Pehr Hilleström - välähdyksiä 1700-luvun elämästä

Pehr Hilleström: Juhlavalaistu Kungsträdgårdenin talvipuutarha Kustaa III:n Aachenin-matkalta paluun kunniaksi järjestetyissä porvarishuveissa 21. päivänä elokuuta 1791. Stadsmuseet, Tukholma. Foto© Göran Sehlstedt, Stadsmuseet.

Sinebrychoffin taidemuseossa on nyt esillä ihastuttava tuulahdus 1700-lukua ruotsalaisen taiteilijan Pehr Hilleströmin (1732−1816) maalausten muodossa.

Pehr Hilleström on Ruotsin arvostetuimpia 1700-luvun taiteilijoita. Hän oli hyvin tuottelias taiteilija ja pikkutarkat maalaukset hehkuvat lämmintä tunnelmaa. Hilleströmin maalauksissa on aimo annos luksusta, sillä hän oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n hovimaalari, joka ikuisti kuninkaallista loistoa maalaten hovin elämää ja teatterinäkymiä.

Pehr Hilleström: Lukutuokio Drottningholmin linnassa, 1779.
Nationalmuseum, Tukholma. Foto© Nationalmuseum, Tukholma.

1700-luvun hovielämä näyttäytyy varsin leppoisana. Asukokonaisuudet ovat viimeisen päälle harkittuja ja huoneet upeasti sisustettuja. Yhdessä maalauksessa yleisö sai katsella kuinka kuninkaalliset aterioivat. Yleisö luonnollisesti seisoi pöydän vieressä tämän tapahtuman ajan. Pohdin maalausta katsellessani, että toivottavasti olivat kuitenkin itse aterioineet ennen tätä tilaisuutta. Nälkähän tuosta tulee. Ja nyt muutama vuosisata eteenpäin, niin maaluksen katsoja saa seurata samaa ateriointia sekä myös yleisön katseita. Mitä urkkimista kerrassaan!

Oikella Pehr Hilleström: Rouva istuu lukemassa ja kamarineito tuo teen, 1775.
Nordiska museet, Tukholma. Foto© Nordiska museet, Stockholm.
Vasemmalla Pehr Hilleström: Omakuva, 1771.
Nationalmuseum, Tukholma. Foto© Nationalmuseum, Tukholma.

Hilleström kuvasi myös porvaristoa ja talonpoikaiselämää. Nämä aiheet olivat kiinnostavasti kuvattuja. Yhdessäkin työssä - ensin luulin naisen kannattelevan siinä pientä vauvaa, mutta sitten katsoin tarkemmin ja luin vielä taulun vieressä olevat tiedot, niin kyseessä olikin kirppujen puhdistaminen pois paidan sisältä. Kun oikein mietin, epäilen, että kyseessä on ihka ensimmäinen maalaus, jossa näen suoritettavan tuota toimenpidettä.

Pehr Hilleström: Suuri maalaus kolmesta naisesta povaamassa kahvinporoista, 1780-luku.
Tukholman yliopiston taidekokoelma, J. A. Berg Coll., Inv. Nr. 158.
Foto© Stiftelsen J. A. Bergs samling, Stockholms universitet.

Suurimman vaikutuksen tekivät työt, joissa näkyy tulen käyttö. Hilleström on loistava kuvaamaan tulen hehkua. Maalaukset huokuvat lämpöä ja jopa posliiniesineistä loistava valonkajo näyttää aidolta. Nämä työt kuvasivat varsin arkisia askareita, mutta kyllä näkymät Tukholman tulipaloista olivat myös hienoja yhtä lailla kuin ruukkikuvaukset. Tuli näytti selkeästi kiehtovan Hilleströmiä.

Pehr Hilleström: Vieraita Söderforsin ankkuripajalla. Sepät uurastavat työssään, 1782.
Nationalmuseum, Tukholma. Foto© Nationalmuseum, Tukholma.

Esillä on nyt laajin Suomessa nähty Hilleströmin näyttelyistä. Näyttelyssä on 50 maalausta kustavilaiselta ajalta kuvaten laajasti eri aihepiirejä. Eli varsin ainutlaatuisesta näyttelystä tässä on kyse.

