sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Joulufiilistä, Taidesalonki 100 vuotta ja grafiikan taituruutta

Vasemmalla:Albert Edelfelt, Nainen parvekkeella, luonnos, n. 1880-1884, LähiTapiola.
Keskellä: Helene Schjerfbeck, Kehtolaulu, Lauri ja Lasse Reitzin säätiön kokoelmat
Oikealla: Gunnar Berndtson, Lohenpyynti / Laxfiske, Lauri ja Lasse Reitzin säätiön kokoelmat
Kävin hakemassa joulun tunnelmaa Sinebrychoffin kauniista taidemuseosta. Hengähdyshetki rauhallisessa museossa tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Esillä on Taidesalonki 100 vuotta näyttelyn teoksia. Leonard Bäcksbacka perusti Taidesalongin Suomen itsenäisyyden kynnyksellä vuonna 1915. Juhlanäyttelyssä on esillä esineistöä, kuten kotimaisten hopeaseppien töitä ja itämaisia teoksia. Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin maalaukset ja etenkin helmet yksityiskokoelmista joita ei ennen ole ollut esillä. Esimerkiksi Helene Sjerfbeckin herkkä maalaus Kehtolaulu ei ollut esillä Ateneumin suurnäyttelyssä.



Ihastuin valtavasti Gunnar Berndtsonin (1854-1895) kookkaaseen teokseen nimeltä Laskiaistiistai joka kuvaa porvarisseurueen letunpaistohetkeä. Maalaus on yksityiskohtia myöten hurmaava.

Myös Albert Edelfeltiltä on esillä upea talven valoa henkivä maisemamaalaus Kaivopuistosta.

Livio Ceschininin grafiikkaa. Vasemmalla: Järven rantaa, (Velskolan Pitkäjärvi, Espoo), 2012, Kansallisgalleria.
Keskellä: Hitaasti lehtien kupari tippuu puista, 2008, Kansallisgalleria.
Oikealla: Läpi kosteuden ja pihkan tuoksun, 2014, Kansallisgalleria

Alhaalla on esillä italialaisen Livio Ceschin (s. 1962) grafiikkaa, ja näistähän innostuin aivan valtavasti. Ceschini jatkaa menneiden aikojen mestareiden kuten Rembrandtin jalanjäljillä. Ceschin kuvaa hienostuneella tavalla mennyttä ja ajan kulumista. Työt henkivät rauhaa ja hiljaisuutta. Yksityiskohdat ovat todella hienoja. Jäin fiilistelemään näitä töitä hyvän tovin ajaksi, hienovaraisuus arkisista aiheista teki todella vaikutuksen.


Ja sainpa vierailullani myös aimo annoksen joulun tunnelmaa. Yläkerran ruokasalissa kotimuseonpuolella on esillä Paul ja Fanny Sinebrychoffin kaunis joulukattaus.


Mukavaa joulun aikaa kaikille!



Taidesalonki ‒ Konstsalongen 100 vuotta
8.10.2015 – 10.1.2016

Menneisyyden jäljet
Livio Ceschinin grafiikkaa

8.10.2015 – 31.1.2016
Punainen kellari


Sinebrychoffin taidemuseo >>


maanantai 9. marraskuuta 2015

Taidehallin näyttely kertoo mitä mieltä Suomen kansa on

Kuva: Taidehalli

Elämme ajassa, jossa yhä useammalla on jokin mielipide asiasta kuin asiasta. Taksin kyydissä kuulee mielipiteen kesäajasta, some huutaa sote-päätöksestä, keskustelua pakolaistilanteesta puskee joka tuutista läpi ja Cheekistäkin on tuoreen dokumentin jälkeen monella mielipide. Onpa myös minullakin monta mielipidettä ja kulttuurin osalta ilmeisesti niinkin paljon, että haluan jakaa niitä tämän blogin kautta.

Mutta summa summarum, meillä suomalaisilla on siis paljon mielipiteitä ja hyvä niin. Tämän ovat huomanneet myös taiteilijapari Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen. Heidän tuore näyttelynsä 101 kaikkien puolesta on nyt esillä Helsingin Taidehallissa.

Pääsalissa on esillä näyttelyn nimiteos. Teoksessa  "valtaistuimella" istuva näyttelyvieras valitsee kaukosäätimellä aiheena ja sen jälkeen henkilön joka kertoo aiheesta mielipiteensä. No, minähän istuin tähän tuoliin. Ja valitsin aiheita. Ja henkilöitä. Ja istuinkin siinä sitten aika kauan. Sain huomata, että teos on todella koukuttava.


Taiteilijakaksikko on kiertänyt eri puolilla suomea ja teos sisältää sata haastattelua. Klipeissä haastateltavat kertovat  näkemyksensä uskonnosta, mediasta, maahanmuutosta, ydinvoimasta jne. Aika pitkälti juuri niistä aiheista jotka puhuttavat somessa ja lehtien palstoilla. Lopputuloksena on ikään kuin Suomen kansan mielipiteet minikoossa. Ja teoksen satayhdes on tosiaan näyttelyn katsoja, joka valitsee aiheita.

Taidehallissa ollaan siis kovasti mieltä ja mikä mainiointa nyt mielipiteisiin, jotka miellyttävät tai eivät, saa keskittyä ilman vasta-argumentteja tai somen pikkunäppäriä lausahduksia, kuuntelemista ilman ennakkoluuloja. Virkistävää.

