mutta kulttuurille on kuitenkin löytynyt aikaa. Kaiken vipinän keskellä olen käynyt rentoutumassa niin näyttelyissä, teatterissa kuin tanssiesityksistä nauttien. Kulttuuri on kuitenkin itselleni sitä parasta nollausta.



Intoilin ja intoilen edelleen museokortista. Tämä on varmasti kulttuurikentän kevään tapaus. Ripeällä aikataululla mukaan saatiin lähes 200 museota eri puolelta Suomea. Ja sehän on museoiden suurkuluttajalle kuin joulu, juhannus ja vappu yhdellä kertaa. Toukokuun viidentenä olinkin hieman jännittynyt, että miten käy. Saanko sen kortin vai onko kaikki kortit lunastettu nenän alta. No, aivan kaikki eivät sitten olleet yhtä innostuneita kuin minä, sillä eihän kortin tulo mitään valtavia massoja kerännyt museoihin sitä jonottamaan - ja saahan sen tilattua netistäkin.

Oikealla: Ismo Hölttö: Senaatintori, Kruununhaka, Helsinki, 1968.
Vasemmalla: Ismo Hölttö: Kanavakatu 1, Katajanokka, Helsinki, 1966. 

Hankin väliaikaisen museokorttini Atenumista (varsinainen tulee postitse perästäpäin) ja menin katsomaan valokuvaaja Ismo Höltön (s. 1940) näyttelyn. Esillä on teoksia, jotka ovat syntyneet 1960- ja 70-luvun aikana.



Mustavalkoiset kuvat ovat erittäin kiinnostava kurkistus 1960-luvun Suomeen. Kuvissa näkyy aika jolloin maaseudulta muutettiin kaupunkeihin ja elämänmeno ja –tyyli muuttui melkoisesti. Taakse jäivät hiljaiset kylätiet ja viljavat pellot. Tilalle tuli kivisiä taloja ja kiivaampi elämänrytmi.

Hölttö otti valtavan määrän muotokuvia kuvausmatkoiltaan eri puolella Suomea. Nämä upeat kuvat ovat jo pelkästään visuaalisesti hyvin vangitsevia, mutta ne ovat samalla myös varsin yhteiskunnallisia. Kaupungin ja maaseudun eroista ja ongelmista puhuttiin aikanaan vähän, mutta kuvissa ne piirtyvät esiin. Maaseudun lapsilla on paikatut ja vielä siltikin rikkinäiset vaatteet, kaupungissa tepastellaan sievissä mekkosissa. Varallisuudessa on melkoinen ero.

Oikealla: Ismo Hölttö: Rautatieasema, Helsinki, 1967.
Vasemmalla: Savo, 1966. 

Maalta kaupunkiin muutto näkyy monella tapaa. Maalla on ollut rennompi vaatetus, kaupungissa on kuljettu puvut päällä. Eräänkin pukuun ja hattuun sonnustautuneen miehen jalkaan oli valikoitunut monot, jäänteenä elämästä maalla. Uusiin pukukenkiin ei kenties enää ollutkaan varaa. Kun katsoo kuvia on vaikea uskoa, että välissä on vain 50-vuotta. Monella tapaa, ajanhenki on niin vierasta ja kaukaista.

Oikealla: Helsinki, Myllypuro, 1967.
Keskellä: Ismo Hölttö: Eno, Pohjois-Karjala, 1969.
Vasemmalla: Ismo Hölttö: Lestadiolaisten suviseurat, Oulu 1966.

Höltön kuvissa on lämpöä ja huumoria. Huumori on lajiltaan hiljaista ja vähän yllättävää. Ylivoimaisesti hilpeimmässä kuvassa lumen ja loskan keskellä ei mitään, nökötti toreilta tuttu telttarakennelma. Teltan sisällä takaseinustalla oli maisemakuva Euroopan vuoristosta. Edessä oli kamerateline. Näytteillä oli passikuvia. Ja kyllä - kyseessä oli pikavalokuvaamo Rovaniemeltä.

