Enni Mustonen: Ruokarouva

Viikonloppu ja himo lukea jokin historiallinen tarina auringon paisteessa. Tähän hetkeen osui juuri sopivasti uunituore Enni Mustosen Ruokarouva. Syrjästäkatsojan tarinat jatkuvat.

Sarjan edellisessä kirjassa eli Emännöitsijässä päähenkilö Ida Eriksson lähti Tukholmaan synnyttämään lastaan ja jäi sille tielle. Nyt Kirsti-tytär on varttunut tomeraksi kahdeksan vuotiaaksi.

Yllätysperintö muuttaa Idan ja hänen tyttärensä elämän suunnan. Suurehkon rahasumman turvin Ida ja Kirsti muuttavat sodan uhkaa henkivään Suomeen, toiveena parempi elämä. Idan tavoite on ostaa Ruotsista saamansa esimerkin turvin huvila johon voi perustaa täysihoitolan. Näin hän pystyisi turvaamaan Kirstille hyvän koulutuksen ja mahdollisuudet edetä elämässä eteenpäin helpommalla polulla kuin mitä on itse kulkenut. 

Sopiva hirsihuvila löytyy Albergasta kuvanveistäjä Ville Vallgrenin ja hänen naisystävänsä naapurista. Niin, ja tietysti Sika Pellen. Lemmikkipossu kun kuului oleellisesti heidän elämäänsä. Ja mikä yllättävintä, tuohon aikaan Helsingistä on mennyt höyrylaiva noille Espoon rannoille, joten Alberga oli laivan ja rautatien ansiosta varsin hyvien kulkuyhteyksien päässä jo silloinkin.

Työteliäänä ihmisenä Ida saa nopeasti täysihoitolansa valmiiksi naapureiden hyvällä avulla. Aidosta pohojaalaasesta kurikanmiehestä Iisakista tulee luottohenkilö vuosien edetessä. Täysihoitola täyttyy Helsingin levottomuuksien ja epävarmojen aikojen vuoksi varsin nopeasti. Pian talossa asuu sekalainen seurakunta niin oikovedosten lukijasta, tulevista jääkäreistä, opettajasta, ompelijasta, säveltäjästä ja venäläisestä everstinnasta.

Tällä kertaa kirja ei sukella syvälle taiteilijaelämään kuten edellisillä kerroilla. Keskiöön pääsee myllerryksessä elävä yhteiskunta ja arkinen aherrus. Vallgrenit ovat vain mukava sivupolku ja tuovat mukanaan myös Eino Leinon, Leevi Madetojan ja L. Onervan.

Tsaarin valta päättyy Venäjän verisen vallankumouksen myötä ja se näkyy myös Suomessa, jossa pian ollaan sisällissodassa. Saksamieliset nuoret miehet menevät sotaoppiin Saksaan ja tulevat takaisin jääkäreinä. Punaisten valta voimistuu ja se näkyy ilkivaltana, levottomuuksina ja ryöstelyinä myös Albergassa. Niin saksalaiset kuin venäläiset aiheuttavat hävitystä ja pelkoa, rauhallinen idylli on muuttunut taistelutantereeksi.

Ajat ovat kovat, ruuasta on pulaa ja Ida saa Iisakin avulla käyttää kekseliäisyyttä miten ruokkia täysihoitolansa asukkaat. Tämä näkyykin Idan vakavammaksi muuttuneessa hahmossa verrattuna Emännöitsijään. Valoa ja iloa tuo kertomukseen pieni Kirsti. Ja mahtuuhan kirjaan myös romanssia, eräs tuttu hahmo menneiltä vuosilta palaa Idan elämään.

Ruokarouva on taattua Enni Mustosta. Tarkkaa ja viihdyttävää historiallista ajan kuvausta. Kirjan parissa viihtyy ja nauttii. Luin jostain, että sarja jatkuu vielä kahdella kirjalla. Idan kiehtova tarina siis jatkuu ja jään mielenkiinnolla odottamaan mihin suuntaan Mustonen kuljettaa seuraavaksi. Ensi askeleita ottava Suomi näkynee taustalla ja toivottavasti kiinnostavia kulttuurin merkkihenkilöitä löytyy sivuilta jatkossakin.

Kaunis sää houkutteli pyöräretkelle ja lukemaan kirjan loppuun Idan maisemiin Akseli Gallen-Kallelan museon mukavan kahvilan pihaan. Syntymäpäiväjuhlia siellä Ruokarouvassakin vietettiin. Mikä olisikaan ollut oivallisempi paikka lopettaa tämä kirja.

