Karo Hämäläinen: Yksin

Paavo Nurmi edustaa itselleni legendaarista urheilijaa, sellaista joka näkyy mustavalkoisissa filminpätkissä Olympialaisten aikana. ”Flying Finn” on kuitenkin jäänyt lähinnä myyttiseksi hahmoksi, josta en voi väittää tietäväni oikein mitään. Siksi Karo Hämäläisen Yksin -kirja olikin erityisen kiinnostava.

Lukija pääsee hieman jo vanhemman ja lakoniseen tyyliin itseään ilmaiseva Nurmen pään sisään. Hahmon tyylissä ilmaista itseään on jotain "mielensäpahoittajaa" ja siitä syntyykin kirjan huumori. Hämäläisen kirjasta piirtyy esiin kurinalainen mies joka ei itseään säästä. Häviämistä hän vihaa. Menestys syntyy vain kovaa harjoittelua tekemällä, hallitsemalla luvut ja juoksumatematiikan. ”Laadin strategian, jota noudatin seuraavat vuodet. Se oli yksinkertainen: voittaisin, kun juoksisin muita nopeammin.”

Nurmelle kaikki tuntui olevan mahdollista ja Pariisin olympialaisissa vuonna 1924 Nurmen kisamäärä oli – no, älytön. Hän kuitenkin harjoitteli sen mukaisesti, että kykeni esimerkiksi samana päivänä tunnin väliajoin juoksemaan itselleen kaksi kultaista mitalia. Nykyajan urheilijoiden tiuhaan viljelemä sana "palautuminen" oli Nurmelle ilmeisesti tuntematon käsite.

Nurmi oli oman aikansa Usain Bolt, maailman ennätyksiä toinen toisensa jälkeen tehtaillut voittamaton juoksija jonka ylivoimaisuutta tultiin ihmettelemään. Uransa loppuvaiheessa hän juoksi Amerikassa. Juokseminen oli esiintymistä ja näytökset oli rakennettava kiinnostavaksi jotta katsojien mielenkiinto pysyi yllä ja Nurmen palkkio muhkeana. ”Ihmiset eivät ole järkeviä. Heitä eivät kiinnosta numerot vaan tarinat.”

Nurmi ei ollut vain juoksija vaan myös tinkimätön liikemies. Uransa jälkeen hän loi omaisuuden rakennuttajana. Liiketoimet sujuvat samaan tyylin kuin juokseminenkin. Molempiin Nurmi paneutui huolella ja riskit minimoiden.

Nurmesta piirtyy esiin vaikea ja varsin iloton luonne. Voiton tavoittelu innostaa niin juoksussa kuin liiketoimissakin, mutta aina sekään ei tuonut tyydytystä. Taustalla kaikuu isän ääni, joka ei jätä rauhaan edes aivan elämän loppumetreillä.

Yksinkertaiset lyhyet lauseet sopivat hyvin värittämään Nurmen hahmoa. Henkilö, jonka elämä on korutonta, ei voisikaan ilmaista itseään muulla tavoin. Nurmen yksinäiseen elämään olisi kenties sopinut yksi henkilö, mutta se jää kokematta.

Taustatyö, jonka Hämäläinen on tehnyt kirjaa varten, täytyy olla mittava. Niin ehdottoman uskottava hahmo kirjan Nurmi on. Jopa vähän hämmentävänkin, sillä lukiessa täytyy muistuttaa itseään että kyseessä on kuitenkin fiktiivinen hahmo.

Hämäläinen on kirjoittanut vahvan teoksen legendaarisesta suomalaisesta. Yksin on omalla rujolla tavallaan kaunis ja vangitseva. Paljon on sanottu, mutta paljon jää myös sanomatta. Nurmeen liittyvä mystisyys säilyy. Kirja kuluu varmasti urheilun ystävien käsissä, mutta sopii upean käsittelytavan vuoksi muillekin kirjojen ystäville.

