sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Ilmar Taska: Pobeda 1946


Sodanjälkeisessä Tallinnassa eletään salaisuuksien aikaa. Virolaisen Ilmar Taskan esikoisromaanissa Pobeda 1946, upea kiiltävä auto hurmaa kuusivuotiaan pienen pojan. Autoa ohjaa kansallisvihollisia etsivä valvontakomission upseeri, joka utelee asioita isästä ja äidistä.

Poika viihtyy Pobeda-sedän kanssa. Äiti Anna on usein huonolla tuulella ja isä piileskelee talon takahuoneessa kärttyisänä. Pobeda-setä näyttäytyykin kiinnostavana aikuisena, josta vain ei saa kertoa vanhemmille. Autoretket ovat hänen ja sedän yhteinen salaisuus.

Pojan täti Johanna on tunnettu oopperalaulaja. Ooppera ei ole nykyhallinnossa huutoa, joten Johannalle se on mennyttä elämää. Hänelläkin on salaisuus, Lontoossa asuva BBC:n radiotoimittaja Alan jota hän kuuntelee salaa virittämällä vanhan radionsa oikealle taajuudelle. Johannan kautta käykin ilmi yhdessä laulamisen merkitys virolaisille. ” Tässä me nyt laulamme, sillä on parempi laulaa kuin itkeä.”

Virossa eletään neuvostoajan vaikeita aikoja. Nyt puusepät johtavat joukkoja entisten käskijöiden ollessa metsässä. Vapautusliike on vielä voimissaan ja virolaiset uskovat, että muu maailma ei voisi sulkea silmiään heidän kohtaloltaan. Jokainen tuntuu silti epäilyttävältä. ”Kieroiliko setä vai valehteliko täti? Kuka oli sankari ja kuka kansanvihollinen? Saattoiko toisen sankari olla toisen petturi?”

Taska kuvaa julmaa koneistoa jossa jokainen on omalla tavallaan uhri, hän kuvaa ympäröivää yhteiskuntaa viileästi vaikka ilmiannot, kyyditykset ja teloitukset ovat arkipäivää. Kirjassa on jotain dekkarimaista, tapahtumien jännitys tuntuu intensiivisenä loppuun asti. Viron kohtalo kiinnostaa vieläkin kun haluaa ymmärtää nykyaikaa.

”Me rakastimme, toivoimme, taistelimme itsenäisyyden puolesta ja hävisimme."

Ilmar Taska: Pobeda 1946
WSOY 2017


maanantai 24. heinäkuuta 2017

Milja Kaunisto: Corpus


Milja Kauniston Luxus oli omalla kohdallani viime vuonna lukemieni kirjojen huippua. Ahmin sen Pietarissa 1700-luvun palatsissa, joka nykyään toimii hotellina. Tämä oli varsin sopiva miljöö uppoutua kirjaan. Corpuksen kohdalla en päässyt aivan samaan miljöön osalta, mutta lumosi tämä tarina ilman palatsejakin.

Corpus jatkaa Luxuksesta alkanutta tarinaa. Ahtaalle joutunut aatelinen kreivitär Marie-Constance de Boucard on päätynyt käyttämään näyttelijätär Marianne Quesnet'n henkilöllisyyttä pysyäkseen turvassa yhä kuohuvammaksi ja vaarallisemmaksi muuttuneessa Ranskassa. Luxuksessa Marianne kohtasi pahamaineisen markiisi de Saden ja päätyi tämän ylellisen bordellin emännäksi. Suojaisat muurit toivat turvaa, samoin kuin entinen pyöveli Isidore.

Ranskan vallankumouksen pyörteissä giljotiini on ahkerassa käytössä ja sinne vaaditaan myös kuningas Ludvig XVI:n ja kuningatar Marie Antoinetten päitä. Poliittinen juonittelu on ankaraa ja henkikullan saattoi menettää mitättömästäkin syystä, eikä vähiten sen takia, että kuka tahansa joka halusi päästä eroon vihamiehestään, pystyi ilmoittamaan vaikkapa liian hyvin menestyvän naapurinsa tasavaltalaisille kertoen tämän olevan rojalisti. Uuden ajan koittaessa hallinto kielsi aateliset ja sukutaustasta tuli rasite. Suhteilla oli merkitystä ja niitä rakennettiin bordellin suojaisten seinien sisällä poliittisten ryhmittymien kohtaamisissa.

