Järki ja tunteet näyttämöllä

Dashwoodin sisaret Elinor (Kreeta Salminen) ja Marianne (Sara Melleri).

Helsingin kaupunginteatteri on tuonut näyttämölle Jane Austenin tutun klassikon Järki ja tunteet joka kertoo Dashwoodin sisaruksista Elinorista ja Mariannesta 1790-luvun Englannissa. Rohkea veto, sillä Austen-faneilla on takuuvarmasti vahva mielikuva kirjasta ja siitä miten se tulisi esittää. Toisaalta tosifanit löytävät kyllä itsensä seuraamasta näytelmää, aivankuten minäkin.

Dashwoodin sisaret, järkevä ja jalat maassa oleva Elinor (Kreeta Salminen) ja kiihkeän tunteikas, pilvilinnoja maalaileva Marianne (Sara Melleri) , joutuvat isänsä kuoleman jälkeen uuteen tilanteeseen. Perheen taloudellinen tilanne huononee ja he joutuvat muuttamaan pienempään asuntoon pois kotiseudultaan. Ja mikä oleellista Austenin ylemmän luokan piireissä, mahdollisuus päästä hyviin (eli taloudellisesti kannattaviin ) naimisiin heikkenee merkittävästi.

Vaikka olosuhteet ovat sisarusten osalta muuttuneet, tähtäävät tytöt ja heidän äitinsä suotuisaan lopputulokseen. Ja kuten Austenin kirjassa, on tässäkin näytelmässä kyse rakastumisista, kunniallisuudesta, petollisuudesta, suurista pettymyksistä ja väärinkäsityksistä.

Järkevä Elinor, pitää rakkautensa salassa ja ylitunteellinen Marianne puolestaan kailottaa rakkautensa kuuluviin ja näkyviin välittämättä ajan sovinnaisuuskäsityksistä. En kuvaa enempää juonta vaan kuten arvata saattaa sekaannuksien ja suurten tunteiden jälkeen kaikki ovat onnellisia ja parit saavat toisensa.

Sisarten veli John Dashwood (Jussi Puhakka) ja vaimo Fanny Daswood  (Ursula Salo),
Elinorin rakkaan veli Robert Ferrars (Kari Hevossaari) ja Elinor (Kreeta Salminen).

Jon Joryn sovittama ja Laura Jäntin ohjaama näytelmä keskittyy kuvaamaan sisarusten suhdetta jättäen taka-alalle miesroolit. Ehkä tämän vuoksi miehet eivät muodostuneet kovin mielenkiintoisiksi hahmoiksi esityksessä. Potkua löytyi sen sijaan sisarusten äidistä. Eija Vilpas (tuurasi tässä näytöksessä Heidi Heralaa) oli juuri niin hössöttävä kuin kirjassakin. Yksi suosikeistani oli Leena Uotisen hupsu rouva Jennings, joka yritti auttaa sisaruksia avioliittohaaveissa. Itse sisarusten rooleista Kreeta Salminen onnistui hyvin Elinorin roolissa. Hän oli tavoittanut järkevän luonteen jonka pinnan alla kuitenkin kuohui. Sara Mellerin esittämä kiihkomielinen Marianne oli hieman ärsyttävä, kiihkeys meni jo turhan lapselliseksi, etenkin kun vertaa hahmoa suoraan kirjaan.

Sir John Middleton (Jouko Klemettilä), Lady Middleton (Aino Seppo) sisarusten äiti
rouva Daswood (Heidi Herala) ja rouva Jennings (Leena Uotila)

Näytelmän lavastus on niukka, mutta toimiva ja puvustus erittäin onnistunut. Sovitus ei ole kovin uskollinen kirjalle, tästä on tehty kepeän kupliva komedia, joka ironisoi kirjan hahmoja. Sinänsä hauska esitys, mutta se ei tavoita kirjan tunnelmaa. Tämä on ikään kuin saippuaoopperaversio, mutta viihdyttävä sellainen. Yleisö nauroi mukana ja esityksestä poistui hyväntuulisia katsojia. Kaiken kaikkiaan mukavaa aivot narikkaan katsottavaa Jane Austenin ystäville.