Karo Hämäläinen: Yksin. WSOY 2015.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Kaikki se valo jota emme näe lipsahti jotenkin ohitseni keväällä. Nyt kirja kuitenkin kiinnitti huomioni, sillä se sijoittuu Bretagnen Saint-Maloon, jossa kävin juuri syksyllä.

Amerikkalainen Anthony Doerr on kirjoittanut vangitsevan kirjan. Jäin ensi sivuilta asti tämän järkälemäisen kirjan lumoihin ja luin sen kolmessa päivässä.

Teoksen pääosissa on kaksi nuorta, ranskalainen sokea Marie-Laure ja saksalainen erityislahjakkuus Walter. Heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen toisen maailman sodan riehuessa Euroopassa.

Marie-Laure asuu luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä työskentelevän isänsä kanssa Pariisissa. Hellä ja huolehtiva isä kannustaa tytärtään pärjäämään itse. Sokeudestaan huolimatta tytön täytyy oppia kulkemaan omatoimisesti lähiympäristössä. Yksi hieno hetki on kun isä ostaa Marie-Laurelle ensimmäisen pistekirjoituskirjan ja lukemisen into syttyy. Uteliaisuus kotiloita ja nilviäisiä kohtaan voimistuu niin lukemisen kuin isän työtoverin myötä. Kaksikon rauhallinen elo kuitenkin muuttuu täysin kun pako sodan jaloista tulee eteen ja he lähtevät Saint-Malon muurien reunustamaan rannikkokaupunkiin.

Samaan aikaan siskonsa kanssa Saksan Zollvereinissä orpokodissa asuva valkotukkainen Walther murehtii tulevaisuuttaan. Kun alueen pojat täyttävät viisitoista, on heidän mentävä töihin hiilikaivokseen, samaiseen paikkaan jossa Waltherin isä kuoli tapaturmaisesti. Walther on kuitenkin hyvin lahjakas etenkin matemaattisesti ja teknisesti. Rakkaus radiolähettimiin sysää hänet toisenlaiselle polulle, eliittikouluun jossa parhaista pojista koulutetaan kadetteja kolmannen valtakunnan palvelukseen.

Hitaasti mutta varmasti kohtalo tuo tämän kaksikon yhteen ja tällä kertaa romanssi on erilainen kuin tämän tyyppisissä kirjoissa yleensä.

Oikeastaan kirjassa on kolmaskin päähenkilö nimittäin "liekkien meri", mittaamattoman arvokas timantti, johon liittyy mytologisia ulottuvuuksia. Timantti on tarkoitus saada Hitlerin kokoelmiin ja sen eteen eräs saksalainen vääpeli on valmis tekemään ihan mitä tahansa. Timantti tuokin kirjaan eräänlaisen satumaisen näkökulman.

Toista maailmansotaa on koluttu paljon, mutta Doerr onnistuu kirjoittamaan siitä uudenlaisella otteella. Radiolähettimien merkityskin avautuu aivan eri tavalla. Kuvaus SS-joukkojen eliittikoulusta on hyytävä ja pelkästään se saa ymmärtämään sodan kauhut ilman että tarvitsee kuvata keskitysleirien tapahtumia. Kirja kuvaa natsismin julmuutta ja omanedun tavoittelua, mutta myös aistien voimaa. Kykyä nähdä valoa silloinkin kun ympärillä oleva on lähinnä pelkkää painajaista. On myös kiinnostavaa lukea lopun kuvausta sodanjälkeisestä elämästä Euroopassa vuosikymmenien jälkeen. Sitä minkälaisten asioiden kanssa eloonjääneiden on pitänyt pärjätä ja jatkaa kaikesta huolimatta elämäänsä.

Anthony Doerr kirjoittaa hyvin kauniisti. Vain muutaman sivun mittaiset luvut vievät tarinaa eri kerroksissa eteenpäin. Kokonaisuus on erittäin hyvin toteutettu. Tämä on suuri tarina, eikä vain kirjan paksuudessa mitattuna.