Yehia Eweis, Kansallisgalleria, 2015. 

Ismo Hölttö on harvinaislaatuinen ihmisten kuvaaja. Tuntuu, että hänellä on ollut poikkeuksellinen kyky lähestyä ihmisiä. Onkin upeaa, että kultasepästä, joka oli aktiivinen valokuvauksen harrastaja, kehittyi nopeasti tunnustettu valokuvaaja. Jos muistan näyttelystä oikein, niin harrastuksen aloittamisen ja valtion valokuvataiteen palkinnon välille jäi vain kahdeksan vuotta. Tämäkin kertoo siitä kuinka erityislaatuinen valokuvaaja Hölttä oikein on.

Ismo Hölttö, Ateneum 10.04.2015 - 31.05.2015

Museokortti >>

Olihan ovela kettu

Kettuina Hanna Rantala ja Mari Palo. Kuvaaja © 2015 Heikki Tuuli. Suomen Kansallisooppera.

Muistan vieläkin ensimmäisen näkemäni teatteriesityksen tekemän suuren vaikutuksen. Menimme koulun kanssa katsomaan Odysseusta ja teatterin lavalla lipui suuria pahvisia aaltoja ja Odysseus puski laivallaan eteenpäin kohti jännittäviä seikkailuja. Olin haltioitunut sillä se oli jotain käsittämättömän hienoa ja minusta tuli teatterin ystävä kertaheitolla.

Nyt Kansallisoopperassa menee Leoš Janáčekin Ovela Kettu ooppera ja en voi olla pohtimatta minkä vaikutuksen se mahdollisesti tekee pieniin katsojiin. Puvustus ja lavastus on niin herkullista, että jos jotain tuollaista olisin nähnyt lapsena olisin taatusti pyytänyt päästä oopperaan mitä pikimmin uudestaan.

Ooppera on kuitenkin jäänyt itselleni harvinaiseksi herkuksi ja täytyy oitis myöntää, että menin katsomaan sitä Klaus Haapaniemen suunnittelemien pukujen ja lavasteiden vuoksi. En siis missään määrin olen oopperan tuntija. Ilahduin myös kovasti kun huomasin, että lauluharrastuksesta tuttu opettaja Pauliina Linnosaari on mukana kokoonpanossa. Hän on tuttu laulutaidottomien laulutunneilta LauluAvaimessa ja Pauliina on ollut aivan loistava opettaja.

Kuvassa Mari Palo, Hanna Rantala, Ann-Marie Heino ja Pauliina Linnosaari.
Kuvaaja © 2015 Heikki Tuuli. Suomen Kansallisooppera.

Mutta Ovelaan Kettuun. Se on sadunomainen ooppera ihmiselämän ja vapaan luonnon suhteesta Lyhykäisyydessään teos menee näin. Metsäneläimet viettävät leppoisaa elämää. Metsänvartija nappaa ketun kiinni ja vie kotiinsa lemmikiksi. Kettu kritisoi kukkoa ja kanoja siitä, että ne alistuvat elämään ihmisten tahdon mukaisesti ja yllyttää kapinaan. Se päätyy kuitenkin tapaamaan ne ja onnistuu karkaamaan takaisin metsään. Metsässä kettu tapaa toisen ketun ja niille tulee romanssi ja ketut menevät naimisiin. Muutenkin metsässä on melkoista sutinointia ja siellä maksetaan mm. elatusmaksuja pähkinöillä. Kettupariskuntakin ihmettelee kuinkahan monta pentua heillä mahtaa oikein olla - kukapa sellaisesta pesueesta olisi kärryllä. Lopulta lintukauppias Harašta tähtää metsässä ollessaan kettua aseellaan ja ampuun. Metsänvartija ikävöi lemmikkikettunsa menettämistä ja ymmärtää lopulta, että on itsekin osa luonnon suurta kiertokulkua.