Itselleni Sinebrychoffin taidemuseo on paikka, jossa käyn kun vaikkapa ilma on ankea ja mieli harmaa. Museon historiallinen miljöö ja tutut vanhemmat eurooppalaiset maalaukset virkistävät kummasti. Tällä kertaa sieltä lähti ulos iloisin ja kepein askelin, mieli ahmineena Pehr Hilleströmin maalausten kauneutta ja lämpöistä tunnelmaa. Ja olo oli kuin olisi saanut palan marjaisaa ja makeaa pavlova-kakkua.

Pehr Hilleström - Välähdyksiä 1700-luvun elämästä, Sinebrychoffin taidemuseossa 4.9.2014-11.1.2015.

Maailman parhaat lehtikuvat - World Press Photo

Sanomatalossa Helsingissä on parhaillaan esillä World Press Photo -kilpailun voittajakuvia. Tämä näyttely meni kategoriaan "heti katsottavat" jo näyttelypaikan helppouden takia. Sanomataloon kun on kätevää vain piipahtaa ohimennen.

Monet maailman tapahtumat hahmottuvat usein parhaiten juuri uutiskuvien kautta. Kliseinen sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on erittäin totta, etenkin kun viestinnän visualisoituminen on arkipäivää ja viesti pitää kertoa nopeasti, ytimekkäästi ja koskettavalla tavalla. Uutiskuvat, etenkin poikkeuksellisen hienot sellaiset, puhuttavat voimakkaalla tavalla ja saavat kiinnostumaan laajemminkin esillä olevista aiheista. Kuvat myös muokkaavat käsityksiämme. Tästä hyvä esimerkki nyt yhdysvalloissa esillä oleva keskustelu siitä, miten afroamerikkalaisia nuoria miehiä kuvataan uutiskuvissa.

2014, World Press Photo of the Year, Contemporary Issues, 1st prize singles, John Stanmeyer.

World Press Photo -kilpailun näyttelyssä on esillä upeita ja kiinnostavia kuvia. Maailman arvostetuimman kuvajournalismikilpailun voitti tänä vuonna John Stanmeyer Yhdysvalloista. Kuva esittää afrikkalaisia siirtolaisia Djiboutin kaupungin rannalla. Nämä nostavat puhelimiaan löytääkseen halvan signaalin naapurimaasta Somaliasta. Tämä on heidän heikko tapansa olla yhteydessä ulkomailla oleviin sukulaisiin.

2014, Contemporary Issues, 2nd prize stories, Robin Hammond.

Robin Hammond on kuvannut yhteiskunnan epäkohtia Afrikan maissa. Sodan traumat näkyvät mielenterveysongelmina. Pakolaisleireillä mielenterveysongelmista kärsivät ovat heikossa asemassa. Kuvassa aidan alta näkyvä pää kuuluu Abdi Rahman Shukri Alille, joka on asunut lukitussa hökkelissä Dabaabin pakolaisleirillä Keniassa jo kaksi vuotta. Nigerian Deltassa puolestaan perinteinen parantaja Lekwe Deezia hoitaa mielenterveyspotilaita rukouksilla ja yrttirohdoksilla. Hoidon aikana, joka voi viedä kuukausia, potilaat ovat ulkona kiinnitettynä ketjuin. He saavat ruokaa kerran päivässä, kohtaavat väkivaltaa ja eivät saa suojaa säältä. Nämä kuvat pysäyttivät todenteolla.

Vasemmalla: 2014, Sports Action, 1st prize singles, Emiliano Lasalvia.
 Oikealla: 2014, Sports Action, 3rd prize stories, Quinn Rooney. 

Yhteiskunnallisten aiheiden lisäksi kilpailussa on myös urheilukuvia ja tämähän ilahduttaa urheilun ystävää. Urheilu on visuaalisesti niin näyttävää, että siitä  myös odottaa näkevänsä huikeita kuvia. Missä muussa viihteen lajissa on samalla lailla esillä sellaista tunteiden kirjoa niin esiintyjien kuin katsojien osalta ryyditettynä vahvalla draamalla? Ja ei pidä unohtaa urheilun esteettistä ulottuvuutta. Eikö näistä aineksista pitäisi tulla huikeita kuvia? Olen usein miettinyt miksi urheilujuttujen kuvat kuitenkin niin harvoin sykähdyttävät.