Nyt harmittaa vähän, että kirja osui eteeni vasta nyt. Olisi ollut kiva tutkailla löytyykö kirjassa mainitut osoitteet Saint-Malosta vieläkin, seuraavaan kertaan siis Rue Vauborel 4.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Wsoy, 2015

Joulufiilistä, Taidesalonki 100 vuotta ja grafiikan taituruutta

Vasemmalla:Albert Edelfelt, Nainen parvekkeella, luonnos, n. 1880-1884, LähiTapiola.
Keskellä: Helene Schjerfbeck, Kehtolaulu, Lauri ja Lasse Reitzin säätiön kokoelmat
Oikealla: Gunnar Berndtson, Lohenpyynti / Laxfiske, Lauri ja Lasse Reitzin säätiön kokoelmat

Kävin hakemassa joulun tunnelmaa Sinebrychoffin kauniista taidemuseosta. Hengähdyshetki rauhallisessa museossa tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Esillä on Taidesalonki 100 vuotta näyttelyn teoksia. Leonard Bäcksbacka perusti Taidesalongin Suomen itsenäisyyden kynnyksellä vuonna 1915. Juhlanäyttelyssä on esillä esineistöä, kuten kotimaisten hopeaseppien töitä ja itämaisia teoksia. Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin maalaukset ja etenkin helmet yksityiskokoelmista joita ei ennen ole ollut esillä. Esimerkiksi Helene Sjerfbeckin herkkä maalaus Kehtolaulu ei ollut esillä Ateneumin suurnäyttelyssä.



Ihastuin valtavasti Gunnar Berndtsonin (1854-1895) kookkaaseen teokseen nimeltä Laskiaistiistai joka kuvaa porvarisseurueen letunpaistohetkeä. Maalaus on yksityiskohtia myöten hurmaava.

Myös Albert Edelfeltiltä on esillä upea talven valoa henkivä maisemamaalaus Kaivopuistosta.

Livio Ceschininin grafiikkaa. Vasemmalla: Järven rantaa, (Velskolan Pitkäjärvi, Espoo), 2012, Kansallisgalleria.
Keskellä: Hitaasti lehtien kupari tippuu puista, 2008, Kansallisgalleria.
Oikealla: Läpi kosteuden ja pihkan tuoksun, 2014, Kansallisgalleria

Alhaalla on esillä italialaisen Livio Ceschin (s. 1962) grafiikkaa, ja näistähän innostuin aivan valtavasti. Ceschini jatkaa menneiden aikojen mestareiden kuten Rembrandtin jalanjäljillä. Ceschin kuvaa hienostuneella tavalla mennyttä ja ajan kulumista. Työt henkivät rauhaa ja hiljaisuutta. Yksityiskohdat ovat todella hienoja. Jäin fiilistelemään näitä töitä hyvän tovin ajaksi, hienovaraisuus arkisista aiheista teki todella vaikutuksen.

Ja sainpa vierailullani myös aimo annoksen joulun tunnelmaa. Yläkerran ruokasalissa kotimuseonpuolella on esillä Paul ja Fanny Sinebrychoffin kaunis joulukattaus.


Mukavaa joulun aikaa kaikille!



Taidesalonki ‒ Konstsalongen 100 vuotta
8.10.2015 – 10.1.2016

Menneisyyden jäljet
Livio Ceschinin grafiikkaa
8.10.2015 – 31.1.2016
Punainen kellari

Sinebrychoffin taidemuseo >>

Taidehallin näyttely kertoo mitä mieltä Suomen kansa on

Kuva: Taidehalli

Elämme ajassa, jossa yhä useammalla on jokin mielipide asiasta kuin asiasta. Taksin kyydissä kuulee mielipiteen kesäajasta, some huutaa sote-päätöksestä, keskustelua pakolaistilanteesta puskee joka tuutista läpi ja Cheekistäkin on tuoreen dokumentin jälkeen monella mielipide. Onpa myös minullakin monta mielipidettä ja kulttuurin osalta ilmeisesti niinkin paljon, että haluan jakaa niitä tämän blogin kautta.