Kuvassa Hanna Rantala, Pauliina Linnosaari, Jeni Packalen ja  Ritva-Liisa Korhonen
Kuvaaja © 2015 Heikki Tuuli. Suomen Kansallisooppera.

Oli kiinnostavaa, että tämän oopperan tekstissä oli niinkin paljon huumoria ja nokkelaa sanailua. Kuulin yleisössä naurun tyrskähdyksiä useammankin kerran. Ovela kettu on kuitenkin ennen kaikkea metsäidylli jota kuljettaa eteenpäin pehmeät sävelmät. Kaipaamiani kuoro- tai aariakohtauksia Ovelassa ketussa ei ollut joten laulullisuus jäi omaan makuuni vajaaksi.

Vasemmalla metsänvartijana Jaakko Kortekangas. Oikealla Ina Hukki, Tove Åman ja Jeni Packalen.
Kuvaaja © 2015 Heikki Tuuli. Suomen Kansallisooppera.

Sen sijaan nautin todella paljon Klaus Haapaniemen ornamenttimaisesta kuvitustyylistä - tässäkin. Aivan huikeaa luovuutta ja ilottelua. En varmaan ole koskaan nähnyt noin huikeaa puvustusta. Ilo katsoa! Jälkikäteen jäin miettimään vielä, että Ovela Kettuhan olisi mainio baletti. Jo nytkin siinä oli sudenkorentona balettitanssija joka hurmasi yleisön aivan täysin. Eläinten liikekieli olisi hyvinkin kiinnostavaa katsottavaa.

Suomen kansallisooppera >>

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Somalian tilanteesta on silloin tällöin jokin uutinen, mutta loppujen lopuksi maassa asuvien elämä jää hyvinkin pimentoon. Somalialaissyntyinen Nadifa Mohamed on kirjoittanut kaunistelemattoman romaanin Kadotettujen hedelmätarhan joka kertoo kolmen naisen elämänkohtaloista Somalian Hargeisassa.

Mohamed muutti perheensä kanssa Hargeisasta Lontooseen vuonna 1986. Perheen oli tarkoitus jäädä vain tilainpäisesti Isossa-Britanniaan, mutta he päättivät jäädä, kun Somalia ajautui sisällissotaan vuonna 1988. Kadotettujen hedelmätarha sijoittuu tuolle ajalle.

Kadotettujen hedelmätarhassa kolmen naisen tarinat nivoutuvat yhteyteen. Deqo on noin kymmenvuotias pakolaisleiriltä karannut orpo tyttö. Filsan on nuori nainen joka on lähtenyt sotilasuralle ja Kawsar kovia kokenut iäkäs leski. Elämä ei ole kohdellut ketään heistä silkkihanskoin; kaikkein vähiten nuorta Deqoa jonka pelkkä syntyperä vaikeuttaa olemassa oloa. Kawsar ei ole vaiennut silloin kuin olisi pitänyt vaan on saanut tästä maksaa oman hintansa. Ja Filsan puolestaan joutuu pohtimaan tappamisen oikeutusta.

Hargeisa on vaarallinen ja arvaamaton kaupunki. Siellä asuminen on selviytymistä. Sisällissota ravistelee kovin ottein maata ja yhteiskunnassa tapahtuu puistattavia asioita. Oma henki on jatkuvassa vaarassa ja moni miettii pakoa. Samalla muistellaan myös aikaa jolloin kaikki oli hyvin ja maa oli yhtenäinen. Filsan esimerkiksi oli osallisena aikanaan lukutaitokampanjassa jossa nuoret kävivät opettamassa ympäri maata. Tällöin Somalia oli vielä yhtenäinen maa.