Ps. Heta Pyrhöseltä on ilmestynyt oivallinen tietokirja. Jane Austen aikalaisemme (Avain, 2014). Teos kertoo, mikä Austenissa puhuttelee lukijoita ja katsojia. Mikä on Austenin merkitys nyt - miksi kirjailija on aikalaisemme.

Presidentintekijät

Jussi Kekkonen, Kirsi Piha ja Sami Paatero.

Tuukka Temosen ohjaama dokumentti Presidentintekijät nosti sellaisen ennakkokohun, että pakkohan se oli nähdä heti julkaisupäivänä. Näin näytti ajattelevan myös puoli salillista virkamiehen näköisiä kanssa katsojia.

Dokumentti kuvaa parin kuukauden jaksoa Presidentti Sauli Niinistön vaaliorganisaation kulisseista.  Tämä tarjoaa katsojalle mielenkiintoisen kurkistuksen "vallan kabinetteihin". Niihin tiloihin joihin normaalisti vain aniharvalla on asiaa.

Dokumentin hyvinkin mielenkiintoinen tarkastelukulma on ryhmädynamiikassa sekä toisaalta ryhmän, kenties, itsensä aiheuttamassa kriisitilanteessa. Ryhmän johtajana toimii puoluesihteeri Taru Tujunen, joka johtaa toimintaa jyrän lailla. Hän antaa mielipiteensä kuulua ja sanoo aina viimeisen sanan, eikä pahemmin välitä miten hänen sanomisensa vaikuttavat ryhmän toimintaan. Muut näkyvämmät henkilöt ovat viestintäkonsultti Kirsi Piha, liikemies Hjallis Harkimo, kokoomuksen poliittinen neuvonantaja Jussi Kekkonen, kenttätoiminnanjohtaja Hanna Laine. Lisäksi dokumentissa vilisee vielä runsaasti muitakin kampanjan ydintekijöitä.

Niinistön kampanja oli kriisissä, ehkä enemmän kampanjaorganisaation ytimen päänsisäisessä kuin todellisessa. Ryhmä pui useaan otteeseen miten kampanjan ympärillä on "negatiivinen pöhinä". Oliko? Vai oliko se enemmän ryhmän omaa lietsontaa? Negatiivisuus ruokkii itseään ja se laskee nopeasti alaspäin. Jos johdon asenne on negatiivinen, vaikuttaa se myös kampanjaorganisaation alempiin tasoihin kuten kenttätyöntekijöihin. Tämä on toki jossittelua, mutta ilmeistä syytä negatiivisudelle ei käsittääkseni kuitenkaan ollut. Toisaalta dokumentti on myös leikkauksen tulos. Myös se täytyy huomioida, että vaalit ovat aina vaalit. Hermot ovat kireällä ja ylilyöntejä tulee helpommin.

Taru Tujunen, Jenni Haukio ja Sauli Niinistö.

Dokumentin edetessä näkyy kiinnostavasti miten ryhmä puhuu kampanjoinnin kohteestaan. Alussa, jolloin negatiivisuus oli huipussaan, ryhmä käytti ilmaisua "ehdokas". Loppupuolella puhuttiinkin jo ihan vaan Saulista. Suhtautuminen ehdokas Niinistöön oli muutenkin mielenkiintoista. Ryhmä tuntui välillä paapovan Niinistöä, aivan kuin hän ei olisikaan monessa liemessä keitetty älykäs konkaripoliitikko. Merkittäväksi ongelmaksi ryhmä koki myös Niinistön halun kontrolloida kampanjaa, asiat pitivät hyväksyttää hänellä. Ongelmatilanteissa, kun asioista piti keskustella Niinistön kanssa, nousi esiin Saulin ystävä Hjallis Harkimo. Hän ilmoitti voivansa jutella vaikeammista asioista ehdokkaan kanssa. Toinen kampanjatiimistä esiin noussut henkilö oli Jussi Kekkonen, jonka analysoinnit olivat tarkkanäköisiä ja osuvia.