Sadan henkilön otos ei toki ole gallup-mielessä riittävä otos, mutta teos tarjoaakin kasvot ihmisille verkon anonyymien keskustelujen sijasta. On eri asia kuulla mielipide henkilöltä kuin vaikka pohtia miksi jokin Twitter-tili on perustettu ja kuka on sen takana. Teos myös haastaa pohtimaan ovatko suomalaiset todella yksi yhtenäinen kansa mielipiteineen vai joutaako sellaisenkin ajatus suoraan romukoppaan.


Näyttelyn yhdessä videoteoksessa esitellään mielipiteitä, jotka ihmiset ovat jo jättäneet taakseen. Tämä olikin varsin hauska teos. Ehkäpä juuri sen vuoksi, että se haastaa pohtimaan myös omia asenteita ja ennakkoluuloja - ja myös siksi, että meillä jokaisella on -  tai on ollut varsin hassuista asioista jokin käsitys.

Kävijänkään ei tarvitse lähteä omien vanhentuneiden näkemystensä kanssa ulos, sillä ne voi panna Taidehallista lähtiessään silppuriin.

Mutta muodostuipa minullekin mielipide tästä kokemuksesta. Näyttely on erittäin ajankohtainen ja suosittelen lämpimästi visiittiä Taidehalliin. "Mielipideautomaatti" jäi kutkuttamaan mieltä pitkäksi aikaa.

101 kaikkien puolesta, Taidehalli 17.10.–22.11.2015


sunnuntai 11. lokakuuta 2015

J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään


Sotakirjat eivät ole yhtään minun juttuni. Niinpä tartuin J.P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään -kirjaan hieman epätavallisessa tilanteessa. Minulla ei nimittäin ollut kirjaa mukanani ja jotain halusin kuitenkin lukea. Miehelläni oli tämä laukussa, hän oli pitänyt kirjasta, mutta ei ollut varma pitäisinkö minä. Kehotti kuitenkin kokeilemaan. Ja hyvä kehotus tämä olikin.

Kuinka sydän pysäytetään kirjan kannessa lukee ”Romaani sodasta ja rakkaudesta”. Sitä se onkin, mutta ennen kaikkea erittäin koukuttava kirja talvisodan tapahtumista Juho Kivilaakson, alkujaan Stendahlin, matkassa.

Juho toimii marsalkka Mannerheimin neuvonantaja ja avustajana. Hän tekee matkoja sodan uhkaa leijuvassa ilmapiirissä 1930-luvulla niin Moskovaan kuin Berliiniin, ja toimii eräänlaisena tiedustelijana näillä vaarallisilla matkoillaan. Juho on erinomainen diplomaattiluonne ja hän solmii mielenkiintoisia ja tärkeitä suhteita.

Ennen kuin päästään näihin käänteisiin asti Koskinen on kuljettanut lukijaa Juhon lapsuuteen. Hänen isänsä eversti Stendahl on ankara sotilas joka ihannoi spartalaista henkeä ja kasvatti myös Juhoa näillä karuin menetelmin sotilaaksi. Isä Stendahlilla oli myös yhteinen historia Mannerheimin kanssa. Molemmat miehet olivat olleet palveluksessa tsaarin armeijassa ja he ystävystyivät. Stendahl teki kuitenkin oman ratkaisunsa ja jäi Neuvostoliiton palvelukseen ja tämä aiheutti perheelle Helsingissä kovan kohtalon ja lähtöpassin Suomenlinnan vankileirille. Kansalaissodan aikana, isän ollessa poissa perheen elämästä, joutuu Juho perheen vanhimpana lapsena ottamaan vastuuta sisaruksistaan. Ja myöhemmin Juho huolehtii lisäksi naapurin orvoksi tulleesta Laurasta, joka otetaan osaksi perhettä. Kohtalo yhdistää Lauran ja Juhon monin sitein ja heidän polkunsa tulevat kohtaamaan moneen otteeseen myös aikuisenakin.

Vaikka Juhosta tuleekin aikuisena sotilas, hän pyrkii torjumaan sotaa rauhanomaisin keinoin. Hän lupaa estää sodat vaikka yksin. Yksi erityisen kiinnostava näkökulma kirjassa on asevarustelu ja -kauppa. Tähänkin soppaan Juho heittää lusikkansa.

Juhon elämä on täynnä yllättäviä ja jännittäviä käänteitä. Mielenkiintoisesta urasta huolimatta, elämässä on kuitenkin murhetta. Juho kokee tuskaa isän menetyksestä. Isän haamu seuraa häntä jatkuvasti. Myös rakkauselämässä on mutkikkuutta.

Koskinen on rakentanut romaanin taitavasti kuljettaen eri aikakausia vuoron perään – ja lyhyt sotakuvauskin on hieno lukukokemus. Kappaleiden seassa on ajan lehtileikkeitä ja sähkeitä, jotka muistuttavat todellisista tapahtumista. Kirjassa vilisee oikeita merkkihenkilöitä ja Juhonkin hahmo on niin uskottava, että välillä joutuu muistuttamaan itseään, että hahmo on kuvitteellinen.

Kuinka sydän pysäytetään on väkevä ja vahva romaani. Sotakuvaukset ovat vaikuttavia ja jännittäviä. Tätä kirjaa ei pysty jättämään käsistään ja se jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.

J.P. Koskinen
Kuinka sydän pysäytetään
WSOY, 2015

Tämän kirjan kanssa sopii maskuliininen ja ehkä vähän erähenkinenkin Lapsang Souchong. Kuuluisa savustettu kiinalainen musta tee tuoksuu tervaiselta. Maku on yllättävän makea, paksu ja tasainen. Savuisuuden maistaa jälkimaussa.


tiistai 18. elokuuta 2015

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

 
En ole ennen lukenut Laura Honkasalon kirjoja, mutta tämän upean lukukokemuksen myötä täytyy tutustua kirjailijan aiempiinkin teoksiin.