Mutinoitteni vastineeksi on suorastaan velvollisuuteni esitellä Emiliani Lasalvian kuva, jossa Pablo MacDonough menee nurin argentiinalaisessa poolo-ottelussa. Tässä on draamaa! Myös Quinn Rooneyn uimakilpailukuva Australiasta tekee vaikutuksen kauneudellaan.

Urheilukuvat saavat lisää sävyjä Peter Holgerssonin kuvasarjassa jossa seurataan ruotsalaisen seitsenottelijan Nadja Casadein kamppailua niin urheilukentillä kuin sairaalassa. Casadeilla todettiin syöpä. Urheilija on jatkanut harjoittelua myös hoitojen ajan tavoitteenaan terveys ja Rion kesäolympialaiset. Nämä jotenkin hyvin paljaat kuvat pysäyttävät, mutta henkivät myös voimakkaasti toivoa.

2014, Sports Feature, 1st prize stories, Peter Holgersson.

Kilpailussa nähdään myös yhden suomalaisen eli Markus Varesvuo luontokuvia kiislaparvesta Norjan Vardøssa. Nopeasti vilkaistuna kuva näyttää vesipisaroilta lasissa. Kerrassaan upea kuva.

Näiden hienojen uutiskuvien kautta välittyy moni tärkeä ja koskettava tarina. Oikeastaan voi vain todeta, että kuvajournalismissa on voimaa ja parhaimmillaan jopa supervoimia.

2014, Nature, 2nd prize singles, Markus Varesvuo.

World Press Photo -näyttely Sanomatalossa 21.8. − 10.9.2014.
www.worldpressphoto.org

Louis de Bernières: Kapteeni Corellin mandoliini

Kun lähtee lomareissulle, on houkuttelevaa ottaa matkaan kirja, joka sijoittuu kohteeseen. Tällä kertaa päätimme matkustaa Kefalonian saarelle Kreikkaan. Kefalonia oli jäänyt mieleen Kapteeni Corellin mandoliini elokuvan kauniista maisemista ja niinpä etsin kirjastosta Louis de Bernièresin kirjan, johon elokuva pohjaa.

Kirja tuli luettua osin samoilla rannoilla kuin jossa elokuvakin on kuvattu. Jokunen paikallinenkin tuli jutustelemaan kanssani kirjan ja elokuvan eroavaisuuksista, kun huomasi, mitä hyppysissäni on.

Kapteeni Corellin mandoliini on sota-romaani, jonka ympärillä on kaunis rakkaustarina. Kirjan nimihenkilö italialainen kapteeni Corelli tulee esiin vasta kun on jo lukenut hyvän tovin, mutta sitä ennen on jo tapahtunut paljon. Sota ja sen rankat kokemukset italialaisen sotilaan Carlo Guercion kautta ovat vahvasti esillä. Myös kirjan toinen päähenkilö, kefalonialainen kaunis neitokainen Pelagia ja hänen hurmaava isänsä tulevat lukijoille tutuksi. Ja tietysti myös lemmikkinäätä joka esitellään myöhemmin kapteeni Corellinille kissana. Huomasinkin juuri, että myös Tove Janssonin kissalla oli sama nimi eli Psipsina, tämä tarkoittaa siis kreikaksi kissaa.

Yksi keskeinen henkilö kirjassa on nuorukainen nimeltä Mandras, mies jonka kohtalo jää mietityttämään. Hänen hahmonsa kautta jää väistämättä miettimään miten sota muuttaa ihmistä julmaan suuntaan.

Kapteeni Corellin mandoliini on oikeastaan aika voimakkaasti sodan vastainen kirja. Italialaiset, britit ja saksalaiset saavat kukin osana, mitään osapuolista ei kuvata ihaillen. Toiset toki kuvataan vähemmän pahoina kuin toiset, mutta nurjat puolet piirtyvät kaikista esiin. Kommunistiset partisaanijoukot kuvataan ehdottomasti negatiivisimmin ja näihin kuului kreikkalaisia myös Kefalonian saarelta. Muutoin saarelaiset kuvataan uhreina.