Ja mistä se kohu sitten tuli. Muutamasta tylystä lauseesta ja kirosanoista, jotka kuultiin trailerissa? Vaikea sanoa. Mutta voidaan ajatella, että dokumentaristien keskuudessa tämä kuitenkin aiheuttaa jatkokeskustelua. Temonen ryhtyi alun perin tekemään dokumenttia tuotantoyhtiö Optiparille ja myöhemmin dokumentin teko siirtyikin Helsinki Filmsille, jossa on taustalla vasemmistolaisia tekijöitä. Onko moraalisesti oikein siirtää dokumentti lopputuotettavaksi toiselle taholle kuin mitä alun perin on sovittu? Ja toisaalta, kun puhutaan kohusta, niin olennaista oli myös sopimusten puuttuminen. Ei ole dokumentin tekijöiden eikä dokumentissa esiintyvien ihmisille hyväksi se, ettei tarkkoja sopimuksia jokaisen esiintyvän tahon kanssa ollut tehty.

Mutta summa summarum. Presidentintekijät on hyvin tehty ja mielenkiintoinen dokumentti. Näitä toivoisi näkevän lisää, sillä kun kulisseja raotetaan, syntyy kansalaisillekin parempi kuva politiikan tekemisestä. Ehkä kuitenkin ennemmin hieman arkisemmista tilanteista, sillä tästä dokumentista tuli todellisuudesta poiketen varsin laskelma kuva. Harvemmin julkisuuskuvaa kuitenkaan sommitellaan millimetrin tarkkuudella.

Katso traileri >> 

Vapaasta miehestä orjaksi - 12 years a slave

Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) eli vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa ilmeisen hyvää elämää New Yorkin Saratogassa kunnes vastaanotti kohtalokkaan työtarjouksen. Solomon värvättiin pari viikkoa kestävälle keikalle Washingtonissa toimivaan sirkukseen ja hänet palkanneet miehet sieppasivat ja myivät hänet orjien välittäjälle. Tästä alkoi 12 vuoden tie orjuuteen.

Ohjaaja Steve McQueen käsittelee orjuutta rankalla kädellä elokuvassa 12 years a slave. Tositarinaan perustuva, Oscarin napannut elokuva, näyttää orjuuden erittäin raa'an ja epäinhimillisen puolen. Sen miten syvää rasismi voi olla ja miten lähimmäinen voidaan käsittää lähes eläimenä. Toisaalta siinä kuvataan miten plantaasinomistajat puolustelevat orjuutta sanoen sen perustuvan uskontoon.

Chiwetel Ejiofor tekee koskettavan roolin Solomonina. Hän kuvaa uskottavalla tavalla sitä tuskaa ja ahdistusta mitä orjuus aiheuttaa. Jatkuvaa pelkotilaa satunnaisen mielivallan alla, sekä taistelua hengissä pysymiseksi. Paikoin vahvaa roolia tosin häiritsee tietty teatterimaisuus.

Toisen mieleenpainuvan roolin tekee Michale Fassbinder plantaasinomistaja Edward Eppsinä. Epps on kuin suoraan pahimmasta painajaisesta, raaka, sadistinen ja alkoholisoitunut. Hän käyttää jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa orjiin; raiskaa ja ruoskii kun mieli niin tekee. Eppsin himojen kohteena on nuori orjanainen Patsey. Tästä roolista Lupita Nyong'o palkittiin sivuosa Oscarilla.

Elokuvassa vilahtaa hyviksen roolissa Brad Pitt (elokuvan tuottaja) kanadalaisena puuseppänä, joka omaa varsin nykyaikaisen arvomaailman.

Elokuvasta jää ahdistunut olo. Rankka aihe ja rankka käsittelytapa jäävät pyörimään mielessä. Väkivallan kuvausta on oikeastaan liikaa, vähempikin tekee selväksi, että puhutaan karmeista ajoista. Elokuva on todennäköisesti varsin uskollinen Solomon Northupin vuonna 1853 julkaisemalle kirjalle, jossa hän kertoo kokemuksistaan. Elokuva nimittäin keskittyy lähinnä kertomaan Solomonin ajasta orjana etelän plantaaseilla. Kuvaus on paikoin vähän puuduttavaa ja ei tuo välttämättä mitään uutta tietoa orjuudesta tai syvennä elokuvaa tunnetasolla. Tätä elämänvaihetta olisi voinut hieman tiivistää.

Alussa vilahtaa häivähdys elämästä ennen orjuutta. Tämä olisi ollut myös kiinnostavaa, kuten sekin miten perhe reagoi siihen, että mies on yhtäkkiä kateissa. Tuskin nämä sieppaukset kovin harvinaisia olivat siihen aikaan, joten huoli ja pelko on varmasti ollut hurjaa. Toisaalta myös sieppaajien tilanne herätti mielenkiintoa. Mitä juonia punotaan ja minkälaisessa tilanteessa he elivät?