Perillä kello kuusi alkaa vuodesta 1996 kun sisarukset Piitu ja Eetu menevät vanhaan lapsuuden kotiinsa isän kuoleman jälkeen. Pian siirrytään vuoteen 1966, johon kirja muutoin sijoittuu. Luvassa on erittäin uskottava aikamatka.

Piitun ja Eetun äiti Vuokko on upea edustusrouva. Hän on aina huoliteltu ja hoikka, tuntee muodin ja trendit, sisustaa taidokkaasti, järjestää unohtumattomia juhlia ja vaikuttaa kaikin puolin fiksulta naiselta. Vuokko on kuitenkin hieman huolissaan iän tuomista muutoksista, onhan hän peräti nelikymppinen... Perhe on vauras, Risto-isä tekee pitkää päivää rakennusalalla aikana jolloin vanhat rakennukset saavat väistyä ja tilalle laitetaan modernia laatikkoa. Risto ja Vuokko edustavat yhdessä, tapaavat juuri sopivia ihmisiä ja antavat naistenlehdille haastatteluita helsinkiläisestä perheidyllistään. Vuokko kokee kuitenkin tyhjyyttä ja tuntee, että elää kultaisessa häkissä. Elämästä puuttuu sisältöä, jota hän ei oikein kykene itselleen määrittelemään, ennen kuin tapaa nuoren sisustusarkkitehdin, Martin.

Kirjan keskushenkilöksi nousee nuorimmainen tytär 16-vuotias Piitu, rämäpäinen teini joka leikkaa pitkän tukkansa kaikkien kauhuksi suositun tv-sarjan tähden, Allison MacKenzie tyyliseksi, jolla ilmeisesti tarkoitetaan Twiggymäisen lyhyttä kampausta. Piitu ei ymmärrä sovinnaisuuksista ja virkistää railakkailla kommenteilla. Vuokko on hieman huolissaan Piitun vanhapiikatädistä Aunesta ja keksii, että Piitu voisi alkaa siivoamaan tädillä. Tästä kehkeytyy näiden kahden erilaisen naisen ainutlaatuinen ystävyyssuhde.

Aune onkin hyvin kiinnostava hahmo. Pidin valtavasti tästä ujosta ja estyneestä naisesta, joka ei ymmärrä uudistuvaa maailmaa ympärillään. Aunen elämä pappisperheen tyttärenä on ollut vahvasti uskonnollissävytteistä ja hän kokee valtavaa syyllisyyttä menneistä asioista. Aunen elämänsisältö koostuu lähinnä työstä, mutta Piitun kautta ajatuksetkin tuulettuvat ja hän saa uutta puhtia elämäänsä. Aune herää pohtimaan muun muassa miksi hän ansaitsee vähemmän kuin mieskollegat, vaikka on erittäin osaava ja luotettu toimija työyhteisössään. Todellinen käänne tapahtuu kun kesäloma lähestyy ja Aune huomaa ettei halua lähteä aiempien vuosien tapaan täysihoitolaan maaseudulle. Sen sijaan hän pakkaa laukkunsa kohti etelän lämpöä ja löytää matkalla itsestään aivan uusia puolia.

Perillä kello kuusi kertoo naisista ja naisten asemasta. Siinä pohditaan muun muassa, onko naisen paikka kotona perhettä palvelemassa ja miten pätevää naista kohdellaan työelämässä. 1960-luku näyttäytyy kirjassa varsin herkullisena paikkana, on vapautta, epäsovinnaisuutta ja vähän glamouriakin. Sota-aika on taakse jäänyttä ja nyt katsotaan eteenpäin kirjavat marimekot yllä ja tarkastellaan nuorisokulttuuria, joka poikkeaa tyystin aiemmasta.

Kirjaa lukiessa en voinut olla muistamatta keväällä näkemääni Ismo Höltän näyttelyä 60-luvun Suomesta. Laura Honkasalon kirjaa kuvaa nimenomaan kaupunkilaista, voimakkaasti uudistuvaa Suomea. Höltän näyttelyssäkin tästä oli esillä välähdyksiä. Samalla ei voi olla muistamatta miten monenlaista arkitodellisuutta 1960-luvun Suomessa vietettiin.

Laura Honkasalon kirja Perillä kello kuusi on upeaa luettavaa1960-luvun naisista ja naisten elämästä. Kirjailija kuvaa tunnelmallisesti elämää unohtamatta osuvia yksityiskohtia. 

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015


Tämän kirjan kanssa maistui raikas The Champagne vihreä tee, jossa on samppanja aromia, kuivattuja mansikoita ja kamomillan kukkia. Tuoksu on miellyttävä ja maku pehmeän marjainen. Ja maistuuhan siinä vähän samppanjakin.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Enni Mustonen: Emännöitsijä


Kesään sopii niin loistavasti Enni Mustosen kirjat, joiden tarinoissa voi löytää jotain Suomi-filmimäistä kesän tuntua, huojuvia kukkia niityllä ja eväskoreja kesähuvilalla. Niinpä Syrjästäkatsojan tarinat –kirjasarjan kolmas osa Emännöitsijä pääsi lukuvuoroon vasta kun tiesin pääseväni nauttimaan lukemisesta kunnolla. Tämä kun on kerrassaan sopivaa lomalukemista.