Maison de Luxessa vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyy yhtä lailla niin talon sisä- kuin ulkopuolelta. Marianne alkaa ottamaan hermostuneisuuteensa Markiisi de Saden kultaisia pillereitä, jotka lopettavat vapinan ja turruttavat. Elämä on käynyt liian rankaksi ja pillerit tarjoavat tähän pakokeinon. Mariannen turvallisuus alkaa myös romuttua Isidoren lähdettyä muuan myöhemmin tunnetun korsikalaisen upseerin matkassa pois Pariisista.

Markiisi de Sade on kätkenyt bordellin suojiin pienen Charles-pojan, jota Marianne pyrkii suojelemaan. Pojan kohtalo on nyt hänen käsissään, Isidoren lähdön jälkeen. Tämäkään ei ole varsin haasteeton tilanne.

Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian toinen osa on synkkä tarina 1700-luvun terrorin ajanjaksosta. Läsnä on häikäilemättömyys ja oman edun tavoittelu. Uudet vallanpitäjät tuntuvat janoavan uudistuksia suorastaan epätoivoisella vimmalla, jopa aika lasketaan uudella tavalla. Poliittinen juonittelu on hämmentävän kiemuraista.

Kaunisto on kynäillyt jälleen upean romaanin sekoittaen taitavasti faktaa ja fiktiota. Henkilögalleria nivoutuu oikeisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin, hyödyntäen kuitenkin kirjailijan mielikuvitusta. Historian merkkihenkilöitä ei ole säästelty, vaan tässä päästään seuraamaan melkoista henkilögalleriaa Robespierrestä lähtien. Henkilöitä on kuitenkin sen verran, että olisi pitänyt lehteillä edellinen teos Luxus ennen tätä lukukokemusta läpi, jotta olisi pysynyt paremmin kartalla. Kirja imaisee mukaansa etenkin loppuosassa, joka tarjoaa melkoisen yllätyksen.

Teksti on taidokasta, Kaunisto on tehnyt tarkkaa taustatyötä henkilöhahmojen ja tapahtumien kuvauksessa. Tässäkin on vahvasti kuvattuna hajuaistit ja tunnelmat. Veren roiskeesta päästään mätänevään saastaan ja siitä ylellisesti kahisevaan silkkiin.

Corpus - ruumis, on oivallinen nimi kirjalle, jonka ajassa ruumiit, niin elävänä kuin kuolleena ovat tarinan keskiössä. ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema.”

Lukukokemus oli jälleen kerran vahva ja tarina jäi erittäin jännittävään kohtaan. Sarjan kolmatta osaa siis innolla odottaen.

Milja Kaunisto: Corpus
Gummerus 2017




torstai 18. toukokuuta 2017

Tango! Tunteiden paloa ja tangoa oopperalla

Jussi Väänänen, Katja Koukkula. Kuva: Sakari Viika
Epäilen, että olen aika lailla mattimyöhäinen Tango! – Buenos Airesista Seinäjoelle suhteen, mutta joskus näinkin. Muistelen, että esitys on ollut Suomen kansallisoopperan – ja baletin ohjelmistossa jo aiempina vuosina. Tähän hieman kevätnuutuneeseen olotilaan sopi piristykseksi enemmän kuin hyvin kepeä kulttuuri-ilta tuttujen kaihoisien sävelten äärellä

Oopperan päänäyttämöllä argentiinalaisia ja suomalaisia sävelmiä tulkitsivat Kansallisoopperan orkesterin tahdissa Waltteri Torikka, Arja Koriseva, Angelika Klas, Johanna Rusanen-Kartano, Jyrki Anttila, Mika Pohjonen ja Jyrki Korhonen. Lisäksi tangon tahdissa otti askelia joukko tanssijoita kuten kilpatanssijat Katja Koukkula ja Jussi Väänänen. Osa tanssijoista oli tuttuja Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta. Illan isäntänä toimi itseoikeutetusti Jorma Uotinen. Oopperan päälavalle astui siis koko kansalle tuttu esiintyjäkaarti.