Olisin myös kaivannut lopputekstien sijaa kuvausta siitä miten Solomon sopeutui elämäänsä vapautumisen jälkeen. Teksteissä kävi ilmi, että hän kiersi Yhdysvaltojen koillisosassa puhumassa orjuutta vastaan sekä auttoi karanneita orjia. Mutta miten orjuus vaikutti häneen ja hänen perheeseensä vapautumisen jälkeen, jäi elokuvassa käsittelemättä.

Selkeästi jäin siis kaipaamaan uutta elokuvaa aiheesta joka kuvaisi myös taustoja. Se linkittäisi myös elokuvaa lähemmäksi nykyaikaa. Vastaavanlaista orjuutta ei enää ole, mutta yhtymäkohtia löytyy esimerkiksi kohtaloista, joissa tyttö/nainen on houkuteltu kehitysmaasta täysin toisenlaiseen kulttuuriin kotiapulaiseksi. Rumia tarinoita näistäkin pulpahtaa aina tasaisin välein esiin.

Kuvia Chaplinista ja yksinäisyydestä

Taiteilija: Charles Chaplin, elokuvasta Charlie rullaluistimilla (1916)
Copyright: © From the Archives of the Roy Export Company Establishment, courtesy NBC Photographie, Paris

Kukapa ei pitäisi Charles Chaplinista. Kävelykeppiään heilutteleva kulkuri on hurmannut elokuvissa jo sata vuotta.

Chaplin kuvissa -näyttely Helsingin taidemuseo Tennispalatsissa kertoo valokuvien ja elokuvapätkien välityksellä Charles Spencer Chaplin (1889–1977) elämästä ja etenkin urasta valkokankaalla.

Chaplin oli vaativa ja tinkimätön monitaituri. Hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti ja jopa sävelsi musiikkia elokuviinsa. Chaplinin suosio on vaihdellut vuosien varrella, mutta rakastettu hahmo on silti aina löytänyt yleisönsä. Ehkä suosion takana on hänen luomansa kulkurin moniulotteisuus. Nukkavierun ulkokuoren alla on vanhanajan herrasmiehen charmi ja käytöstavat - sekä tietysti huumori. Chaplinin luoma kulkuri ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi keppostelevaksi klovniksi, vaan monet hänen elokuvistaan käsittelivät yhteiskunnallisia ongelmakohtia.

Chaplinista on kirjoittanut niin valtava määrä tutkijoita ja kriitikoita että jätän Chaplinin elämän tarinan viisaampien kerrottavaksi ja pitäydyn näyttelyn tunnelmassa. Nyt avautuneessa Chaplin kuvissa -näyttelyssä päästään kurkistamaan kuvaustilanteisiin ja lavasteisiin valokuvien kautta. Näyttöruuduilla on myös useita katkelmia tutuista elokuvista. Näyttely on kaiken kaikkiaan hienosti laadittu kattaus, ei liian laaja vaan juuri miellyttävän kokoinen tutustuttavaksi.

Näyttelyssä pyörii myös yksi suosikkipätkistäni. Se, jossa nainen myy kadulla kukkia ja meinaa varastaa pudonneen kukan. Huomattuaan naisen olevan sokea kulkuri päätyykin toisiin ajatuksiin ja maksaa. Kyseessä on siis iki-ihana Kaupungin valot vuodelta 1931. Elokuvassa on jotain tavattoman kaunista ja surullista.

Chaplin on inspiroinut myös monia muita taiteilijoita, joista esillä näyttelyssä on mm. Fernand Léger ja Robert Capa. Hauskoja ovat myös Chaplinin elokuvien julisteiden suomiversiot sekä sarjakuvat.

Oikealla: Taiteilija: Elokuvasta Chaplinin poika, Charles Chaplin ja Jackie Coogan (1919–1921). Copyright: © Roy Export SAS. Scan courtesy Cineteca di Bologna. Vasemmalla: Selfie, viikset mallia Poirot.