Mutta summa summarum, meillä suomalaisilla on siis paljon mielipiteitä ja hyvä niin. Tämän ovat huomanneet myös taiteilijapari Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen. Heidän tuore näyttelynsä 101 kaikkien puolesta on nyt esillä Helsingin Taidehallissa.

Pääsalissa on esillä näyttelyn nimiteos. Teoksessa  "valtaistuimella" istuva näyttelyvieras valitsee kaukosäätimellä aiheena ja sen jälkeen henkilön joka kertoo aiheesta mielipiteensä. No, minähän istuin tähän tuoliin. Ja valitsin aiheita. Ja henkilöitä. Ja istuinkin siinä sitten aika kauan. Sain huomata, että teos on todella koukuttava.

Taiteilijakaksikko on kiertänyt eri puolilla suomea ja teos sisältää sata haastattelua. Klipeissä haastateltavat kertovat  näkemyksensä uskonnosta, mediasta, maahanmuutosta, ydinvoimasta jne. Aika pitkälti juuri niistä aiheista jotka puhuttavat somessa ja lehtien palstoilla. Lopputuloksena on ikään kuin Suomen kansan mielipiteet minikoossa. Ja teoksen satayhdes on tosiaan näyttelyn katsoja, joka valitsee aiheita.

Taidehallissa ollaan siis kovasti mieltä ja mikä mainiointa nyt mielipiteisiin, jotka miellyttävät tai eivät, saa keskittyä ilman vasta-argumentteja tai somen pikkunäppäriä lausahduksia, kuuntelemista ilman ennakkoluuloja. Virkistävää.

Sadan henkilön otos ei toki ole gallup-mielessä riittävä otos, mutta teos tarjoaakin kasvot ihmisille verkon anonyymien keskustelujen sijasta. On eri asia kuulla mielipide henkilöltä kuin vaikka pohtia miksi jokin Twitter-tili on perustettu ja kuka on sen takana. Teos myös haastaa pohtimaan ovatko suomalaiset todella yksi yhtenäinen kansa mielipiteineen vai joutaako sellaisenkin ajatus suoraan romukoppaan.

Näyttelyn yhdessä videoteoksessa esitellään mielipiteitä, jotka ihmiset ovat jo jättäneet taakseen. Tämä olikin varsin hauska teos. Ehkäpä juuri sen vuoksi, että se haastaa pohtimaan myös omia asenteita ja ennakkoluuloja - ja myös siksi, että meillä jokaisella on -  tai on ollut varsin hassuista asioista jokin käsitys.

Kävijänkään ei tarvitse lähteä omien vanhentuneiden näkemystensä kanssa ulos, sillä ne voi panna Taidehallista lähtiessään silppuriin.

Mutta muodostuipa minullekin mielipide tästä kokemuksesta. Näyttely on erittäin ajankohtainen ja suosittelen lämpimästi visiittiä Taidehalliin. "Mielipideautomaatti" jäi kutkuttamaan mieltä pitkäksi aikaa.

101 kaikkien puolesta, Taidehalli 17.10.–22.11.2015

J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

Sotakirjat eivät ole yhtään minun juttuni. Niinpä tartuin J.P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään -kirjaan hieman epätavallisessa tilanteessa. Minulla ei nimittäin ollut kirjaa mukanani ja jotain halusin kuitenkin lukea. Miehelläni oli tämä laukussa, hän oli pitänyt kirjasta, mutta ei ollut varma pitäisinkö minä. Kehotti kuitenkin kokeilemaan. Ja hyvä kehotus tämä olikin.

Kuinka sydän pysäytetään kirjan kannessa lukee ”Romaani sodasta ja rakkaudesta”. Sitä se onkin, mutta ennen kaikkea erittäin koukuttava kirja talvisodan tapahtumista Juho Kivilaakson, alkujaan Stendahlin, matkassa.