Tango! -esitys oli ennen kaikkea konsertti, jossa on mukana herkkupaloina tulista tanssia. Tangossa kuuluu aina intohimo, vahvat tunteet ja tarinat. Tämä näkyi myös konsertin kaaressa. Ensin konsertti vei Buenos Airesin kujille vahvojen tulkintojen myötä kuljettaen tarinan saunan ja vihtojen kautta kohti koti-Suomea.

Vasemmalla: Henrik Sandås, Angelika Klas. Kuva: Sakari Viika.
Oikealla: Jussi Väänänen, Katja Koukkula. Kuva: Sakari Viika.

Itselleni yksi kohokohdista oli Angelika Klasin tulkitsema upea Kotkan ruusu, johon taustaksi oli luotu hämyinen kapakka ja kappaletta väritti pari tanssivaa vaaraa uhkuvaa nuorta miestä. Tämä kokonaisuus oli hurmaava ja tarinana vahva.
 
Eniten hymyn toi huulille illan isännän Jorma Uotisen Pas mal – josta voi sanoa vain ”ei huono”. Tässä oli hauskaa ironiaa Uotisen legendaariselle sanonnalle.
 
Mutta palataanpa siihen tanssiin. Suurena tanssin ystävänä odotin tältä paljon ja sain myös mitä kaipasinkin. Taitavaa tulkintaa, josta intohimoa ja suuria tunteita ei puuttunut. Olisin voinut katsoa tulkintaa, vaikka kuinka paljon enemmänkin ja yleisö taputuksista päätellen oli aivan samaa mieltä.
 
Kokonaisuus oli tietysti tällä esiintyjäkaartilla huippuluokkaa. Ehkä olisin kaivannut vielä lisää sen tyyppistä tarinan rakentamista kuin mitä Kotkan ruusussa oli, oopperalla kun on siihen niin upeat mahdollisuudet. Tanssijoiden harmoninen liikekieli ja tarkka musiikin tahdissa eläytyminen oli taidokasta. Ja sitä mihin suuntaan tarkkaan hallitut askelkuviot vievät tarinaa, oli upeaa seurattavaa.

Konsertti viihdytti ja tunteiden palo kantoi koko illan vieden mukanaan – välillä jopa niinkin hyvin, että meinasin alkaa laulaa mukana… Valtteri Torikan Hopeinen kuu muun muassa houkutteli kovasti. Ymmärsin kuitenkin pitäytyä yhteislaulusta ja säästin lauluinnon siihen, kunnes takki oli taas päällä ja askel viemässä kotia kohden.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa


Leena Parkkisen romaani Säädyllinen ainesosa on herkullinen. Kirjaimellisesti. Tarjolla on niin kulinaristisia elämyksiä, kaksoiselämää, historiaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuin ihmissuhteita.
Eletään 50-lukua, Saara ja hänen aviomiehensä Juhani ja heidän poikansa Elias muuttavat Helsinkiin Juhanin työn perässä. He aloittelevat uutta elämäänsä Töölöläisessä pikkuasunnossa. Nuori vaimo Saara yrittää opetella uutta rooliaan kodin hengettärenä ja huolehtii niin miehestään kuin Eliaksesta. Kun mies tulee töistä, on koti siisti ja huulet punattu.

Saaran elämä muuttuu kun hän tutustuu yläkerran Elisabethiin, joka on kaikkea muuta kuin hiljainen ja ujo kodinhengetär, pikemminkin "femme fatale". Elisabeth on savukkeita polttava maailmannainen joka hurmaa kaikki ja tuntee merkkihenkilöt ja järjestää boheemeja juhlia asunnossaan laajalle tuttavapiirilleen.