Chaplinina olemista pääsee myös kokeilemaan. Näyttelyssä on nimittäin mahdollisuus pukeutua Chapliniksi ja ottaa sitten itsestään kuva. Rekeissä roikkuu paitoja, housuja ja liivejä ja loppusilauksen voi tehdä knallilla ja tekoviiksillä. Varsin hauska lisäelementti näyttelykokemukseen.

Yksin

Tennispalatsin näyttelytilan ensimmäisessä kerroksessa kuvataan yksinäisyyttä ja yksinoloa. Helsingin taidemuseon kokoelmista koottu näyttely sisältää 15 nykytaiteilijan valokuvia, maalauksia, piirustuksia, mediataideteoksia ja installaatioita.

Yksinäisyys teoksissa ilmenee niin kotona kuin julkisissa tiloissa. Yksinäisyys esiintyy mm.  toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta tai tarpeena kokea yhteenkuuluvuutta.

Oikealla: Taiteilija: Maarit Nevanperä: Sarjasta Kulkemisia: Tyttö puhuu itsekseen metrossa, 2002–2003
Copyright: © Helsingin taidemuseo. Kuva: Yehia Ewei. Vasemmalla: Taiteilija: Ben Kaila: Sarjasta Kodittomuuden kasvot: Linnanmäki, 2000. Copyright: © Helsingin taidemuseo. Kuva: Hanna Kukorelli

Pidin kovasti Heini Partasen ääni-installaatiosta, joka oli sijoitettu muutamaa spottivaloa lukuunottamatta pimeään tilaan. Installaatiossa eripuolilta huonetta kuului yksinäisten ajatuksia samanaikaisesti. Mieleen jäi pyörimään lausahdus: "Minulla ei ole yhtään ystävää. Ei edes yhtään kaveria".

Kaksi muuta teossarjaa, jotka jäivät mieleen, olivat Ben Kailan valokuvat kodittomista sekä Maarit Kotirannan serigrafiat, joissa hahmo pikkuhiljaa hiipuu näkymättömiin. Niistä kuvastuu yksinäisyys sekä tarve tulla nähdyksi.

Tämä on tärkeä ja ajankohtainen näyttely. Yksinäisyys ilmenee niin monella tavalla ja se voi olla eristäytymistä yhteiskunnasta yhtälailla kuin tunnetila. Yksinäisyyden tunnetta voi kokea vaikka olisi läheisessä ihmissuhteessa. Näyttely kuvaa ongelmaa, jota ei usein huomata - mutta taiteiljat ovat tehneet sen näkyväksi.

Molemmat näyttelyt ovat esillä 13.7.2014 asti.

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

Ennen kirjastosta löytämääni Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka -kirjaa "kultaiset liljat" ja "nu shu" olivat termejä joista en ollut ikinä kuullutkaan.

"Kultaisilla liljoilla" tarkoitetaan täydellisesti sidottuja, mahdollisimman pikkuruisia jalkoja. Kirjan alussa Liljan ja hänen sisartensa jalat typistetään. Etenkin Liljan jaloista odotetaan muodostuvan täydelliset ja siten ne takaisivat hänelle 1800-luvun Kiinassa mahdollisuuden erittäin korkeaan asemaan avioliiton myötä. Liljan perhe on köyhä, joten maksimoidakseen tämän mahdollisuuden hänelle etsitään laotong-vertaisystävä hyvämaineisen perheen tytöstä. Laotong on kuin eräänlainen avioliitto, voimakas side kahden tytön välillä, ystävyyssuhde joka kestää eliniän.

Välittäjän avulla löytyy Lumikukka ja niin tytöt muodostavat laotong-suhteen. Tyttöjen asema tuon ajan Kiinassa on heikko. Heidän tuli käyttäytyä moitteettomasti ja kuuliaisesti ja tyttöjä pidettiin lähinnä turhina. 

Tyttöjen paikka on visusti kotona, poissa ulkomaailmasta. Näin ystävyyssuhde on heille myös hyvin merkityksellinen henkireikä. Lilja ja Lumikukka kirjoittavat naisten tapaan toisilleen salaisia viestejä nu shulla, salakirjoituksella, jota vain naiset käyttivät. Viuhkaan kirjoitetuilla viesteillä tytöt kertovat toisilleen korulausein salatuista tunteistaan ja ajatuksistaan.