Enni Mustonen; Ruokarouva
Otava 2016

Jan-Philippe Sendker: Sydämen lyönneissä ikuisuus

Tin Win on Burmasta kotoisin oleva menestynyt juristi, joka asuu New Yorkissa yhdessä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Kaikki muuttuu kun Tin Win lähtee eräänä päivänä töihin ja ei palaa enää koskaan.

Tarina käynnistyy kun Tin Winin jo aikuinen tytär Julia, neljä vuotta katoamisen jälkeen, löytää isänsä vanhan rakkauskirjeen jonka tämä oli lähettänyt vuosia sitten burmalaiselle naiselle. Kuka nainen on ja miten hän liittyy isään? Miksi isä lähti kertomatta ja jälkiä jättämättä? Nämä kysymykset piinaavat niin paljon Juliaa, että hän matkustaa Burmaan, mysteerisen naisen kylään etsimään vastauksia ja isäänsä.

Kylässä Julia tapaa vanhan ja viisaan U Ban, joka alkaa kertomaan hänelle isän tarinaa nuoruusvuosilta - tai oikeastaan uskomatonta rakkaustarinaa sokeutuneesta Tin Winistä ja mysteerinaisesta eli rammasta Mi Mistä. Sitä mukaan kun U Ban tarina etenee, ymmärtää Julia paremmin isäänsä vaikka kertomuksen kuuleminen on tuskallista. Kirja saa lukijan miettimään voiko vanhempiaan ikänä tuntea kunnolla? Mitä salaisuuksia kätkeytyykään aikaan ennen jälkikasvua?

Jan-Philippe Sendkerin Sydämen lyönneissä ikuisuus on kiehtova kuvaus mennen ajan Burmasta, jossa vanhoilla uskomuksilla ja mystiikalla on oma erittäin vankka asemansa. Ihmiset uskovat astrologien sanaan vahvasti ja toimivat myös heidän ohjeidensa mukaisesti. Kun Tin Win syntyy eräänä joulukuisena lauantaina, tulkitaan sen tarkoittavan, että hän tulee tuottamaan vanhemmilleen suurta surua ja itselleen vaikeaa elämää, mutta toisaalta myös erityisiä taianomaisia lahjoja sekä suurta rakastamisen lahjaa.

U Ban kertoman tarinan kautta piirtyy hieno kuva ihmisten erilaisuudesta. Minkälaista on elämä sokeana ja miten rampa otetaan osaksi yhteisöä. On helppo samaistua sokeuteen liittyviin haasteisiin joita Sendker kuvaa hienolla otteella. Kertomus vie myös hyvin itämaisen ajattelun luokse. Jollakin tapaa kirja muistitti Paolo Coelhon tarinoiden elämän viisautta.

Herkän ja kauniin rakkaustarinan jälkeen jäin kuitenkin miettimään oliko Tin Winin pois lähteminen ja perheen jättäminen kuitenkaan rakkautta? Mitä kaikkea voisikaan silloin rakkauden nimissä tehdä. Kirjaa lukiessa jäi hieman vaivaamaan sen sentimentaalisuus. En aivan lämpene sille, että joka soluunkin sattuu kun toinen poissa ja seuraavaan tapaamiseen lasketaan minuutteja, tunteja, päiviä.

Sydämen lyönneissä on ikuisuus tempaisi mukaansa. Ajaton ja traaginen rakkaustarina lumosi ja osui hyvin kaukokaipuuseen mihin Burmaan sijoittuvat torit ja kukkulat lukijaa kuljettavat.

Jan-Phlippe Sendker: Sydämen lyönneissä ikuisuus. Gummerus 2016.

Kurkistus Venetsian aatelisten palatseihin

Piazza San Marco 2016

Valokuvaaja Jaakko Heikkilän näyttely Veden kätkemiä huoneita - valokuvia Venetsiasta on esillä Kansallismuseossa. Heikkilä on onnistunut pääsemään turistien silmiltä kätkettyyn maailmaan, venetsialaisten aatelisten yksityispalatseihin.

Heikkilä on kuvista päätellen saavuttanut luottamuksen kuvattaviensa välillä. Lähikuvia kasvoista, kuin muinaisissa taideteoksissa, loikoilevia ihmisiä, rentoa oleilua sohvalla. Näistä syntyy intiimiys, joka tekee näyttelystä kiinnostavan.