Elisabeth ottaa Saaran siipensä alle ensin varovasti pieniä retkiä tehden ja ottaa tehtäväkseen opettaa Saaraa tekemään ruokaa. Ruoka on oikeastaan yksi sivuhahmoista joka toisaalta virittelee myös yhteen merkittävään teemaan; naisten välisiin seksuaalisiin suhteisiin. Tuohan aikaan naisten homoseksuaaliset suhteet olivat julkisesti kielletty aihe joka kirjassa kuljettaakin tarinaa uudelle tasolle. Ajan ilmapiiri välittyy hienosti; käytös on pinnalta hillittyä, mutta kaikella tavalla aistii, että pinnan alla porisee kiellettyjä tunteita.


Parkkisen romaani kuljettaa samaan aikaan limittäin useampaa tarinaa. Sota-aika on ohi, mutta kuitenkin edelleen läsnä, ajaen naisia ratkaisuihin, jotka ajavat heidät osaksi kansainvälistä politiikkaa. Romaani kertoo vahvasti sodanaikaisista muistoista eripuolella Eurooppaa ja etenkin Pariisia. 
Säädyllinen ainesosa on kulinaristinen keitos sodanjälkeisestä Helsingistä, kustannusmaailmasta, naisten biseksuaalisuudesta, huikeista juonitteluista, jopa vakoilusta, hämäyksistä, ihmissuhteista, mutta ennen kaikkea salaperäisistä naisista jotka uskaltavat ja ottavat riskejä. Suoraan sanottuna huikaisevan upea teos!
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Teos, 2016
(Tällä kertaa en ehdota kirjalle sopivaa teetä, vaan kehotan varautumaan siihen että lukemisen aikana tulee tekemään mieli esimerkiksi skonsseja, viiriäisen munia tai kukkoa viinissä lukujen otsikoiden mukaan.)

lauantai 28. tammikuuta 2017

Sanna Tahvanainen: Pikkumusta


Coco Chanel. Kaikkien tietämä muoti-ikoni, jonka luoma tyyli tunnetumpi kuin persoona sen takana. Sanna Tahvanainen on lähtenyt Cocon jäljille kirjassaan Pikkumusta. Hän yhdistää faktaa ja fiktiota sijoittaen romaanin 1920-luvulle. Cocon elämä on kiehtovaa, ja niin todellisuudessa kuin tässäkin kirjassa, fakta ja fiktio ovat sulassa sovussa. Itselleni Chanelin elämä ei ole kovin tuttua lukuun ottamatta elokuvia Coco ennen Chanelia ja Coco Chanel & Igor Stravinsky, joten tämä kirja tarjosi aivan uutta näkökulmaa.

Tahvanainen on kirjoittanut hurmaavan kirjan, joka on pirskahtelevaa ja kuplivaa kuin samppanjaa. Uutta muotia luova Coco on jo saavuttanut paikkansa ja niittänyt mainetta. Hänen röyhkeytensä ja impulsiivisuuteensa näkyvät niin yksityis- kuin liike-elämässä. Coco rikkoo rohkeasti pukeutumissääntöjä, mutta kenties vielä enemmän sen ajan käytöstapoja - etenkin miessuhteissaan.

Pikkumusta kuvaa Cocon tinkimätöntä asennetta työntekoon ja muodin luomiseen. Luovuudella ei tunnu olevan rajoja. Tästä maastosta kumpuaa Chanel No. 5, pikkumusta ja uudet naisten elämää mullistavat vaatekokoelmat, joiden kulmana on käytännöllisyys ja tyylikkyys.

Tahvanainen hersyttelee Cocon lukuisilla rakkaussuhteilla, mutta kiinnostavinta kirjassa on kuitenkin luomistyön kuvaus. Näihin kuuluu ehdottomasti myös lehdistölle syötettyjen ”maksiimien” synty kuten ”Minä en luo muotia. Minä olen muotia” ja "Nainen voi olla hieno mutta ei koskaan olla liian tyylikäs”.