Koska historialliset käänteet kiinnostavat, koin kirjan hyvinkin mielenkiintoiseksi. Myös saaren asukkaat hurmasivat. Kirjan loppuosaa jäi vaivaamaan epäuskottava juonenkäänne liittyen kapteeni Corellin ja Pelagian suhteeseen, mutta olkoon se nyt vaan kauneusvirhe muuten koskettavan ja hienon kirjan osalta.

Kirjan sivuilta piirtyi esiin kohteet joissa tuli käytyäkin ja tarinan kautta koko Kefalonian saari tuntui voimakkaammalta kokemukselta. Väistämättäkin sitä mietti saaren hurjaa menneisyyttä samalla kun katseli kauniisti välkkyvää merta ja kumpuilevia kukkuloita.

Tämän kirjan kanssa sopii hyvin kreikkalainen vuoristotee, mutta ehkä vielä paremmin lasillinen hyvää Kefalonialaista robola-viiniä.

Louis de Berniéres: Kapteeni Corellin mandoliini. Otava, 1994. 

Kukkia ja perkeleitä á la Heikki Marila

Oikella: Heikki Marila: Kukat XXVII, 2009. The Carnagie Collection: Kuva: Johann Bergenholtz.
Vasemmalla: Heikki Marila Omakuva lyötynä, 2007. Kuva Jussi Tiainen

Nyt jysähti ja kolahti ja osui ja upposi. Nimittäin Taidehallissa vielä kotvan esillä oleva Heikki Marilan (s.1966) Kukkia ja perkeleitä näyttely, jossa esillä on teoksia vuosilta 1995-2014.

Marila maalaa suurikokoisia, teoksia, jotka puskevat päälle. Teoksista huokuu, että hikeä ja maalia on lentänyt niitä luodessa. Vahva ekspressiivisyys, fyysisyys, voimakkaat siveltimen vedot, runsaat värikerrokset ja roiske tekevät töistä lihallisia ja upean meheviä. Myös sarjallisuus on pysynyt mukana läpi vuosien.

Tunnetuimpia töitä näyttelyssä ovat kukka-asetelmat vuodelta 2009, jotka nojaavat 1600-luvun maalauksiin. Mitään samaa sievistelyä niistä ei löydy kuin esikuvistaan. Marilan kukka-asetelmat näyttävät suorastavan räjähtävän. Näitä voi kutsua katu-uskottaviksi kukka-asetelmiksi.

Toinen vaikuttava kokonaisuus koostuu omakuvista vuodelta 2007. "Omakuva paskiaisena", "Omakuva lyötynä", "Omakuva Kainina", "Omakuva Johannes Kastajana" ja "Omakuva kusipäänä". Valtavat päät ilmentävät taiteilijan suuruutta ja samalla haavoittuvuutta. Nämä naulitsivat paikalleen pohtimaan tulkintoja, niin vaikuttavilta ne tuntuivat. Väistämättä sitä myös miettii, miksi joku haluaa kuvata itsensä kusipäänä.

Heikki Marila: Kukkia ja perkeleitä. Taidehalli 2014. Kuva Patrik Rastenberger.

Kolmas mielenkiintoinen osio koostuu raamatullisista aiheista. Kristinuskon aiheet, erityisesti Kristus-hahmo, ovat kuuluneet Marilan kuvastoon jo pidempään. Työt ovat vahvoja. Maalaus, jossa on karitsa ja sen vieressä runneltu Kristus on erityisin voimallinen.

Lisäksi näyttelyssä on muun muassa varhaisempia töitä 1990-luvulta. Nämä ovat yhteiskunnallisesti kantaa ottavampia aihepiiriltään. Hienoja nekin, mutta Marilan tämän hetkisen luomisen vimman tuotokset kiehtovat eniten.

Lisää Marilan töitä on esillä Korjaamon galleriassa, joten täytyy sinnekin vielä rientää.

Taidehalli, 3. elokuuta asti.
Korjaamo Galleria, 10. elokuuta asti.