Vasemmalla Prinssi don Giovanni Alliata 2009. Oikealla Paroni Alberto Franchetin lapset, Raimondo ja Laura 2009. 

Näyttelyssä ei voi olla pohtimatta taakkaa jonka palatsien perinnön täytyy aiheuttaa omistajilleen. Luopuminen tarkoittaisi kenties suvun monisatavuotisen omistuksen päättymistä – ja kuka haluaisikaan olla ketjussa se joka katkaisee vaalitun perinteen.

Kalustuksen vähyydestä pystyy päättelemään, että omaisuutta on täytynyt myydä palatsin ylläpitokustannusten vuoksi, joka ei voi olla pikkukasa euroja. Voi päätellä että uppoavan kaupungin palatsit kärsivät kosteuden aiheuttamista vaurioista ja mikäpä rakennus ei vuosisatojen kuluessa kokisi rapistumista muutenkin.

Oikealla N.H. Marino Zorzi palatsissaan 2009. 

Kuvissa leijuu surumielisyys, huoneet tuntuvat raskailta ja vaikuttavat imevän asukkaat sisäänsä. Kohtalo on heittänyt heidät omiin pikkupalatseihinsa joissa he näyttävät hieman eksyneiltä. Tunnelma on paikoin absurdi, nykyihmiset tavallisissa vaatteissa palatseissa joihin sopii paremmin kahiseva silkki ja monilukuinen palvelusväki. Voi vain kuvitella miltä tuntuu asua kuin museossa. Silmiin pistävää kuvissa oli puuttuvat televisiot ja muut härpäkkeet joita tämän ajan länsimaisia koteja on vaikea ajatella.

Vasemmalla Taiteilija Roger de Montebellon ateljeessa – Maalaus ”El ensimismamiento de Cecilia Fernandez” 2016. Oikealla Vesi 2010

Kaunista näyttelyä rytmittää 1800-luvun esineet, kuten peilit ja tuolit joiden kautta katsoja pääsee lähemmäksi palatsien tunnelmaa.

Veden kätkemiä huoneita – Jaakko Heikkilän valokuvia Venetsiasta. Kansallismuseossa 29.4. - 28.8.2016.

Ajankohtainen Töppöhörö

Työtön, eronnut ja puolijuoppo mies istuu yksin lavalla valtavan tuolin päällä ja laukoo sellaiseen tahtiin mielipiteitään että katsojaakin alkaa hengästyttää. Mies on nimeltään Viki ja hänen maailmankuvansa on vihaa pullollaan ja positiiviset ajatukset taitavat olla visusti lukkojen takana.

Viki pauhaa suurieleisesti elehtien ja kertoo totuuksiaan naapurin Tulpusta, avioliitosta, sotaveteraaneista, kulttuurista, kakasta, ulkomaalaisista, naisista, politiikasta, alkoholista ja ties vaikka mistä.

Juha Hurme on luonut teatterin lavalle aikamoisen karikatyyrin, jolla sana on vahvasti hallussa, koskien asiaa kuin asiaa. Hahmo on kuin eläväksi puhallettu yhdistelmä keskustelupalstojen mörreistä. Tosin Vikin kommentit ovat huomattavasti huolellisemmin laadittuja muodoltaan, sisältäen nokkeluuksia ja värikkäitä kielikuvia.

”Kiasma saa haistella Mannerheimin hevosen persettä. Taide tuli valmiiksi 100 vuotta sitten. Miehen tehtävä on parantaa vaimon suoritusta. Vihreät menköön metsään syömään ketunleipiä sen sijaan että litkivät soijamaitolattea Helsingin keskustassa. Jos joku haluaa halata ryssiä tai neekereitä, niin sehän voi aina mennä Venäjälle tai Ruotsiin.”

Lyhyesti sanottuna Vikin jutut ovat kamalia, mutta samalla niissä on myös jotain tavattoman koomista. En ole koskaan ennen ollut teatteriesityksessä jossa yleisö olisi nauranut näin paljon. Töppöhörö on hauska ja samaan aikaan syvällinen. Juha Hurme on luonut tämän kaiken tyylillä, sortumatta syrjäytyneiden miesten pilkkaamisen vaan tuodaan esiin mielipideilmastoa, joka on kuplinut yhä enemmän viime aikoina.