Edellisistä kirjoista tuttu Ida jatkaa päähenkilönä.  Tällä kertaa hän siirtyy Tuusulasta Sibeliusten perheen lastenhoitajan pestistä emännöitsijäksi taidemaalari Albert Edelfeltin ateljeeasuntoon takaisin Helsinkiin. Ida on aikuistunut nuoreksi naiseksi ja päässyt työelämässäkin eteenpäin. Tämä välittyy etenkin itsevarmuudessa joka nyt Idan hahmossa huokuu. Hänestä on tullut rohkeampi niin työssään kuin omassa elämässään. Ehkäpä juuri tämä uusi itsevarmuus vie Idan hänen tähän asti suurimman romanssin luokse.
Ida on edelleen kovin työteliäs - niin kuin usein päähenkilöt Mustosen kirjoissa. Tällä kertaa yksinäinen työ takaa kuitenkin enemmän vapautta kuin ennen. Joutilaina hetkinä Ida nauttii loikoilusta kirjan kanssa tai kylpemisestä – ehkä juuri näistä syistä pidän hahmosta nyt paljon enemmän. Hänessä on jotain kovin tuttua…  Pidän myös siitä miten utelias Ida on. Hän haluaa oppia uutta ja on nyt luontevasti kiinnostunut maalaustaiteesta ja käy Ateneumissa katsomassa näyttelyitä ja lainaa ahkerasti luettavaa Kansalliskirjastosta.
Mutta onpa Abert Edelfeltistäkin tehty hurmaava hahmo. Taiteilijasta ei voi olla pitämättä ja kuvaus jää kutkuttamaan sopivasti. Edelfeltistä on luettava ehdottomasti lisää. Niin mielenkiintoinen on tuo ystävällinen naistenmies, joka solahtaa sopivasti eri piireihin niin Suomessa kuin Pariisissakin. On se 1900-luvun ajan taiteilijaelämä vaan kovin kiinnostavaa.
Tässäkin kirjassa vilahtaa tuttuja hahmoja sarjan edellisistä kirjoista, mutta myös muita 1900-luvun alun merkittäviä kulttuurivaikuttajia kuten Pekka Halonen, Ida Aalberg ja Aino Ackté.
Mustosella on taito yhdistää faktaa ja fiktiota. Tuloksena on mukavalla tavalla viihdyttävää historiallista luettavaa.  Lisämausteena saa aimo annoksen tietoa ajan yhteiskunnallisesta elämästä ja sen tavoista. Tässä kirjassa pohdintaan nousee etenkin yhteiskunnallisen aseman merkitys.
Tämä kirjasarja saanee jatkoa, näin ainakin kovasti toivon. On ollut valtavan kiehtovaa lukea Idan vaiheista merkkihenkilöiden parissa. Tällä kertaa lukijalle ei kuitenkaan jää aavistusta mihin Idan tie on viemässä, mutta eiköhän se kohtuullisen pian selviä.

Enni Mustonen: Emännöitsijä
Otava, 2015

 
Tämän kirjan kanssa maistui Jasmiinihelmet. Teessä vihreät nuppulehdet on kiedottu helmiksi ja aromatisoitu jasmiinin kukilla. Makeutta, pehmeyttä ja raikkautta samassa kupissa.





tiistai 21. heinäkuuta 2015

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russel ja James


Kävely ja etenkin hyvin pitkät kävelymatkat ovat selkeästi jokin trendijuttu. Tältä vaikuttaa ainakin kun seuraa uusimpia elokuvia ja kirjoja. Ehkäpä tehokkuuden ja suorittamisen rinnalle tai tilalle onkin tulossa viipyilyn ja mietiskelyn kausi.

Emma Hooperin esikoiskirjassa Etta ja Otto ja Russel ja James tehdään myös pitkä vaellus Kanadan sisämaalta kohti merta. Matkaa jalkaisin taittaa Etta, 82-vuotias nainen joka ei ole koskaan nähnyt merta. Eräänä päivänä hän päättää toteuttaa unelmansa - vielä kun siihen kykenee. Tässä kohtaa lienee syytä mainita, että rouvan kävelymatka on 3200 kilometriä. Varhaisena aamuna Etta pakkaa reppunsa, kirjoittaa itselleen muistilistan läheisistä henkilöistä ja jättää miehelleen Otolle viestin, jossa kertoo mihin lähtenyt. Seikkailu alkaa.

Hooper kuljettaa lukijaa eri vuosikymmenten välillä jakaen kirjan nykyhetken ja nuoruuden kuvauksiksi. Etta, Otto ja Russel tutustuvat kun Etta pääsee töihin kouluun jossa Otto ja oikeastaan veljeksi tullut naapurin poika Russel käyvät vuoropäivinä. Tämä järjestely takaa sen, että maatilan työt tulevat tehdyksi.

Kun toinen maailmansota syttyy, lähtee Otto Eurooppaan pitäen yhteyttä Ettaan kirjeitse. Russelin ja Etan ystävyys syvenee ja ilmassa on kolmiodraaman ainekset. Hooperin tarinasta ei siis tulekaan matkakertomus vaan mielenkiintoinen kuvaus ystävyydestä, rakkaudesta ja elämän karheudesta eri vuosikymmeninä.

Kerronnassa on jotain hyvin viehättävää. Historiaan sekoittuu maan pölisevä hiekka ja kuumuus. Nykyhetkeen liittyy jotain unenomaista, kuten voi päätellä kun kävelymatkaa merelle Etan kanssa ryhtyy tekemään kojootti. Muistot ja muistaminen, unohtaminen ja luopuminen ovat myös kirjan tärkeää teemaa. Etta taivaltaa kohti merta, kulkien samalla myös lähemmäksi vanhuuden vaivoja kuten dementiaa. Ehkäpä juuri näistä syistä kirja saa viisaan mutta haikean sävyn.