Kirjassa lukija pääsee astumaan päähenkilön pään sisälle. Ulospäin Coco vaikuttaa kylmältä, laskelmoivalta ja hallitulta mutta unet tuovat esiin hänen haavoittuvan puolensa. Äidin kuolema lapsuudessa ja isän ratkaisu hylätä hänet lastenkotiin sekä suuren rakkauden, poolonpelaaja Arthur ”Boy” Capelin, kuolema olivat jättäneet jäljet, jotka oli piilotettu syvälle sisimpään. Vaikka Cocon ympärillä pyöri paljon ihmisiä, hän pyrki säilyttämään etäisyyden sepittäen oman menneisyytensä milloin minkälaiseksi, luoden itsestään juuri sellaisen kuin halusi olla.

Tahvanainen ei piirrä Chanelista syvällistä henkilökuvaa, eikä se ole selkeästi tarkoituskaan. Pikkumusta on sujuvaa ja kepeää tekstiä joka kuvaa seurapiirien ja glamourin täyttämää aikaa. Herkullinen romaani sukeltaa Coco Chanelin elämään ja salaisuuksiin. Samalla se piirtää ohuella pensselillä kuvaa yhteiskunnan tilanteesta, naisen asemasta ja siitä miten muoti vapautti naisia kahleista.

Sanna Tahvanainen: Pikkumusta
Otava 2016



torstai 27. lokakuuta 2016

Ylellistä yltäkylläisyyttä - suorastaan luksusta

Vasemmalla Hans van Essen, Asetelma hummerin kanssa, n./c. 1620. Viron taidemuseo, Kadriorg.
Oikealla Jan Frans van Son, Hedelmäasetelma. Gustavianum. Uppsalan yliopistomuseo.
Aivan ensimmäiseksi täytyy tunnustaa, etten sitten yhtään pidä asetelmamaalauksista. Ja tämän jälkeen on syytä puolestaan tunnustaa, että pidin aivan valtavasti nyt Sinebrychoffin taidemuseossa esillä olevasta Asetelma, elämä tarjottimella -näyttelystä.

Näyttely vie 1600-luvun Hollantiin, notkuviin ja yltäkylläisiin pöytiin, sen ajan luksukseen.
Varakkaat porvarit innostuivat tuolloin asetelmamaalauksista ja se näkyy aihevalinnoissa. Vadit pursuavat mehukkaista hedelmistä ja kukka-asetelmat ovat runsaita ja värikkäitä. Mutta se mikä tauluista tekee mielenkiintoisen, on niiden symboliikka. Kuvatut aiheet tai esineet voivat merkitä kulttuurin, uskonnon ja yhteiskunnan arvoja ja ajatuksia, moraalin kysymyksiä ja intohimoa. Ja kyllä, asetelmat voivat melkeinpä olla lähes riettaita. Esimerkiksi Pieter Aertsenin maalauksessa uskottomuutta symboloiva kurpitsa vihjaa, että vihanneskauppiaiden välillä on vispilän kauppaa.

Löytöretket ja laajentuneet kauppasuhteen näkyvät maalauksissa. Vadeista löytyy eksoottisia hedelmiä, jotka ovat aikanaan esitelleet omistajiensa vaurautta. Ja ilmeneehän teoksissa jo myös hollantilaisten tulppaanivillityskin. Asetelmat ovatkin itse asiassa hyvin kiinnostavia. Vähän niin kuin nykyajan insta-postaukset, samalla tapaa nekin kertovat omaa henkilökohtaista tarinaa peilaten samalla laajemmin yhteiskuntaa ja sen arvoja.

Vasemmalla Jan I Brueghel, Kukkamaljakko. Kansallisgalleria. Kuva: Pirje Mykkänen.
Keskellä Heikki Marila, Kukat XIII. Valtion taideteostoimikunta. Kuva: Kimmo Brandt.
Oikealla Edwaert Collier, Vanitas, 1661. Kansallisgalleria. Kuva: Antti Kuivalainen.