Heikki Marila: Kukkia ja perkeleitä. Taidehalli 2014. Kuva Patrik Rastenberger
Vasemmalla: Koulukatu 6-8, (2001) ja oikealla Työvoimatoimisto.

Noormarkun ruukin hillittyä charmia

Vierailu Noormarkun ruukin alueella ja etenkin Villa Maireassa ovat olleet jo monen monta vuotta haaveissa ja nyt vihdoin siihen tuli oivallinen tilaisuus Pori Jazzien kylkiäisenä.

Maire Gullichsen, mesenaattien kuningatar, on yksi syy miksi alun perin kiinnostuin Noormarkusta. Sittemmin olen kuullut paikasta ja nähnyt kuvia. Enkä nyt käytyäni lainkaan ihmettele miksi Noormarkun ruukin aluetta pidetään yhtenä Suomen merkittävimmistä kulttuurimaisemista. Alue henkii porvariston hillittyä charmia. Kaikki on kaunista ja hyvin hoidettua ja henkii menneiden aikojen maalaisromantiikkaa. Paikka on kuin suoraan jostain vanhasta Suomi-Filmistä. Osuu ja uppoaa minuun täydellisesti.

Pääkonttori on arkkitehtien Walter Jung ja Emil Fabritius suunnittelema. Konttoria rakennettiin ruukkialueelle vuosina 1914–1916 ja se on suurilta osin täysin alkuperäisessä kunnossa. Rakennus toimii tänäkin päivänä
A. Ahlström Kiinteistöt Oy:n pääkonttorina.

Noormarkun ruukin alueeseen kuuluu varsinaisen rautaruukin lisäksi myös muita A. Ahlström Osakeyhtiön omistamia rakennuksia, muun muassa saha, voimalaitos sekä työläisten ja johtajien asuntoja. Raudanjalostusta ruukissa harjoitettiin vuosina 1806–1920. Vuodesta 1870 lähtien se kuului liikemies Antti Ahlströmille ja myöhemmin A. Ahlström Osakeyhtiölle.

Kuvat keskellä ja vasemmalla ovat Isotalosta, jonka on suunnitellut arkkitehti Evert Lagerspetz ja se on rakennettu vuosina 1877–1882. Alunperin talo rakennettiin yhtiön perustajan Antti Ahlströmin ja hänen perheensä kodiksi.

Alueella on kauniita pitsihuviloita joissa on hienoja yksityiskohtia. Jostain kumman syystä ovet ovat kiehtoneet minua ja Isotalon kauniit ovet päätyvät ovikuvien kokoelmaani.

Pitkät, humisevat koivukujat, valkoisessa kukassa olevat tuomet ja omenapuutarhan pienet omenan alut loivat kesäistä menneiden aikojen tunnelmaa. Voi vain kuvitella miten hevoskärryt ovat ajaneet kujilla ja kavioiden kopse on kertonut tulijoista.

Havulinnan on piirtänyt arkkitehti G.A. Lindberg arkkitehtitoimisto Grahn, Hedman & Wasastjernalta
ja se on valmistunut vuonna 1901.

Peltojen takana metsän keskellä on jugend-tyylinen Havulinna. Se rakennettiin pääjohtaja vuorineuvos Walter Ahlströmin ja hänen vaimonsa Lillin kodiksi. Villan edessä on kaunis valkoinen pergola. Muistan kuulleeni, että Walter Ahlström olisi rakennuttanut sen vaimolleen syntymäpäivälahjaksi, jotta tämän olisi mukava rentoutua köynnösten varjossa. Kuulostaa erinomaisen onnistuneelta lahjalta.

Valitettavasti tällä kertaa Villa Maireaan ei päässyt käymään, paikka on ilmeisesti Porin Jazzien aikaan yksityiskäytössä, mutta sinne ja alueeseen pääsee tutustumaan opastetuilla kulttuurikierroksilla.

Villa Mairea on arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema rakennus ja se valmistui vuonna 1939.
Sen rakennuttivat Maire ja Harry Gullichsen.