Vikiä esittää valovoimainen näyttelijä Jarkko Lahti, jonka työtä voi vain ihailla. Rooli on raskas. Taukoamaton puhe ja jatkuva tohkeissaan oleminen vaatii fysiikkaa – mutta silti Lahti onnistuu olemaan niin sataprosenttisesti Vikin nahoissa, että yleisö seuraa yhden miehen showta Kansallisteatterin päänäyttämöllä herkeämättä. Lahti tekee jollakin ihmeellisellä konstilla uhoavasta ja vihaa pulppuavasta hahmosta myös jollakin tavalla sympaattisen, inhimillisen.

Toisella puoliskolla Viki saa seurakseen ”Helinä-keijun” Alina Tomnikovin tulkitsemana. Keiju on jonkinlainen alkoholihuuruista juontuva hallusinaation ilmentymä, ”viinapiru”, joka solkottaa heleällä äänellä karjalan murretta.

Keijukainen kertoo ”ihmiskunnan yhestekemisen tarinan 14 miljardin vuoden ajalta”, selityksen television keittiöohjelmien suosiolle ja antaa lopulta Vikille totuusseeurumia. Tämän seurauksena Viki alkaa puhua taustoistaan, syy vihalle alkaa aueta ja uhon alla onkin aikamoinen reppana.

Ensimmäinen osa oli mielestäni loistava ja kekseliäs, mutta toisessa osassa tuli hieman puhki selittämisen tunnelma. Intensiteetti katosi ja keijun ja Vikin välille ei löytynyt kaipaamaani yhteyttä tai jännitettä.

Hurmeella on erityinen taito kuvata vinksahtaneita ja kamalia yksityiskohtia. Teksti on upea ja tämä esitys jää mieleen pitkäksi aikaa vaikka en toisesta osasta ollutkaan niin innoissani.

Töppöhörö on yhteiskunnallinen ja erittäin ajankohtainen. On aikakin että somessa vellova möyhyäminen nousee keskusteluun.

Ps. Esityksen nimellekin löytyi selitys. Bussikuski oli pyytänyt matkustajia laittamaan turvavyön, sillä liikenteessä on kaikenlaisia töppöhöröjä.

Karo Hämäläinen: Yksin

Paavo Nurmi edustaa itselleni legendaarista urheilijaa, sellaista joka näkyy mustavalkoisissa filminpätkissä Olympialaisten aikana. ”Flying Finn” on kuitenkin jäänyt lähinnä myyttiseksi hahmoksi, josta en voi väittää tietäväni oikein mitään. Siksi Karo Hämäläisen Yksin -kirja olikin erityisen kiinnostava.

Lukija pääsee hieman jo vanhemman ja lakoniseen tyyliin itseään ilmaiseva Nurmen pään sisään. Hahmon tyylissä ilmaista itseään on jotain "mielensäpahoittajaa" ja siitä syntyykin kirjan huumori. Hämäläisen kirjasta piirtyy esiin kurinalainen mies joka ei itseään säästä. Häviämistä hän vihaa. Menestys syntyy vain kovaa harjoittelua tekemällä, hallitsemalla luvut ja juoksumatematiikan. ”Laadin strategian, jota noudatin seuraavat vuodet. Se oli yksinkertainen: voittaisin, kun juoksisin muita nopeammin.”

Nurmelle kaikki tuntui olevan mahdollista ja Pariisin olympialaisissa vuonna 1924 Nurmen kisamäärä oli – no, älytön. Hän kuitenkin harjoitteli sen mukaisesti, että kykeni esimerkiksi samana päivänä tunnin väliajoin juoksemaan itselleen kaksi kultaista mitalia. Nykyajan urheilijoiden tiuhaan viljelemä sana "palautuminen" oli Nurmelle ilmeisesti tuntematon käsite.

Nurmi oli oman aikansa Usain Bolt, maailman ennätyksiä toinen toisensa jälkeen tehtaillut voittamaton juoksija jonka ylivoimaisuutta tultiin ihmettelemään. Uransa loppuvaiheessa hän juoksi Amerikassa. Juokseminen oli esiintymistä ja näytökset oli rakennettava kiinnostavaksi jotta katsojien mielenkiinto pysyi yllä ja Nurmen palkkio muhkeana. ”Ihmiset eivät ole järkeviä. Heitä eivät kiinnosta numerot vaan tarinat.”

Nurmi ei ollut vain juoksija vaan myös tinkimätön liikemies. Uransa jälkeen hän loi omaisuuden rakennuttajana. Liiketoimet sujuvat samaan tyylin kuin juokseminenkin. Molempiin Nurmi paneutui huolella ja riskit minimoiden.