Tässä kirjassa jokainen hahmo on sympaattinen ja lämmin. Heistä ei voi olla pitämättä. On hyvin virkistävää lukea jotain näin herttaista. Samalla täytyy kuitenkin todeta, että odotin kirjasta  jotain suurempaa kenties sen menestyksen vuoksi. Teos ei kuitenkaan kasvanut suureksi tarinaksi, mutta hurmasipa kuitenkin personallisella ja lämpimällä otteellaan.

Emma Hooper
Etta ja Otto ja Russel ja James
Gummerus 2015


Lämminhenkisen kirjan teekaveriksi sopii Tie Luo Han WuLong, joka tarkoittan Rautaista Oppinutta. Vahva, makea ja hieman kanelinen maku sopii tähän tunnelmaan mainiosti.




sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Valheet ja Viettelijät Suomenlinnan kesäteatterissa

Minna Suuronen - Markiisitar de Merteuil. Kuva: Ilkka Saastamoinen
Tänä kesänä Suomenlinnassa kieroillaan huolella. Ryhmäteatteri tuo ohjaaja Juha Kukkosen luotsaamana Hyvän omantunnon niemekkeellä sijaitsevaan kesäteatteriin rappiota ja löyhää moraalia  - täysin vailla omaatuntoa. Valheet ja viettelijät näytelmä perustuu Pierre Choderlos de Laclos’n kirjeromaaniin, joka itselleni on tuttu elokuvaversiona.

Näytelmä sijoittuu 1700-luvulle, jolloin aateliset elivät joutilasta aikaa yltäkylläisyydessä tavallisten kansalaisten eläessä niukkuudessaKuilu yhteiskuntaluokkien välillä oli suuri ja ristiriita näkyvä.

Vasemmalla: Tarja Heinula - Madame de Volange. Oikealla tanssijat. Kuvat: Ilkka Saastamoinen
Valheet ja viettelijät kertoo siitä, miten moraalittomuus muuttuu ylhäisön huviksi. Pääosissa on mahtava Madame de Merteuil (Minna Suuronen) ja naistenkaataja Vicomte de Valmont (Antti Virmavirta). He saavat huvinsa toisten ihmisten syöksemisestä turmioon sekä keräämällä voittoja kaatamalla mahdollisimman vaikeita saaliita.

Yhdessä tämä kaksikko punoo sellaisia juonia, että päätä huimaa. Joko kostona menneistä - tai ihan vain oman maineen kasvattamiseksi. Heidän kieroilujen kohteeksi joutuvat kunniallinen ja hillitty Madame de Tourvel (Saija Lentonen), Madame de Volanges (Tarja Heinula) ja tämän juuri luostarista pois päässyt nuori tietämätön tytär Cécile Volanges (Sonja Salminen) sekä nuori herra Danceny (Paavo Kinnunen), joka on Madame de Merteuilin nuori rakastaja ja Cécilen ihastus.

Sonja Salminen - Cécile de Volange ja Antti Virmavirta Kreivi de Valmont. Kuva: Ilkka Saastamoinen
Tällä kertaa Suomenlinna ei tarjoa koko perheen esitystä. Tämä paheellisuus on sen verran eroottisia kielikuvia tarjoileva, myös hyvin koomisiakin, että sopii paremmin aikuisille. Näytelmässä hyväksikäytetään häikäilemättä ihmisiä, kunnes jotain odottamatonta tapahtuu. Rakkaus voi olla joskus vaarallista, kuten kreivi Valmont joutuu huomaamaan. Esityksen kulkua voi oikeastaan summata siten, että kaikki ovat vapaata riistaa. Kukaan ei ole turvassa - ja vain voitolla on merkitystä.

Minna Suuronen on loistava, oikea pahan ilmentymä loukattuna Madame de Merteuilinä. Hän on nainen, jolla on silmittömästi valtaa muihin - ja tätä valtaa  hän myös käyttää täysin häikäilemättömästi. Samoin Saija Lentonen vakuuttaa hyveellisenä ja viattomana Madame de Tourvelina.

Kreivi Valmontissa on jotain häiritsevää, alkaen jo siitä, että naisten korsetilla kurotut puvut ovat todella upeita ja tämän varakkaan herran asut ovat jotenkin nuhjuisia ja mitättömiä. Jokseenkin epäuskottavia miehelle, joka onnistuu kellistämään naisen kuin naisen. En muutenkaan lämpene Antti Virmavirran hieman väsähtäneeseen Vicomte de Valmontin hahmoon. Tässä hahmossa saisi olla paljon enemmän glamouria. Toisaalta leffaversion John Malkovich on sen verran hyvin  syöpynyt mieleen, että Virmavirtaa vertaa häneen ehkä tahtomattaankin.

Vasemmalla: Antti Virmavirta Kreivi de Valmont.
Oikella: Antti Virmavirta Kreivi de Valmont ja Saija Lentonen Madame de Tourvel. Kuvat: Ilkka Saastamoinen.
Pukujen, valkoisen puuterin ja peruukkien lisäksi visuaalista lisämaustetta tuovat tanssijat, taustallaan Apocalyptican musiikki. Tämä valinta sopiikin esitykseen erinomaisen hyvin. Myös yksinkertaisen tyylikäs lavastus toimi hyvin.

Valheet ja viettelijät vietteli ainakin minut. Esitys miellytti kovasti ja etenkin toinen puoliaika meni kuin siivillä. Se Suomen kesästä on kuitenkin sanottava, että tähän esitykseen kannattaa ottaa mukaan villasukat, toppaliivi ja miksi ei vaikka hupullinen takkikin. Ensimmäinen ennakkonäytös oli aurinkoisena päivänä, mutta kyllähän sitä vilu tuli huovasta ja kuumottavasta esityksestä huolimatta.