Arkkitehtien pyhiinvaelluskohde Villa Mairea jäi siis seuraavaan kertaan. Nyt pääsin ihailemaan sitä kuitenkin ulkoa. Rakennus sijoittuu puiden taakse piiloon ja luo mielenkiintoisen kontrastin alueen huviloille. Talo tuntuu melkeinpä radikaalilta pitsihuviloiden seurassa, mutta ei kuitenkaan millään tavoin epäsopivalta.

Olen joskus katsellut dokumenttia, jossa Maire Gullichsen esittelee Villa Maireaa ja tämä saa vieläkin paikata tilannetta. Dokumentissa nähdään Aallon suunnittelun yksityiskohtia, huonekaluja ja taideteoksia.

Seuraavaa matkaa Porin seudulle odotellessa, jos silloin olisin siellä sellaiseen aikaan että pääsisin kulttuurikierrokselle. Tämä käynti kauniina kesäpäivänä oli kuitenkin erittäin onnistunut ja oli tunnelmallista kävellä ruukin alueen hiljaisilla kujilla ja kuvitella millaista siellä on ollut 1900-luvun alussa.

Jo Baker: Longbournin talossa

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo tuntuu olevan edelleen suuri inspiraation lähde monelle. Jo Bakerin Longbournin talossa -kirja on myös saanut innoituksensa tästä klassikkoteoksesta.

Vähän arvelutti tarttua tähän kirjaan koska pidän Jane Austenin tuotannosta. Longbournin talossa on onneksi itsenäinen teos ja toimii sen vuoksi vallan mainiosti. Kirja viihdyttää tällaisena sateisena kesälomapäivänä, kun on mukava ottaa rennosti teekannun ja viltin kera.

Kirjassa seikkaillaan Downton Abbeyn maastossa, jossa seurataan yläluokkaista elämää, mutta kuvataan myös mitä alakerrassa tapahtuu.  Tällä kertaa Bennetin perheen elämää tarkastellaan palvelusväen silmin ja se tuntuukin hyvin mielenkiintoiselta ja virkistävältä näkökulmalta.

Palvelusneiti Sarah haaveilee rakkaudesta aivan kuten Bennetin sisaruksetkin, mutta hänen päivänsä ovat joutilaisuudesta kaukana. Päivät kuluvat arjen askareista, raskaasta työstä; siivoamisesta, ruuanlaittamisesta, pyykin pesemisestä ja pienten palvelusten tekemisestä. Pyykkääminen jäi erityisesti mieleen johtuen kuukautisveren pesemisestä pois vaatteista. Tämmöisistä askareista en ole ennen tullut lukeneeksi vaikka hyvin tavanomaisesta asiasta onkin kyse. Myös se tuli selväksi, että kylmänkyhmyt vaivasivat noissa työoloissa.

Jokainen luku alkaa lainauksella Ylpeydestä ja ennakkoluulosta joten tämäkin tuo tuttuutta kirjaan.  Olin onneksi hiljattain lukenut Ylpeys ja ennakkoluulon tuoreen suomennoksen joten kirjan tapahtumat olivat tuoreessa muistissa. Longbournin talossa pohditaan myös samoja asetelmia kuten kukaa perii herra Bennetin, mutta palvelusväen näkökulmasta huolen aiheena on miten työ jatkuu uuden isännän myötä.

Tämä kirja kulkee hieman pidemmälle ajassa kuin esikuvansa ja tuo eteen salaisuuksia Bennetin perheestä. Mielenkiintoisinta kirjassa on ajan kuvaus, kuten yhteiskunnallisen tilanteen kehittyminen, työväen arki ja sodan monet kärsimykset.

Tietysti tässäkin kirjassa romanssi on keskeisellä sijalla, mutta itse pidin eniten kuitenkin yllätyksestä joka paljastuu kun kirjassa pääsee loppupuolelle.

Nautin kirjasta vaikka se ei mikään suuri elämys ollutkaan, mutta mukavaahan se on välillä katsella kulissien taakse ja laajentaa näkökulmaa.

Historiallinen, brittimaisemiin perustuva rauhallinen kirja sopii mainiosti hyvin haudutetun teen kera. Margaret´s hope musta tee on englantilaisten suosikkeja ja sopii tämän kirjan kanssa erityisen hyvin - ja on vielä parempaa kun tähän yhtälöön lisätään vielä skonssit.