Juho toimii marsalkka Mannerheimin neuvonantaja ja avustajana. Hän tekee matkoja sodan uhkaa leijuvassa ilmapiirissä 1930-luvulla niin Moskovaan kuin Berliiniin, ja toimii eräänlaisena tiedustelijana näillä vaarallisilla matkoillaan. Juho on erinomainen diplomaattiluonne ja hän solmii mielenkiintoisia ja tärkeitä suhteita.

Ennen kuin päästään näihin käänteisiin asti Koskinen on kuljettanut lukijaa Juhon lapsuuteen. Hänen isänsä eversti Stendahl on ankara sotilas joka ihannoi spartalaista henkeä ja kasvatti myös Juhoa näillä karuin menetelmin sotilaaksi. Isä Stendahlilla oli myös yhteinen historia Mannerheimin kanssa. Molemmat miehet olivat olleet palveluksessa tsaarin armeijassa ja he ystävystyivät. Stendahl teki kuitenkin oman ratkaisunsa ja jäi Neuvostoliiton palvelukseen ja tämä aiheutti perheelle Helsingissä kovan kohtalon ja lähtöpassin Suomenlinnan vankileirille. Kansalaissodan aikana, isän ollessa poissa perheen elämästä, joutuu Juho perheen vanhimpana lapsena ottamaan vastuuta sisaruksistaan. Ja myöhemmin Juho huolehtii lisäksi naapurin orvoksi tulleesta Laurasta, joka otetaan osaksi perhettä. Kohtalo yhdistää Lauran ja Juhon monin sitein ja heidän polkunsa tulevat kohtaamaan moneen otteeseen myös aikuisenakin.

Vaikka Juhosta tuleekin aikuisena sotilas, hän pyrkii torjumaan sotaa rauhanomaisin keinoin. Hän lupaa estää sodat vaikka yksin. Yksi erityisen kiinnostava näkökulma kirjassa on asevarustelu ja -kauppa. Tähänkin soppaan Juho heittää lusikkansa.

Juhon elämä on täynnä yllättäviä ja jännittäviä käänteitä. Mielenkiintoisesta urasta huolimatta, elämässä on kuitenkin murhetta. Juho kokee tuskaa isän menetyksestä. Isän haamu seuraa häntä jatkuvasti. Myös rakkauselämässä on mutkikkuutta.

Koskinen on rakentanut romaanin taitavasti kuljettaen eri aikakausia vuoron perään – ja lyhyt sotakuvauskin on hieno lukukokemus. Kappaleiden seassa on ajan lehtileikkeitä ja sähkeitä, jotka muistuttavat todellisista tapahtumista. Kirjassa vilisee oikeita merkkihenkilöitä ja Juhonkin hahmo on niin uskottava, että välillä joutuu muistuttamaan itseään, että hahmo on kuvitteellinen.

Kuinka sydän pysäytetään on väkevä ja vahva romaani. Sotakuvaukset ovat vaikuttavia ja jännittäviä. Tätä kirjaa ei pysty jättämään käsistään ja se jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.

J.P. Koskinen
Kuinka sydän pysäytetään
WSOY, 2015

Tämän kirjan kanssa sopii maskuliininen ja ehkä vähän erähenkinenkin Lapsang Souchong. Kuuluisa savustettu kiinalainen musta tee tuoksuu tervaiselta. Maku on yllättävän makea, paksu ja tasainen. Savuisuuden maistaa jälkimaussa.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

 

En ole ennen lukenut Laura Honkasalon kirjoja, mutta tämän upean lukukokemuksen myötä täytyy tutustua kirjailijan aiempiinkin teoksiin.

Perillä kello kuusi alkaa vuodesta 1996 kun sisarukset Piitu ja Eetu menevät vanhaan lapsuuden kotiinsa isän kuoleman jälkeen. Pian siirrytään vuoteen 1966, johon kirja muutoin sijoittuu. Luvassa on erittäin uskottava aikamatka.