Ohjaus: Juha Kukkonen
Lavastus: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelu: Ville Mäkelä
Pukusuunnittelu: Niina Pasanen
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Koreografiat: Panu Varstala ja Eero Vesterinen
Taistelukoreografiat: Oula Kitti

Ryhmäteatteri >>





tiistai 26. toukokuuta 2015

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa



Linda Olssonilla on ihailtavan lämmin tapa kuvata ihmisiä. Näin myös teoksessa Kun mustarastas laulaa. Kirjan henkilöt ovat kokeneet pettymystä, menetystä ja tuskaa. He ovat yksinäisiä ja vetäytyneet omaan kuoreensa, elävät elämäänsä vähän sivussa, poissa katseilta.

Talvisena päivänä tukholmalaiseen kerrostaloon muuttaa nainen, jonka naapuri näkee
muuttopäivänä vilaukselta. Tämän jälkeen naisesta ei näy eikä kuulu mitään elonmerkkejä.
Elisabeth on menettänyt elämänhalunsa ja kärsii mielenterveyden ongelmista joihin kirjassa vilahtava ”vihreäpukuinen nainen” viittaa.

Elisabethin naapurissa asuu Elias, nuori taitava sarjakuvapiirtäjä. Eliaksella on kerrosta ylempänä hyvä ystävä Otto, yli seitsemänkymppinen leskimies, entinen antikvariaatin pitäjä. Otto tarjoilee Eliakselle hyviä ruokia sekä kertoo omin sanoin klassikkoteoksista, joita pahasti lukihäiriöinen ei kykene itse lukemaan.

Tässä teoksessa kirjoilla on vahva ja merkittävä rooli. Kirjan avulla Elisabeth saadaan houkutelluksi pois erakkoelämästään – ja samalla Elisabeth toimii muusana Eliakselle, joka saa hänestä aiheen piirroksiinsa ja Otto puolestaan kokee elämässään ensimmäisen kerran rakkautta. Elisabethkin löytää taas kadonneen luomisvoimansa. Olsson kuvaa lämmöllä ja ymmärtämyksellä näitä yksinäisiä sieluja. Sitä miten heti he löytävät toisensa ja saavat samalla kipeästi kaipaamaansa lohtua, ymmärtämystä ja rakkautta. Elisabethin mielen järkkymistä ja toipumisen polkua on kuvattu herkällä tavalla, kauniin lempeällä ja viisaalla otteella.

Vaikka kirja on viipyilevän rauhallinen, on siinä omaa jännitystä. Lukijaa kuljetetaan kohti
Elisabethin suurta salaisuutta, syytä joka sai hänet romahtamaan. Kaihoisa tarina jättää loppuun kysymyksen. Kestääkö keväällä löytynyt mustarastaan laulun siivittämä onni?

Linda Olsson
Kun mustarastas laulaa
Gummerus 2015

Lämmöllä ja ymmärryksellä kirjoitettu teos kaipaa kumppaniksi höyryävän kupin lohduttavaa teetä. Tällainen on Jinxuan oolong. Ensimmäisen haudutus on maitomainen ja hento. Toisessa on jo enemmän sävyjä, maku ei ole enää pelkästään makea vaan myös mausteinen ja hienostunut.


tiistai 12. toukokuuta 2015

Ismo Höltön hurmaava katsaus 60-luvun Suomeen


Vasemmalla: Ismo Hölttö: Suomenlinnan lauttaterminaali, Kauppatori, Helsinki, 1968.
Oikealla: Ismo Hölttö: Pieksämäki, Etelä-Savo, 1966. 
Blogi on elänyt pari kuukautta hiljaiseloa kiireiden vuoksi, mutta kulttuurille on kuitenkin löytynyt aikaa. Kaiken vipinän keskellä olen käynyt rentoutumassa niin näyttelyissä, teatterissa kuin tanssiesityksistä nauttien. Kulttuuri on kuitenkin itselleni sitä parasta nollausta.



Intoilin ja intoilen edelleen museokortista. Tämä on varmasti kulttuurikentän kevään tapaus. Ripeällä aikataululla mukaan saatiin lähes 200 museota eri puolelta Suomea. Ja sehän on museoiden suurkuluttajalle kuin joulu, juhannus ja vappu yhdellä kertaa. Toukokuun viidentenä olinkin hieman jännittynyt, että miten käy. Saanko sen kortin vai onko kaikki kortit lunastettu nenän alta. No, aivan kaikki eivät sitten olleet yhtä innostuneita kuin minä, sillä eihän kortin tulo mitään valtavia massoja kerännyt museoihin sitä jonottamaan - ja saahan sen tilattua netistäkin.

Oikealla: Ismo Hölttö: Senaatintori, Kruununhaka, Helsinki, 1968.
Vasemmalla: Ismo Hölttö: Kanavakatu 1, Katajanokka, Helsinki, 1966. 
Hankin väliaikaisen museokorttini Atenumista (varsinainen tulee postitse perästäpäin) ja menin katsomaan valokuvaaja Ismo Höltön (s. 1940) näyttelyn. Esillä on teoksia, jotka ovat syntyneet 1960- ja 70-luvun aikana.