Kadotettujen hedelmätarha kertoo tarinaa siitä miltä näyttää oman kotimaan romahtaminen aivan silmien edessä. Vaikka menetykset ja kokemukset ovat raskaita, naisista löytyy voimaa ja halua puolustaa toista ihmistä. Samalla romaani kertoo myös jotakin uudenlaisesta somalinaisesta Filsan kautta. Hän edustaa naista miehisessä maailmassa jonka kohtalona on yksinäisyys ja väkivalta. Samalla hänkin, aivan kuten kuka tahansa muukin, haaveilee rakkaudesta ja rakastetuksi tulemisesta.

Mohamed on kirjoittanut tärkeän romaanin joka on myös upeasti kirjoitettu. Kieli on kaunista ja vaikka kirjassa on useita varsin rujojakin kuvauksia, on sävy kuvaileva, jopa runollinen. Kadotettujen hedelmätarha maalaa aivan toisenlaista Somaliaa kuin uutislähetykset ja kertoo iholle menevän tarinan. Tämä kirja avaa Somalian tilannetta aivan eri tavalla.

Tämän väkevän kirjan kanssa sopii maanläheinen Shu Pu'er Lao Cha Tou, nimeltään myös "Vanhat Teepallerot". Maku on kypsä ja voimakas mutta samalla pehmeä. Teessä on kermaisia puisia ja hieman multaisiakin vivahteita. Maku viipyy suussa kauan.

Atena 2014

Raija Oranen: Aurora

Raija Oranen on kirjoittanut suurmiehistä ja nyt hänen uusimpansa Aurora kertoo suurnaisesta. Aurora Karamzin (1808-1902) oli merkittävä vaikuttajanainen 1800-luvulla. Hänet muistetaan etenkin sosiaali- ja diakoniatyön uranuurtajana.

Aurora Karamzinin elämä oli kuin suoraan elokuvasta - vai miltäpä seuraavat käänteet kuulostavat?

Kirja alkaa vuodesta 1824 jolloin Aurora on 16-vuotias neitokainen ja hän astuu debytanttina seurapiireihin ja lumoaa kaikki kauneudellaan ja käytöksellään. Auroran isäpuoli, yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa oleva prokuraattori Carl Johan Walleen on varma älykkään Auroran menestyksestä ja on kannustanut häntä koko ajan eteenpäin. Walleen on varma, että Aurora pääsee keisarin hoviin Pietariin.

Onnistuneiden tanssiaisten jälkeen Auroraa piirittää kosijat ja hän kipuaa seurapiireissä korkeimmalle huipulle niin Pietarissa kuin Helsingissäkin. Paikka hovissakin löytyy ja Aurorasta tulee läheinen ystävä keisarinnan kanssa. Ensimmäinen avioliitto solmitaan keisarinnan pyynnöstä satumaisen rikkaan venäläisen kanssa (hunsvottimies ja jättiomaisuus turvattava avioliitolla) ja toinen komean nuoremman venäläisen miehen kanssa rakkaudesta.

Aurora viettää kosmopoliitin elämää ja sukkuloi Helsingin ja Pietarin välillä ja käy kylpylämatkoilla parantamassa aviomiehen terveyttä eri puolella Eurooppaa, asuu välillä Pariisissa, hoitaa liikeasioita määrätietoisesti, ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja viettää kesiä Espoon Träskandan kartanossa ja asu myöhemmin Walleenin rakennuttamassa Hakasalmen huvilassa jossa nykyään on Helsingin kaupunginmuseo. Samaan aikaan on käynnissä myllerrys niin Venäjän suurruhtinaskunnassa kuin muuallakin Euroopassa. Suomessa kiihtyy keskustelu itsenäisyydestä ja kielikysymyskin roihuaa.


Vasemmalla Hakasalmen huvila. Pihapiirissä on myös aivan ihana Huvilan kahvila, jossa kaikki herkut ovat luontaisesti gluteenittomia. Kuva: Sakari Kiuru. Oikealla Aurora nuorena.