Viuhkaan piirtyy vuosien vieriessä koko heidän elämänsä. Lilja nousee taustoistaan huolimatta täydellisten kultaisten liljojensa ja onnistuneen laotong-suhteensa avulla korkeaan asemaan rikkaan miehen vaimona. Sen sijaan Lumikukan kohtalo on huonompi. Hänen elämäänsä mahtuu paljon murhetta ja hyvistä lähtökohdista huolimatta hänen asemansa laskee. Lilja ei ymmärrä laotonginsa kärsimystä ja tuskaa ja yrittää heikoin keinoin tukea Lumikukkaa. Heidän kauniiseen ystävyyssuhteeseen muodostuu suuri kuilu jota on vaikea ylittää.

Tämän kirjan yhteydessä ajatukset pyörivät useaan otteeseen "kultaisissa liljoissa". Jalkojen sitominen on kuvattu tarkkanäköisesti, kuitenkaan mässäilemättä, kuvaten koko toimituksen epäinhimillisyyden. Ilman kunnollisia jalkateriä, nysillä vaappuva ihminen on todella sidottu hyvin pieneen elinpiiriin. 

Kaiken kaikkiaan oli mielenkiintoista lukea Kiinasta historiaan sijoittuva kirja joka kerrotaan  naisten näkökulmasta, miesten ollessa taustalla. Lisa See tuntee selkeästi Kiinan historian hyvin ja kuvaa Liljan ja Lumikukan ystävyyttä kauniilla herkkyydellä. Tätä kirjaa ei voi lukea ilman, että ajattelisi naisten asemaa niin parin sadan vuoden takaisessa Kiinassa, kuin vaikkapa mikä tilanne on eri puolilla maailmaa tälläkin hetkellä. Edelleen on maita joissa naiset elävät sidottuina kotiin, ensin vanhempiensa ja sitten miehen, vailla tasa-arvon mahdollisuutta. 

Herkkä ja kaunis kuvaus ystävyydestä vaatii jotain aistillista. Niinpä tämä kirja maistui etenkin jasmiinilta maistuvan teekukan kanssa. Kyseessä on perinteinen kiinalainen tee, jota on valmistettu jo vuosisatojen ajan, aina 1200-luvulta asti. Palloksi muovatun teen sisältä paljastuu hauduttaessa kaunis kukka. Pieni salaisuus sekin.

(WSOY 2006)

Kuvat: http://nushu-teatro.blogspot.fi/p/comentarios-del-publico.html
http://badbrainscover.blogspot.fi/2010/12/chinese-foot-binding-torturing.html

Tuusulanjärven lumoa ja Wardin väriterapiaa

Oikella: Pekka Halonen: Auringonlasku Tuusulanjärvellä (1902). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria /
Kirsi Halkola. Rafael Wardi: Harjutori (1982). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Ateneumissa on tällä hetkellä esillä kaksi erittäin mielenkiintoista ja talviseen harmauteen piristystä tuovaa näyttelyä. Järven lumo -näyttely kuvaa sadan vuoden takaista Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä ja Rafael Wardilta puolestaan on tarjolla koko uran käsittävä väri-ilottelu.

Tuusulassa lapsuuden viettäneenä Järven lumo -näyttely luonnollisesti kiinnosti kovastikin. Lapsena on tullut vierailtua lukuisia kertoja taiteilijakodeissa ja Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä on kuullut monet tarinat. Niinpä tämä näyttely oli suorastaan pakko nähdä.

Näyttely on huolella ja tyylillä tehty kuvaus siitä, millaista elämää taiteilijayhteisössä vietettiin. Tuusulanjärven rannalle muuttivat ensin kirjailija Juhani Aho ja hänen taiteilijavaimonsa Venny Soldan-Brofeldt. Pian perässä seurasivat Eero Järnefelt, Jean Sibelius ja Pekka Halonen perheineen sekä runoilija J.H Erkko. Taitelijaperheiden kanssakäyminen oli vilkasta ja heitä yhdisti yhteisen ihanteen jakaminen.

Näyttely alkaa luontoaiheisilla töillä, joista suurin osa on Pekka Halosen maalaamia. Nämä työt ovat sitä näyttelyn tuttua osaa, niitä kuvia jotka ovat muovanneet suomalaisista kansallisidentiteettiä.