Nurmesta piirtyy esiin vaikea ja varsin iloton luonne. Voiton tavoittelu innostaa niin juoksussa kuin liiketoimissakin, mutta aina sekään ei tuonut tyydytystä. Taustalla kaikuu isän ääni, joka ei jätä rauhaan edes aivan elämän loppumetreillä.

Yksinkertaiset lyhyet lauseet sopivat hyvin värittämään Nurmen hahmoa. Henkilö, jonka elämä on korutonta, ei voisikaan ilmaista itseään muulla tavoin. Nurmen yksinäiseen elämään olisi kenties sopinut yksi henkilö, mutta se jää kokematta.

Taustatyö, jonka Hämäläinen on tehnyt kirjaa varten, täytyy olla mittava. Niin ehdottoman uskottava hahmo kirjan Nurmi on. Jopa vähän hämmentävänkin, sillä lukiessa täytyy muistuttaa itseään että kyseessä on kuitenkin fiktiivinen hahmo.

Hämäläinen on kirjoittanut vahvan teoksen legendaarisesta suomalaisesta. Yksin on omalla rujolla tavallaan kaunis ja vangitseva. Paljon on sanottu, mutta paljon jää myös sanomatta. Nurmeen liittyvä mystisyys säilyy. Kirja kuluu varmasti urheilun ystävien käsissä, mutta sopii upean käsittelytavan vuoksi muillekin kirjojen ystäville.

Karo Hämäläinen: Yksin. WSOY 2015.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Kaikki se valo jota emme näe lipsahti jotenkin ohitseni keväällä. Nyt kirja kuitenkin kiinnitti huomioni, sillä se sijoittuu Bretagnen Saint-Maloon, jossa kävin juuri syksyllä.

Amerikkalainen Anthony Doerr on kirjoittanut vangitsevan kirjan. Jäin ensi sivuilta asti tämän järkälemäisen kirjan lumoihin ja luin sen kolmessa päivässä.

Teoksen pääosissa on kaksi nuorta, ranskalainen sokea Marie-Laure ja saksalainen erityislahjakkuus Walter. Heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen toisen maailman sodan riehuessa Euroopassa.

Marie-Laure asuu luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä työskentelevän isänsä kanssa Pariisissa. Hellä ja huolehtiva isä kannustaa tytärtään pärjäämään itse. Sokeudestaan huolimatta tytön täytyy oppia kulkemaan omatoimisesti lähiympäristössä. Yksi hieno hetki on kun isä ostaa Marie-Laurelle ensimmäisen pistekirjoituskirjan ja lukemisen into syttyy. Uteliaisuus kotiloita ja nilviäisiä kohtaan voimistuu niin lukemisen kuin isän työtoverin myötä. Kaksikon rauhallinen elo kuitenkin muuttuu täysin kun pako sodan jaloista tulee eteen ja he lähtevät Saint-Malon muurien reunustamaan rannikkokaupunkiin.

Samaan aikaan siskonsa kanssa Saksan Zollvereinissä orpokodissa asuva valkotukkainen Walther murehtii tulevaisuuttaan. Kun alueen pojat täyttävät viisitoista, on heidän mentävä töihin hiilikaivokseen, samaiseen paikkaan jossa Waltherin isä kuoli tapaturmaisesti. Walther on kuitenkin hyvin lahjakas etenkin matemaattisesti ja teknisesti. Rakkaus radiolähettimiin sysää hänet toisenlaiselle polulle, eliittikouluun jossa parhaista pojista koulutetaan kadetteja kolmannen valtakunnan palvelukseen.

Hitaasti mutta varmasti kohtalo tuo tämän kaksikon yhteen ja tällä kertaa romanssi on erilainen kuin tämän tyyppisissä kirjoissa yleensä.

Oikeastaan kirjassa on kolmaskin päähenkilö nimittäin "liekkien meri", mittaamattoman arvokas timantti, johon liittyy mytologisia ulottuvuuksia. Timantti on tarkoitus saada Hitlerin kokoelmiin ja sen eteen eräs saksalainen vääpeli on valmis tekemään ihan mitä tahansa. Timantti tuokin kirjaan eräänlaisen satumaisen näkökulman.