Auroran elämä ei ole vain loistoa vaan hän kohtaa myös hyvin paljon surua ja murhetta ja jää leskeksi varsin nuorena. Myöhemmin hänestä tulee se Aurora Karamzin, josta hänet muistetaan tänäkin päivänä eli merkittävä hyväntekijä ja sosiaalityön pioneeri.

Eli summa summarum, tämän merkkinaisen elämästä saisi siis aika huikean elokuvan. Näen jo elokuvan alun, jossa nuori Aurora kävelee aamulla puistossa ja puiden välistä välkkyy ihmeellinen valo, joka valaisee lopulta nuoren naisen hohtavaksi; tämä kuvaisi jo Auroran nimeä ja symboloisi myöhempää elämää. Ja Auroraksihan sopisi vaikka Krista Kosonen tai Jessica Krabowski. Joten tätä pukuloistolla kuorrutettua elokuvaa odotellessa...

Itse kirja ei kuitenkaan ole henkilökuva vaan pikemminkin aikakausikuvaus sekä kuvaus Suomen askeleista ennen itsenäistymistä. Orasen Aurora on vähän kuin kuka kukin on 1800-luvulla, niin paljon siinä vilisee merkkihenkilöitä. Tämä toimikin hyvän kertauksena Suomen historiaan ja muistutti Helsingin kadunnimien alkuperästä. Sinänsä tämä on vähän harmi, koska Auroran kiehtovasta elämästä olisi lukenut enemmänkin ja etenkin myöhäisistä vuosista jolloin hän perusti diakonissalaitoksen.

Aurorassa on esillä melkeinpä sata vuotta kansakunnan historiaa autonomian ajalta jolloin kansallista kulttuuria ja kansakuntaa vasta rakennettiin. Itselleni kirja toimi hyvin luettavaksi ennen nukkumaan menoa ja tämän sanon hyvällä. Ajatukset siirtyivät pois arjesta, mutta juoni ei kuitenkaan ollut niin jännittävä etteikö kirjaa olisi malttanut laskea käsistä. Niin kiinnostava se kuitenkin oli että lähes joka ilta siihen oli tartuttava.

Raija Oranen
Aurora
Teos 2014

Vanja-eno Kansallisteatterissa

Kuvassa Eero Aho ja Krista Kosonen. Kuvaaja Stefan Bremer.

Otatko sä teetä? Tämä kysymys luotsaa Venäjälle samovaarien ja vodkan äärelle, syrjäiseen kolkkaan maaseudulle. Tapahtumapaikkana on ränsistynyt, mystinen ja tummanpuhuva huvila. Kerrosten väliä käydään ahkerasti ja lukuisista ovista rampataan sisään ja ulos niin että pauke käy. Markus Tsokkisen luoma lavaste on huikean hieno ja luo unenomaisen tunnelman heti ensi minuuteilla. Visuaalisuus tekee syvän vaikutuksen ja on upeinta mitä olen pitkään aikaan teatterissa nähnyt.

Vanja ylläpitää yhdessä siskontyttärensä Sonjan kanssa tätä usean vieraan kansoittamaa rapistunutta maatilaa. Koko poppoo elää enemmän tai vähemmän kaiken nielevässä joutilaisuudessa ja he keskittyvät imemään toistensa heikkouksia itseensä. Välillä esiin pulpahtaa suurempia asioita kuten piirilääkäri Astrovin puhe ympäristöntilasta. Muuten vellotaan rakkauden tai menneiden aikojen pyörteissä. Huvila tuntuu vievän siellä olijoiden kaikki voimat ja jonkinlainen hulluus tuntuu iskevän kollektiivisesti. Silti toivo jää päällimmäiseksi.

Kuvassa Eero Aho ja Emmi Parviainen. Kuvaaja Stefan Bremer.