Piitun ja Eetun äiti Vuokko on upea edustusrouva. Hän on aina huoliteltu ja hoikka, tuntee muodin ja trendit, sisustaa taidokkaasti, järjestää unohtumattomia juhlia ja vaikuttaa kaikin puolin fiksulta naiselta. Vuokko on kuitenkin hieman huolissaan iän tuomista muutoksista, onhan hän peräti nelikymppinen... Perhe on vauras, Risto-isä tekee pitkää päivää rakennusalalla aikana jolloin vanhat rakennukset saavat väistyä ja tilalle laitetaan modernia laatikkoa. Risto ja Vuokko edustavat yhdessä, tapaavat juuri sopivia ihmisiä ja antavat naistenlehdille haastatteluita helsinkiläisestä perheidyllistään. Vuokko kokee kuitenkin tyhjyyttä ja tuntee, että elää kultaisessa häkissä. Elämästä puuttuu sisältöä, jota hän ei oikein kykene itselleen määrittelemään, ennen kuin tapaa nuoren sisustusarkkitehdin, Martin.

Kirjan keskushenkilöksi nousee nuorimmainen tytär 16-vuotias Piitu, rämäpäinen teini joka leikkaa pitkän tukkansa kaikkien kauhuksi suositun tv-sarjan tähden, Allison MacKenzie tyyliseksi, jolla ilmeisesti tarkoitetaan Twiggymäisen lyhyttä kampausta. Piitu ei ymmärrä sovinnaisuuksista ja virkistää railakkailla kommenteilla. Vuokko on hieman huolissaan Piitun vanhapiikatädistä Aunesta ja keksii, että Piitu voisi alkaa siivoamaan tädillä. Tästä kehkeytyy näiden kahden erilaisen naisen ainutlaatuinen ystävyyssuhde.

Aune onkin hyvin kiinnostava hahmo. Pidin valtavasti tästä ujosta ja estyneestä naisesta, joka ei ymmärrä uudistuvaa maailmaa ympärillään. Aunen elämä pappisperheen tyttärenä on ollut vahvasti uskonnollissävytteistä ja hän kokee valtavaa syyllisyyttä menneistä asioista. Aunen elämänsisältö koostuu lähinnä työstä, mutta Piitun kautta ajatuksetkin tuulettuvat ja hän saa uutta puhtia elämäänsä. Aune herää pohtimaan muun muassa miksi hän ansaitsee vähemmän kuin mieskollegat, vaikka on erittäin osaava ja luotettu toimija työyhteisössään. Todellinen käänne tapahtuu kun kesäloma lähestyy ja Aune huomaa ettei halua lähteä aiempien vuosien tapaan täysihoitolaan maaseudulle. Sen sijaan hän pakkaa laukkunsa kohti etelän lämpöä ja löytää matkalla itsestään aivan uusia puolia.

Perillä kello kuusi kertoo naisista ja naisten asemasta. Siinä pohditaan muun muassa, onko naisen paikka kotona perhettä palvelemassa ja miten pätevää naista kohdellaan työelämässä. 1960-luku näyttäytyy kirjassa varsin herkullisena paikkana, on vapautta, epäsovinnaisuutta ja vähän glamouriakin. Sota-aika on taakse jäänyttä ja nyt katsotaan eteenpäin kirjavat marimekot yllä ja tarkastellaan nuorisokulttuuria, joka poikkeaa tyystin aiemmasta.

Kirjaa lukiessa en voinut olla muistamatta keväällä näkemääni Ismo Höltän näyttelyä 60-luvun Suomesta. Laura Honkasalon kirjaa kuvaa nimenomaan kaupunkilaista, voimakkaasti uudistuvaa Suomea. Höltän näyttelyssäkin tästä oli esillä välähdyksiä. Samalla ei voi olla muistamatta miten monenlaista arkitodellisuutta 1960-luvun Suomessa vietettiin.

Laura Honkasalon kirja Perillä kello kuusi on upeaa luettavaa1960-luvun naisista ja naisten elämästä. Kirjailija kuvaa tunnelmallisesti elämää unohtamatta osuvia yksityiskohtia. 