Asetelmamaalauksissa on kieltämättä melkoista taituruutta. Teokset ovat tarkkoja hedelmien pintaa, kukkien terälehtiä ja eri materiaalien tuntua myötä. Kauniista kukka-asetelmistakin löytyy yllätyksiä. Piilossa voi olla hyönteinen ja hedelmissä jo vähän hometta. Kaikki ei olekaan niin kuin ensi silmäyksellä näyttäisi olevan.

Elämä tarjottimella -näyttely on nerokkaasti rakennettu eri teemojen varaan höystettynä nykytaiteella joka tuokin mukavaa jatkumoa tähän päivään asti. Sen verran yltäkylläinen ja herkullinen tämä kattaus oli, että sen jälkeen oli suorastaan pakko käydä nauttimassa leivos kahvilassa.

Asetelma, Elämä tarjottimella 29.9.-8.1.2017, Sinebrychoffin taidemuseo




torstai 22. syyskuuta 2016

Miika Nousiainen: Juurihoito


"Rakkaus ei kovin paljon eroa juurihoidosta. Tarkoitus on tehdä hyvää toiselle. Se on välillä kivuliasta, välillä palkitsevaa. On pakko mennä syvälle itseen ja antaa jotain itsestään."

Miika Nousiainen on yksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani, joten odotin kovasti hänen uutuusromaaniansa - vaikka se onkin nimeltään  Juurihoito.

Tällä kertaa Nousiainen vie lukijansa hammaslääkärin tuolille. Päähenkilö Pekka Kirnuvaara on copywriter, joka on juuri kokenut avioeron ja kaiken lisäksi pilannut hampaansa karkilla ja kolajuomilla. Hän päätyykin työlleen omistautuneen ja estyneet töölöläisen hammaslääkärin, Esko Kirnuvaaraan, potilaaksi. Pian käy ilmi, että saman sukunimen omaavat miehet ovat veljeksiä.

Vanhemmuus ja juurettomuus ovat kirjan kantavia teemoja. Pekka on ollut omistautunut isä, halunnut tehdä kaiken oikein ja olla hyvä isä. Hän kaipaa lastansa ja kokee vaikeaksi sen ettei ole eron myötä lapsen jokapäiväisessä elämässä mukana. Samalla tilanne saa pohtimaan omaa lapsuuttaan ilman isää ja siihen liittyvää juurettomuutta.

Pekka pääsee pikkuhiljaa hivuttautumaan osaksi jähmeän veljensä Eskon elämää ja veljekset lähtevät etsimään sekä isää että yhteisiä juuriaan aloittaen matkansa Lieksasta ja päätyen aina vain yhä kauemmas. Matkalla salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua ja yllätyksiltä ei vältytä.

Nousiaisella on ihmeellinen kyky. Jo parin sivun jälkeen kirja tuntui kuin olisi juttusilla vanhan hyvän ystävän kanssa. Tarinan maailmaan uppoutui nopeasti. Nokkela dialogi ja osuvat havainnoit huvittavat ja samalla koskettavat. Hammaslääketiedevertaukset on tuotu kirjaan mainiolla tavalla, ne sävyttävät hyvin tunnelmaa.

Kirjan hahmot on kuvattu niin humoristisen lämpimästi, että heistä ei voi kuin pitää. Vaikka Juurihoito käsitteleekin vakavia asioita jotka periaatteessa eivät naurata, on Nousiainen hilpeillä oivalluksillaan saanut niihinkin huumoria mukaan.

Juurijoito on hieno ja lämmin kirja, jonka loppu on hieman pitkittynyt, mutta mitäpä siitä. Tästä jäi pitkäksi aikaa hymy huulille ja toive löytää ihka elävä Esko Kirnuvaara omaksi hammaslääkäriksi.

***
Kuten muistakin Nousiaisen romaaneista, on tästäkin tulossa teatteriversio. Harmillisesti olin tällä kertaa hidas ja omalta kohdaltani Kansallisteatterin liput menivät paremmin hereillä olleille. Lisänäytöksiä siis odotellen.


Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava 2016