Vanja-enossa nousee etualalle riutuvan rakkauden kokemukset. Nuori Sonja on teinitytön lailla ihastunut piirilääkäri Astroviin, mutta tämä ei lämpene tytölle, sillä miehen kiikarissa on ylväs ja kaunis Jelena joka puolestaan on naimissa Sonjan isän, vanhan professorin (Heikki Nousiainen) kanssa. Rakkautta siis riittä, mutta kohteet tuottavat aitoa ongelmaa.

Vanja-enossa on erinomainen näyttelijäkaarti. Pääosissa ovat Kristo Salminen Vanja-enona, piirilääkäri Astrovina Eero Aho, Emmi Parviainen on Sonja ja hänen äitipuolena Jelenana on Krista Kosonen. Tämä nelikko määrää esityksen tahdin ja nousee kukin vuorollaan esiin.

Vasemmalla Krista Kosonen, keskellä Heikki Nousiainen ja oikealla Seela Sella. Kuvaaja Stefan Bremer.

Krista Kosonen on suosikkinäyttelijöitäni ja on tässä todella vakuuttava - ja upea. Hän esiintyy koko kehollaan, niin että pienet eleetkin ovat merkityksellisiä. Eero Aho näyttää jo valmiiksi pahikselta ja alholisoitunut piirilääkäri on väkevä rooli jonka hän tekee hyvin. Emmi Parviainen on herkkä mutta samalla jotenkin räjähtävä ja tekee upean roolityön Sonjana. Kristo Salminen puolestaan on jotenkin raukea nahjus ja tekee monisyisen roolityön. Tässä yhteydessä en on voi olla mainitsematta hurmaavaa Seela Sellaa vanhan lastenhoitajan Marinan roolissa. Hänen ilkikurinen, kujeileva hymynsä sopii niin hyvin tähän rooliin.

Kuvassa Kristo Salminen. Kuvaaja Stefan Bremer.

Paavo Westerbergin ohjaama Vanja-eno hurmaa. Esityksessä on jotain kovin ajatonta. Tummia sävyjä on paljon, mutta tarkastelukulma on lämmin ja paikoin jopa humoristinen. Näytelmän puvustus henkii tätä samaa yksinkertaista tummanpuhuvaa tyylikkyyttä. Etenkin Krista Kososen puvut ovat erityisen hienoja. Myös musiikki ja äänet ovat tässä osuvia.

Muutaman päivä kuluttua esityksestä huomasin, että Vanja-enon tunnelma jäi kummittelemaan mieleen pidemmäksi aikaan. Mystiikka vei mennessään. Kertakaikkiaan upea teatterielämys.

Katso traileri >>

Anton Tshehov: Vanja-eno
Suomennos Paavo Westerberg ja Eva Buchwald
Ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Puvut Pirjo Valinen
Valot Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu
Sanna Salmenkallio
Rooleissa Kristo Salminen, Krista Kosonen,
Emmi Parviainen, Eero Aho, Heikki Nousiainen,
Seela Sella, Seppo Pääkkönen ja Terhi Panula.

Varaslähtö Sibeliuksen juhlavuoteen



Akseli Gallen-Kallela: Satu (1894). Ainolasäätiö.
Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Hyvin hauska on katsella tauluja täällä. Täällä on suuria kokoelmia. Minuun vaikuttavat muut taiteet enemmän kun muitten musiikki.
- Jean Sibelius kirjeessään Aino Sibeliukselle Münchenistä

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta säveltäjä Jean Sibeliuksen (1865 - 1957) syntymästä. Ateneumin taidemuseo on ottanut varaslähdön juhlavuoteen laajalla juhlanäyttelyllä, joka esittelee säveltäjän yhteyksiä aikansa kuvataiteeseen. Ateneumissa ollaan jälleen onnistuttu, sillä Sibelius-näyttely on hyvin onnistunut ja ajatuksia herättävä.