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015


Tämän kirjan kanssa maistui raikas The Champagne vihreä tee, jossa on samppanja aromia, kuivattuja mansikoita ja kamomillan kukkia. Tuoksu on miellyttävä ja maku pehmeän marjainen. Ja maistuuhan siinä vähän samppanjakin.

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Kesään sopii niin loistavasti Enni Mustosen kirjat, joiden tarinoissa voi löytää jotain Suomi-filmimäistä kesän tuntua, huojuvia kukkia niityllä ja eväskoreja kesähuvilalla. Niinpä Syrjästäkatsojan tarinat –kirjasarjan kolmas osa Emännöitsijä pääsi lukuvuoroon vasta kun tiesin pääseväni nauttimaan lukemisesta kunnolla. Tämä kun on kerrassaan sopivaa lomalukemista.

Edellisistä kirjoista tuttu Ida jatkaa päähenkilönä.  Tällä kertaa hän siirtyy Tuusulasta Sibeliusten perheen lastenhoitajan pestistä emännöitsijäksi taidemaalari Albert Edelfeltin ateljeeasuntoon takaisin Helsinkiin. Ida on aikuistunut nuoreksi naiseksi ja päässyt työelämässäkin eteenpäin. Tämä välittyy etenkin itsevarmuudessa joka nyt Idan hahmossa huokuu. Hänestä on tullut rohkeampi niin työssään kuin omassa elämässään. Ehkäpä juuri tämä uusi itsevarmuus vie Idan hänen tähän asti suurimman romanssin luokse.

Ida on edelleen kovin työteliäs - niin kuin usein päähenkilöt Mustosen kirjoissa. Tällä kertaa yksinäinen työ takaa kuitenkin enemmän vapautta kuin ennen. Joutilaina hetkinä Ida nauttii loikoilusta kirjan kanssa tai kylpemisestä – ehkä juuri näistä syistä pidän hahmosta nyt paljon enemmän. Hänessä on jotain kovin tuttua…  Pidän myös siitä miten utelias Ida on. Hän haluaa oppia uutta ja on nyt luontevasti kiinnostunut maalaustaiteesta ja käy Ateneumissa katsomassa näyttelyitä ja lainaa ahkerasti luettavaa Kansalliskirjastosta.

Mutta onpa Abert Edelfeltistäkin tehty hurmaava hahmo. Taiteilijasta ei voi olla pitämättä ja kuvaus jää kutkuttamaan sopivasti. Edelfeltistä on luettava ehdottomasti lisää. Niin mielenkiintoinen on tuo ystävällinen naistenmies, joka solahtaa sopivasti eri piireihin niin Suomessa kuin Pariisissakin. On se 1900-luvun ajan taiteilijaelämä vaan kovin kiinnostavaa.

Tässäkin kirjassa vilahtaa tuttuja hahmoja sarjan edellisistä kirjoista, mutta myös muita 1900-luvun alun merkittäviä kulttuurivaikuttajia kuten Pekka Halonen, Ida Aalberg ja Aino Ackté.

Mustosella on taito yhdistää faktaa ja fiktiota. Tuloksena on mukavalla tavalla viihdyttävää historiallista luettavaa.  Lisämausteena saa aimo annoksen tietoa ajan yhteiskunnallisesta elämästä ja sen tavoista. Tässä kirjassa pohdintaan nousee etenkin yhteiskunnallisen aseman merkitys.

Tämä kirjasarja saanee jatkoa, näin ainakin kovasti toivon. On ollut valtavan kiehtovaa lukea Idan vaiheista merkkihenkilöiden parissa. Tällä kertaa lukijalle ei kuitenkaan jää aavistusta mihin Idan tie on viemässä, mutta eiköhän se kohtuullisen pian selviä.

Enni Mustonen: Emännöitsijä
Otava, 2015
 

Tämän kirjan kanssa maistui Jasmiinihelmet. Teessä vihreät nuppulehdet on kiedottu helmiksi ja aromatisoitu jasmiinin kukilla. Makeutta, pehmeyttä ja raikkautta samassa kupissa.