Mustavalkoiset kuvat ovat erittäin kiinnostava kurkistus 1960-luvun Suomeen. Kuvissa näkyy aika jolloin maaseudulta muutettiin kaupunkeihin ja elämänmeno ja –tyyli muuttui melkoisesti. Taakse jäivät hiljaiset kylätiet ja viljavat pellot. Tilalle tuli kivisiä taloja ja kiivaampi elämänrytmi.

Hölttö otti valtavan määrän muotokuvia kuvausmatkoiltaan eri puolella Suomea. Nämä upeat kuvat ovat jo pelkästään visuaalisesti hyvin vangitsevia, mutta ne ovat samalla myös varsin yhteiskunnallisia. Kaupungin ja maaseudun eroista ja ongelmista puhuttiin aikanaan vähän, mutta kuvissa ne piirtyvät esiin. Maaseudun lapsilla on paikatut ja vielä siltikin rikkinäiset vaatteet, kaupungissa tepastellaan sievissä mekkosissa. Varallisuudessa on melkoinen ero.

Oikealla: Ismo Hölttö: Rautatieasema, Helsinki, 1967.
Vasemmalla: Savo, 1966. 
Maalta kaupunkiin muutto näkyy monella tapaa. Maalla on ollut rennompi vaatetus, kaupungissa on kuljettu puvut päällä. Eräänkin pukuun ja hattuun sonnustautuneen miehen jalkaan oli valikoitunut monot, jäänteenä elämästä maalla. Uusiin pukukenkiin ei kenties enää ollutkaan varaa. Kun katsoo kuvia on vaikea uskoa, että välissä on vain 50-vuotta. Monella tapaa, ajanhenki on niin vierasta ja kaukaista.

Oikealla: Helsinki, Myllypuro, 1967.
Keskellä: Ismo Hölttö: Eno, Pohjois-Karjala, 1969.
Vasemmalla: Ismo Hölttö: Lestadiolaisten suviseurat, Oulu 1966.
Höltön kuvissa on lämpöä ja huumoria. Huumori on lajiltaan hiljaista ja vähän yllättävää. Ylivoimaisesti hilpeimmässä kuvassa lumen ja loskan keskellä ei mitään, nökötti toreilta tuttu telttarakennelma. Teltan sisällä takaseinustalla oli maisemakuva Euroopan vuoristosta. Edessä oli kamerateline. Näytteillä oli passikuvia. Ja kyllä - kyseessä oli pikavalokuvaamo Rovaniemeltä.

Yehia Eweis, Kansallisgalleria, 2015. 
Ismo Hölttö on harvinaislaatuinen ihmisten kuvaaja. Tuntuu, että hänellä on ollut poikkeuksellinen kyky lähestyä ihmisiä. Onkin upeaa, että kultasepästä, joka oli aktiivinen valokuvauksen harrastaja, kehittyi nopeasti tunnustettu valokuvaaja. Jos muistan näyttelystä oikein, niin harrastuksen aloittamisen ja valtion valokuvataiteen palkinnon välille jäi vain kahdeksan vuotta. Tämäkin kertoo siitä kuinka erityislaatuinen valokuvaaja Hölttä oikein on.



Ismo Hölttö, Ateneum 10.04.2015 - 31.05.2015





sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Olihan ovela kettu

Kettuina Hanna Rantala ja Mari Palo. Kuvaaja © 2015 Heikki Tuuli. Suomen Kansallisooppera.
Muistan vieläkin ensimmäisen näkemäni teatteriesityksen tekemän suuren vaikutuksen. Menimme koulun kanssa katsomaan Odysseusta ja teatterin lavalla lipui suuria pahvisia aaltoja ja Odysseus puski laivallaan eteenpäin kohti jännittäviä seikkailuja. Olin haltioitunut sillä se oli jotain käsittämättömän hienoa ja minusta tuli teatterin ystävä kertaheitolla.

Nyt Kansallisoopperassa menee Leoš Janáčekin Ovela Kettu ooppera ja en voi olla pohtimatta minkä vaikutuksen se mahdollisesti tekee pieniin katsojiin. Puvustus ja lavastus on niin herkullista, että jos jotain tuollaista olisin nähnyt lapsena olisin taatusti pyytänyt päästä oopperaan mitä pikimmin uudestaan.

Ooppera on kuitenkin jäänyt itselleni harvinaiseksi herkuksi ja täytyy oitis myöntää, että menin katsomaan sitä Klaus Haapaniemen suunnittelemien pukujen ja lavasteiden vuoksi. En siis missään määrin olen oopperan tuntija. Ilahduin myös kovasti kun huomasin, että lauluharrastuksesta tuttu opettaja Pauliina Linnosaari on mukana kokoonpanossa. Hän on tuttu laulutaidottomien laulutunneilta LauluAvaimessa ja Pauliina on ollut aivan loistava opettaja.
Kuvassa Mari Palo, Hanna Rantala, Ann-Marie Heino ja Pauliina Linnosaari.
Kuvaaja © 2015 Heikki Tuuli. Suomen Kansallisooppera.
Mutta Ovelaan Kettuun. Se on sadunomainen ooppera ihmiselämän ja vapaan luonnon suhteesta Lyhykäisyydessään teos menee näin. Metsäneläimet viettävät leppoisaa elämää. Metsänvartija nappaa ketun kiinni ja vie kotiinsa lemmikiksi. Kettu kritisoi kukkoa ja kanoja siitä, että ne alistuvat elämään ihmisten tahdon mukaisesti ja yllyttää kapinaan. Se päätyy kuitenkin tapaamaan ne ja onnistuu karkaamaan takaisin metsään. Metsässä kettu tapaa toisen ketun ja niille tulee romanssi ja ketut menevät naimisiin. Muutenkin metsässä on melkoista sutinointia ja siellä maksetaan mm. elatusmaksuja pähkinöillä. Kettupariskuntakin ihmettelee kuinkahan monta pentua heillä mahtaa oikein olla - kukapa sellaisesta pesueesta olisi kärryllä. Lopulta lintukauppias Harašta tähtää metsässä ollessaan kettua aseellaan ja ampuun. Metsänvartija ikävöi lemmikkikettunsa menettämistä ja ymmärtää lopulta, että on itsekin osa luonnon suurta kiertokulkua.