(Tammi 2014)

Monitaituri Tove Janssonin juhlaa

Tove Jansson uimassa Klovharussa sekä omakuva tuttujen hahmojen kera. © Moomin Characters™

Ennätin vihdoin ja viimein kauan odottamaani Tove Janssonin (1914-2001) Tee työtä ja rakasta -juhlanäyttelyyn Ateneumiin. Tove on suosikkitaiteilijoitani joten odotukset olivat korkealla. Näyttelyn nähtyäni voin vain todeta, että olipa kerrassaan upea kokemus!

Toven entiseen oppilaitokseen kootussa näyttelyssä on esillä laaja kattaus hänen tuotantoaan ja se käsittää neljäntoista salin verran tuotteliaan taiteilijan uran eri vaiheita. Näyttely osoittaa, että Tove Jansson on  muutakin kuin kaikkien tuntemien muumien luoja. Hän on taidemaalari, kuvittaja, poliittisten pilapiirrosten tekijä sekä kirjailija. Jansson on siis melkoinen monitaituri ja lisäksi todella tuottelias taitelija.

Tove Jansson: Mystinen maisema (n. 1930). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen
© Tove Janssonin kuolinpesä

Yllätyin tuotannon runsaudesta ja monipuolisuudesta, muumit ovat olleet niin merkittäviä että hänen muu tuotantonsa on jäänyt suurelta osin hahmojen varjoon. Jansson on upea maalari. Hänen töissään on vahvuutta ja herkullisia värejä, kiehtovuutta ja usein jotakin sadunomaista sekä pieni vilahdus mystisyyttä. Ikään kuin kaikkea ei kuitenkaan kerrottaisi.

Janssonin elämässä meri oli aina läsnä, joko Klovharun saarella Porvoon edustalla tai merellisessä Helsingissä. Meren vaikutus näkyy laajasti tuotannossa, mutta on häneltä syntynyt kotikaupunginosista myös hienoja maalauksia, joista on mielenkiintoista tutkia miten maisema on muuttunut vuosien kuluessa.

Oikealla: Tove Jansson: Kahdeksan beaufortia (1966). Yksityiskokoelma.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis © Tove Janssonin kuolinpesä. Vasemmalla: Tove Jansson: Näkymä parvekkeelle (1961). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola © Tove Janssonin kuolinpesä

Pidin kovasti suurista freskoista joita Jansson oli tehnyt Helsingin kaupungintaloon. Upea on esimerkiksi kaksiosainen seinämaalaus Juhlat maalla / Juhlat kaupungissa. Jansson on kuvannut itsensä teokseen  tupakoimaan pöydässä, ja hänen silloinen rakastettunsa, Vivica Bandler, tanssii keskellä. Eikä tuo ole ainut kerta jolloin teoksissa esiintyy Jansson tai hänen läheisiään. Jansson on sanonut, että hän ja Vivica Bandler ovat esikuvia muumikirjojen Tiuhdille ja Viuhdille, Tuutikki on saanut olemukseensa Toven elämänkumppania ja graafikko Tuulikki Pietilää, muumimamma muistuttaa Toven äitiä ja Nuuskamuikkusen esikuva on puolestaan Toven entinen miesystävä Atos Wirtanen.

Tove Jansson: Juhlat kaupungissa (1947). Helsingin taidemuseo.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis © Tove Janssonin kuolinpesä

Mielenkiintoinen osa on myös Janssonin ura poliittisten pilapiirrosten tekijänä. Vuonna 1929 poliittinen pilalehti Garm julkaisi 15-vuotiaan Tove Janssonin ensimmäisen piirustuksen, ja yhteistyö jatkui aina julkaisun viimeiseen numeroon asti, vuoteen 1953. Kuvituksia kertyi tänä aikana yli 500 ja kansikuvia yli sata. Määrä on niin suuri, että oli pakko googlettaa ja katsoa mikä tämä Garm oikein olikaan.