Eero Järnefelt: Maisema Kolilta (1928). Ateneumin taidemuseo, Suomen Säästöpankki Oy:n taidekokoelma
Kuva: Kansallisgalleria / Antti Kuivalainen

Sibelius asui perheineen Tuusulanjärven rannalla, jossa oli silloin vilkas taiteilijayhteisö. Hänen musiikkinsa inspiroi sen ajan kuvataiteilijoita ja kuvataide ympäröi häntä myös kotona Ainolassa. Tämä kaikki näkyy ja kuuluu nyt upeana näyttelynä, joka tuo esiin hänen merkityksensä etenkin kultakauden taiteelle.

Ateneumin näyttelyn teemat kertovat etupäässä Sibeliusta innoittaneista taideilmiöistä ja näytteillä on hänen lähipiirinsä tärkeimpien kuvataiteilijoiden kuten Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin teoksia.  Maalauksista käy ilmi Sibeliuksen nuoruus ja kansainvälinen läpimurto, fantasiat ja myytit, sekä sinfoniset maisemat ja luontoaiheet. 

 

Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

On myös mielenkiintoista tarkastella, miten Sibelius-kuva on muuttunut vuosikymmenien kuluessa. Muotokuvat kertovat säveltäjästä niin vuosisadan vaihteen pörrötukkaisena nuorena musiikkinerona kuin jo seestyneenä kaljupäisenä herrasmiehenä. Ja tässä yhteydessä ei sovi mitenkään unohtaa 1960-luvun lopussa valmistunutta Eila Hiltusen Sibelius-monumenttia. Turistien ykkösvaelluskohdetta, jonka edessä on aina kesäisin monta tilausbussia.

Musiikki on vahvasti läsnä näyttelyssä. Kaipasinkin muistutusta Sibeliuksen tuotantoon luettuani Enni Mustosen Lapsenpiian, jossa kuvataan Sibeliuksen perheen arkea palvelustytön näkökulmasta. Tämä näyttely tuli siten kuin toiveesta.



Vasemmalla: Jean Sibeliuksen säveltervehdys Oscar Parviaiselle, ajoittamaton. Kansalliskirjasto.
Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis
Oikealla: Albert Edelfelt: Säveltäjä Jean Sibelius (ajoittamaton). Ateneumin taidemuseo
Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Pidin erityisesti näyttelyn yhteydessä olevasta huoneesta, jossa pystyi nauttimaan Sibeliuksen musiikista. Finlandia on aina erityisen nostattava teos, niin tuossakin tilassa. Ja taas harmittelin sitä, kun Finlandia-hymni ei ole kansallislaulumme. Kuuntelutuokio olisi tosin ollut vielä mukavampi jos tila olisi ollut hämärä. 

 

Toinen paikka, jossa pääsi paremmin kuuntelemaan musiikkituotantoa on kirjastomaisen tilan pöytäpaikat, jossa voi valita mitä haluaa kuunnella. Samalla voi tutustua Sibelius-aiheisiin kirjoihin. Selailin itse suurella mielenkiinnolla herra ja rouva Sibeliuksen kirjeenvaihtoa. Mitä runoutta ja kaipuuta!



Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Kuunnellessani kuulokkeilla Valse Tristeä mieleeni tuli oma sykähdyttävin Sibelius-hetkeni. Se liittyy urheiluun. Kotiin palattuani kaivoin YouTubesta esiin Susanna Rahkamon ja Petri Kokon jäätanssin vapaaohjelman vuoden 1993 Euroopan mestaruuskisoista, josta tuli Suomen ensimmäinen jäätanssimitali, pronssinen sellainen. Tässä oikeastaan kuvastuu se, miten Sibelius inspiroi taiteilijoita vielä tänäkin päivänä. Sibelius on edelleen ajankohtainen ja heijastaa syvästi suomalaisuutta.

Sibelius ja taiteen maailma 17.10.– 22.3. Ateneumin taidemuseo, www.ateneum.fi