Vasemmalla: Pekka Halonen: Jään ja lumen peittämä kallio (1911). Ateneumin taidemuseo.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen. Oikealla: Pekka Halonen: Aurinkoinen talvimaisema (1911).
Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Janne Mäkinen

Kiinnostavampia osia näyttelyssä ovat arkeen liittyvät maalaukset. Niissä näkyy vehreät keittiöpuutarhat joita taiteilijaperheet huolella hoitivat. Heille omavaraisuus oli itsestäänselvyys. Myös liehuvat vaatteet pyykkinarulla on kuvattu.  Koti kaikkinensa oli tärkeää, sillä työ ja arki limittyivät kiinteästi yhteen. Kotien, joissa myös ateljee sijaitsi, tuli luonnollisesti olla viihtyisiä. Sisustuksessa näkyy taiteilijoiden pyrkimykset yksinkertaiseen ja käytännölliseen kauneuteen. Tunnelma on lämmin ja rauhoittava.

Naisia kuvaava osuus on hyvinkin kiinnostava. Taiteilijoiden puolisot olivat oikeastaan oikeita monitaitureita, jotka hallitsivat arkiaskareiden lisäksi useita kieliä, naiset pitivät kirjallisuuspiiriä ja olivat monipuolisesti kiinnostuneita kulttuurista sekä huolehtivat etenkin lasten taidekasvatuksesta. Kerta kaikkiaan lahjakkaita naisia siis, jotka toivat myös kaivattuja lisäansioita kotiin.

Vasemmalla: Pekka Halonen: Pyykki kuivuu (1910). Harri Silanderin kokoelmat. Keskellä: Pekka Halonen: Tomaatteja (1913). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen Oikealla: Eero Järnefelt: Leena, taiteilijan tytär (1903). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

En voi muuta kuin suositella, että nyt kipin kapin Ateneumiin, jos näyttely on jäänyt vielä katsomatta. Järven lumo on upeasti rakennettu tuulahdus menneeseen maailmaan ja suomalaisen kulttuurin kulta-ajoille. Historiassa on lumoa, etenkin kun se esitetään lämpöä hehkuvin maalauksin. Vielä siis ehtii, sillä näyttely on esillä sunnuntaihin 9.2. asti.

Väripaletti á la Wardi

Ja sitten Rafael Wardin (s. 1928) retrospektiiviseen näyttelyyn, jossa teoksia on kaikilta Wardin tuotannon kausilta. Wardilla  on upea ura, joka on kestänyt jo yli 60 vuotta. Ja mikä parasta, hän työskentelee aktiivisesti edelleen. 

Oikealla: Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen. Vasemmalla: Rafael Wardi: Harjutori (1982). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola

Kun Ateneumin toisessa kerroksessa oltiin seesteisissä tunnelmissa, niin ensi silmäyksellä harppaus kolmenteen kerrokseen tuntuu suorastaan hurjalta. Wardi tuntuu radikaalilta, kapinalliselta nuorelta.

Wardi tunnetaan erityisesti valon ja värin maalaajaana sekä huikeasta keltaisesta väristään. Itseasiassa yllätti, miten vähän sitä keltaista lopulta onkaan. Todellisuudessa värejä on käytössä hurja määrä ja niiden käyttö vaihtelee vuosikymmenten välillä.

Oikealla: Rafael Wardi: Satama III (1992). Rovaniemen taidemuseo, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma.
Kuva:  Rovaniemen taidemuseo, Arto Liiti. Vasemmalla: Rafael Wardi: Omakuva (2013). Yksityiskokoelma.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola

Syy miksi Wardi kolahtaa itselleni niin kovaa, on huikea energia joka väreistä pursuaa. Aiheissa näkyy arki ja kaupunkielämä sekä mukana on omakuvia. Tällä hetkellä työt ovat tummia ja muhevia. Niihin on tullut rauhaa ja lämpöä. Maalauksissa näkyy huoli nyt jo edesmenneestä vaimosta sekä hoivakodin elämää.

Wardin näyttely on syvä kuvaus elämään, sen iloihin ja suruihin, toteutus suurella lämmöllä ja mahtavalla energialla. Tätä on väriterapia parhaimmillaan.

Rafael Wardi, Ateneumin taidemuseo, 12.12-2.3.2014