Kuvassa Hanna Rantala, Pauliina Linnosaari, Jeni Packalen ja  Ritva-Liisa Korhonen
Kuvaaja © 2015 Heikki Tuuli. Suomen Kansallisooppera.
Oli kiinnostavaa, että tämän oopperan tekstissä oli niinkin paljon huumoria ja nokkelaa sanailua. Kuulin yleisössä naurun tyrskähdyksiä useammankin kerran. Ovela kettu on kuitenkin ennen kaikkea metsäidylli jota kuljettaa eteenpäin pehmeät sävelmät. Kaipaamiani kuoro- tai aariakohtauksia Ovelassa ketussa ei ollut joten laulullisuus jäi omaan makuuni vajaaksi.

Vasemmalla metsänvartijana Jaakko Kortekangas. Oikealla Ina Hukki, Tove Åman ja Jeni Packalen.
Kuvaaja © 2015 Heikki Tuuli. Suomen Kansallisooppera.
Sen sijaan nautin todella paljon Klaus Haapaniemen ornamenttimaisesta kuvitustyylistä - tässäkin. Aivan huikeaa luovuutta ja ilottelua. En varmaan ole koskaan nähnyt noin huikeaa puvustusta. Ilo katsoa! Jälkikäteen jäin miettimään vielä, että Ovela Kettuhan olisi mainio baletti. Jo nytkin siinä oli sudenkorentona balettitanssija joka hurmasi yleisön aivan täysin. Eläinten liikekieli olisi hyvinkin kiinnostavaa katsottavaa.

Suomen kansallisooppera >>


tiistai 20. tammikuuta 2015

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha


Somalian tilanteesta on silloin tällöin jokin uutinen, mutta loppujen lopuksi maassa asuvien elämä jää hyvinkin pimentoon. Somalialaissyntyinen Nadifa Mohamed on kirjoittanut kaunistelemattoman romaanin Kadotettujen hedelmätarhan joka kertoo kolmen naisen elämänkohtaloista Somalian Hargeisassa.

Mohamed muutti perheensä kanssa Hargeisasta Lontooseen vuonna 1986. Perheen oli tarkoitus jäädä vain tilainpäisesti Isossa-Britanniaan, mutta he päättivät jäädä, kun Somalia ajautui sisällissotaan vuonna 1988. Kadotettujen hedelmätarha sijoittuu tuolle ajalle.

Kadotettujen hedelmätarhassa kolmen naisen tarinat nivoutuvat yhteyteen. Deqo on noin kymmenvuotias pakolaisleiriltä karannut orpo tyttö. Filsan on nuori nainen joka on lähtenyt sotilasuralle ja Kawsar kovia kokenut iäkäs leski. Elämä ei ole kohdellut ketään heistä silkkihanskoin; kaikkein vähiten nuorta Deqoa jonka pelkkä syntyperä vaikeuttaa olemassa oloa. Kawsar ei ole vaiennut silloin kuin olisi pitänyt vaan on saanut tästä maksaa oman hintansa. Ja Filsan puolestaan joutuu pohtimaan tappamisen oikeutusta.

Hargeisa on vaarallinen ja arvaamaton kaupunki. Siellä asuminen on selviytymistä. Sisällissota ravistelee kovin ottein maata ja yhteiskunnassa tapahtuu puistattavia asioita. Oma henki on jatkuvassa vaarassa ja moni miettii pakoa. Samalla muistellaan myös aikaa jolloin kaikki oli hyvin ja maa oli yhtenäinen. Filsan esimerkiksi oli osallisena aikanaan lukutaitokampanjassa jossa nuoret kävivät opettamassa ympäri maata. Tällöin Somalia oli vielä yhtenäinen maa.

Kadotettujen hedelmätarha kertoo tarinaa siitä miltä näyttää oman kotimaan romahtaminen aivan silmien edessä. Vaikka menetykset ja kokemukset ovat raskaita, naisista löytyy voimaa ja halua puolustaa toista ihmistä. Samalla romaani kertoo myös jotakin uudenlaisesta somalinaisesta Filsan kautta. Hän edustaa naista miehisessä maailmassa jonka kohtalona on yksinäisyys ja väkivalta. Samalla hänkin, aivan kuten kuka tahansa muukin, haaveilee rakkaudesta ja rakastetuksi tulemisesta.

Mohamed on kirjoittanut tärkeän romaanin joka on myös upeasti kirjoitettu. Kieli on kaunista ja vaikka kirjassa on useita varsin rujojakin kuvauksia, on sävy kuvaileva, jopa runollinen. Kadotettujen hedelmätarha maalaa aivan toisenlaista Somaliaa kuin uutislähetykset ja kertoo iholle menevän tarinan. Tämä kirja avaa Somalian tilannetta aivan eri tavalla.

Tämän väkevän kirjan kanssa sopii maanläheinen Shu Pu'er Lao Cha Tou, nimeltään myös "Vanhat Teepallerot". Maku on kypsä ja voimakas mutta samalla pehmeä. Teessä on kermaisia puisia ja hieman multaisiakin vivahteita. Maku viipyy suussa kauan.

Atena 2014