Toista maailmansotaa on koluttu paljon, mutta Doerr onnistuu kirjoittamaan siitä uudenlaisella otteella. Radiolähettimien merkityskin avautuu aivan eri tavalla. Kuvaus SS-joukkojen eliittikoulusta on hyytävä ja pelkästään se saa ymmärtämään sodan kauhut ilman että tarvitsee kuvata keskitysleirien tapahtumia. Kirja kuvaa natsismin julmuutta ja omanedun tavoittelua, mutta myös aistien voimaa. Kykyä nähdä valoa silloinkin kun ympärillä oleva on lähinnä pelkkää painajaista. On myös kiinnostavaa lukea lopun kuvausta sodanjälkeisestä elämästä Euroopassa vuosikymmenien jälkeen. Sitä minkälaisten asioiden kanssa eloonjääneiden on pitänyt pärjätä ja jatkaa kaikesta huolimatta elämäänsä.

Anthony Doerr kirjoittaa hyvin kauniisti. Vain muutaman sivun mittaiset luvut vievät tarinaa eri kerroksissa eteenpäin. Kokonaisuus on erittäin hyvin toteutettu. Tämä on suuri tarina, eikä vain kirjan paksuudessa mitattuna.

Nyt harmittaa vähän, että kirja osui eteeni vasta nyt. Olisi ollut kiva tutkailla löytyykö kirjassa mainitut osoitteet Saint-Malosta vieläkin, seuraavaan kertaan siis Rue Vauborel 4.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Wsoy, 2015

Joulufiilistä, Taidesalonki 100 vuotta ja grafiikan taituruutta

Vasemmalla:Albert Edelfelt, Nainen parvekkeella, luonnos, n. 1880-1884, LähiTapiola.
Keskellä: Helene Schjerfbeck, Kehtolaulu, Lauri ja Lasse Reitzin säätiön kokoelmat
Oikealla: Gunnar Berndtson, Lohenpyynti / Laxfiske, Lauri ja Lasse Reitzin säätiön kokoelmat

Kävin hakemassa joulun tunnelmaa Sinebrychoffin kauniista taidemuseosta. Hengähdyshetki rauhallisessa museossa tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Esillä on Taidesalonki 100 vuotta näyttelyn teoksia. Leonard Bäcksbacka perusti Taidesalongin Suomen itsenäisyyden kynnyksellä vuonna 1915. Juhlanäyttelyssä on esillä esineistöä, kuten kotimaisten hopeaseppien töitä ja itämaisia teoksia. Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin maalaukset ja etenkin helmet yksityiskokoelmista joita ei ennen ole ollut esillä. Esimerkiksi Helene Sjerfbeckin herkkä maalaus Kehtolaulu ei ollut esillä Ateneumin suurnäyttelyssä.



Ihastuin valtavasti Gunnar Berndtsonin (1854-1895) kookkaaseen teokseen nimeltä Laskiaistiistai joka kuvaa porvarisseurueen letunpaistohetkeä. Maalaus on yksityiskohtia myöten hurmaava.

Myös Albert Edelfeltiltä on esillä upea talven valoa henkivä maisemamaalaus Kaivopuistosta.

Livio Ceschininin grafiikkaa. Vasemmalla: Järven rantaa, (Velskolan Pitkäjärvi, Espoo), 2012, Kansallisgalleria.
Keskellä: Hitaasti lehtien kupari tippuu puista, 2008, Kansallisgalleria.
Oikealla: Läpi kosteuden ja pihkan tuoksun, 2014, Kansallisgalleria

Alhaalla on esillä italialaisen Livio Ceschin (s. 1962) grafiikkaa, ja näistähän innostuin aivan valtavasti. Ceschini jatkaa menneiden aikojen mestareiden kuten Rembrandtin jalanjäljillä. Ceschin kuvaa hienostuneella tavalla mennyttä ja ajan kulumista. Työt henkivät rauhaa ja hiljaisuutta. Yksityiskohdat ovat todella hienoja. Jäin fiilistelemään näitä töitä hyvän tovin ajaksi, hienovaraisuus arkisista aiheista teki todella vaikutuksen.

Ja sainpa vierailullani myös aimo annoksen joulun tunnelmaa. Yläkerran ruokasalissa kotimuseonpuolella on esillä Paul ja Fanny Sinebrychoffin kaunis joulukattaus.


Mukavaa joulun aikaa kaikille!



Taidesalonki ‒ Konstsalongen 100 vuotta
8.10.2015 – 10.1.2016

Menneisyyden jäljet
Livio Ceschinin grafiikkaa
8.10.2015 – 31.1.2016
Punainen kellari

Sinebrychoffin taidemuseo >>