Ensimmäisen kerran Garm julkaistiin vuonna 1923 ja lehti lopetti vuonna 1953. Poliittisena julkaisuna Garm oli oikeistolainen, mutta siinä oli myös liberaaleja piirteitä. Garm vastusti diktaattorimaisia otteita missä tahansa muodossa. Kieltolain ja natsismin vastustaminen olivat toistuvia teemoja. Tove Janssonin yhteydet Garmiin olivat hänen äitinsä Signe Hammarsten Janssonin ansiota. Äiti oli kuvittanut julkaisua sen alusta lähtien. Tove Janssonilla ei kuitenkaan ollut puoluekantaa vaikka omasikin vahvoja yhteiskunnallisia näkemyksiä.

Oikealla: Tove Jansson: Garm-kuvitus (1940-luku). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Jenni Nurminen
© Tove Janssonin kuolinpesä. Vasemmalla: Tove Jansson: Garm-kuvitus. Tampereen taidemuseo.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis © Tove Janssonin kuolinpesä

Ja sitten muumeihin. Ovathan ne niin tärkeä osa hänen tuotantoaan. Pienikokoisia kuvituksia ja sarjakuvia on esillä runsaasti ja niissä näkyy hienosti Toven upea tussin jälki ja viivan käyttö. Ilmeikkäät muumihahmot seikkailevat sarjakuvissa ja värien sijasta syvyyttä tuovat ohuet viivat. Tuttuja piirroksia on mukava katsoa alkuperäisinä. Esillä on myös joitakin varhaisia muumimaalauksia. Muumitöiden lisäksi näytteillä on muun muassa Tuulikki Pietilän tekemiä pieniä muumimaailmoja. Hienoja taidonnäytteitä nekin.

Oikealla: Tove Jansson: Varhaisia muumeja (ajoittamaton). Tampereen taidemuseo.n© Moomin Characters™
Vasemmalla: Tove Jansson -näyttely. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Katsellessani Tove Janssonin valtavaa määrää upeita, taidokkaita töitä ja ihastellessani hänen monipuolisuuttaan, liikutuin. Miten joku voikaan olla niin taitava ja lahjakas? Jos joku vielä miettii, että mikä Tove Janssonissa on muka niin ihmeellistä, niin Janssonin ystävä, teatteriohjaaja Vivica Bandler on vastannut tähän osuvasti: "Minun mielestäni on olemassa erittäin vähän ihmisiä, jotka ovat inhimillisyydessään yhtä suuria kuin älykkyydessään ja lahjakkuudessaan. Tovessa yhdistyivät loistavalla tavalla lahjakkuus, tarkkanäköisyys ja taiteellisuus”.

Omia suosikkejani. Oikella: Tove Jansson: Omakuva (1975). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis © Tove Janssonin kuolinpesä. Vasemmalla: Tove Jansson: Graafikko (1975). Yksityiskokoelma.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis © Tove Janssonin kuolinpesä

Yksi syy miksi itse pidän niin kovasti Janssonin töistä, on hänen erilaisuutta ymmärtävässä ja suvaitsevassa elämän filosofiassaan joka kuvastuu muun muassa Muumipappa ja meri -teoksessa: ” Eikö hän ollut hiukan omituinen, kysyi isä epävarmasti. – Hän oli hyvin omituinen, vakuutti pikku Myy. Ihan vipsahtanut. Äiti huokasi ja yritti oikaista jalkojaan. – Mutta niinhän useimmat tuttavamme ovat, hän sanoi. Enemmän tai vähemmän.” Toinen syy on tietysti leikkimielisyys ja uteliaisuus, jotka paistavat läpi hänestä otetuista kuvista ja heijastuvat myös hänen teoksiinsa. Elämäniloa voisi sanoa.

Tove Janssonin ainutlaatuinen elämäntyö on niin upeaa katsottavaa, että täytyy käydä katsomassa näyttely vielä toisen kerran ja hankkia taidehistorioitsija Tuula Karjalaisen kirja Tove Jansson – tee työtä ja rakasta – ja viettää vielä monta hyvää Tove-hetkeä.

Tove ja Tuulikki Klovharussa. © Moomin Characters™

Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta Ateneumissa 14.3.-7.9.2014.