tiistai 18. helmikuuta 2014

Kuvia Chaplinista ja yksinäisyydestä


Taiteilija: Charles Chaplin, elokuvasta Charlie rullaluistimilla (1916)
Copyright: © From the Archives of the Roy Export Company Establishment, courtesy NBC Photographie, Paris

Kukapa ei pitäisi Charles Chaplinista. Kävelykeppiään heilutteleva kulkuri on hurmannut elokuvissa jo sata vuotta.

Chaplin kuvissa -näyttely Helsingin taidemuseo Tennispalatsissa kertoo valokuvien ja elokuvapätkien välityksellä Charles Spencer Chaplin (1889–1977) elämästä ja etenkin urasta valkokankaalla.

Chaplin oli vaativa ja tinkimätön monitaituri. Hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti ja jopa sävelsi musiikkia elokuviinsa. Chaplinin suosio on vaihdellut vuosien varrella, mutta rakastettu hahmo on silti aina löytänyt yleisönsä. Ehkä suosion takana on hänen luomansa kulkurin moniulotteisuus. Nukkavierun ulkokuoren alla on vanhanajan herrasmiehen charmi ja käytöstavat - sekä tietysti huumori. Chaplinin luoma kulkuri ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi keppostelevaksi klovniksi, vaan monet hänen elokuvistaan käsittelivät yhteiskunnallisia ongelmakohtia.

Chaplinista on kirjoittanut niin valtava määrä tutkijoita ja kriitikoita että jätän Chaplinin elämän tarinan viisaampien kerrottavaksi ja pitäydyn näyttelyn tunnelmassa. Nyt avautuneessa Chaplin kuvissa -näyttelyssä päästään kurkistamaan kuvaustilanteisiin ja lavasteisiin valokuvien kautta. Näyttöruuduilla on myös useita katkelmia tutuista elokuvista. Näyttely on kaiken kaikkiaan hienosti laadittu kattaus, ei liian laaja vaan juuri miellyttävän kokoinen tutustuttavaksi.

Näyttelyssä pyörii myös yksi suosikkipätkistäni. Se, jossa nainen myy kadulla kukkia ja meinaa varastaa pudonneen kukan. Huomattuaan naisen olevan sokea kulkuri päätyykin toisiin ajatuksiin ja maksaa. Kyseessä on siis iki-ihana Kaupungin valot vuodelta 1931. Elokuvassa on jotain tavattoman kaunista ja surullista.

Chaplin on inspiroinut myös monia muita taiteilijoita, joista esillä näyttelyssä on mm. Fernand Léger ja Robert Capa. Hauskoja ovat myös Chaplinin elokuvien julisteiden suomiversiot sekä sarjakuvat.

Oikealla: Taiteilija: Elokuvasta Chaplinin poika, Charles Chaplin ja Jackie Coogan (1919–1921). Copyright: © Roy Export SAS. Scan courtesy Cineteca di Bologna. Vasemmalla: Selfie, viikset mallia Poirot.
Chaplinina olemista pääsee myös kokeilemaan. Näyttelyssä on nimittäin mahdollisuus pukeutua Chapliniksi ja ottaa sitten itsestään kuva. Rekeissä roikkuu paitoja, housuja ja liivejä ja loppusilauksen voi tehdä knallilla ja tekoviiksillä. Varsin hauska lisäelementti näyttelykokemukseen.

Yksin

Tennispalatsin näyttelytilan ensimmäisessä kerroksessa kuvataan yksinäisyyttä ja yksinoloa. Helsingin taidemuseon kokoelmista koottu näyttely sisältää 15 nykytaiteilijan valokuvia, maalauksia, piirustuksia, mediataideteoksia ja installaatioita.

Yksinäisyys teoksissa ilmenee niin kotona kuin julkisissa tiloissa. Yksinäisyys esiintyy mm.  toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta tai tarpeena kokea yhteenkuuluvuutta.

Oikealla: Taiteilija: Maarit Nevanperä: Sarjasta Kulkemisia: Tyttö puhuu itsekseen metrossa, 2002–2003
Copyright: © Helsingin taidemuseo. Kuva: Yehia Ewei. Vasemmalla: Taiteilija: Ben Kaila: Sarjasta Kodittomuuden kasvot: Linnanmäki, 2000. Copyright: © Helsingin taidemuseo. Kuva: Hanna Kukorelli

Pidin kovasti Heini Partasen ääni-installaatiosta, joka oli sijoitettu muutamaa spottivaloa lukuunottamatta pimeään tilaan. Installaatiossa eripuolilta huonetta kuului yksinäisten ajatuksia samanaikaisesti. Mieleen jäi pyörimään lausahdus: "Minulla ei ole yhtään ystävää. Ei edes yhtään kaveria".

Kaksi muuta teossarjaa, jotka jäivät mieleen, olivat Ben Kailan valokuvat kodittomista sekä Maarit Kotirannan serigrafiat, joissa hahmo pikkuhiljaa hiipuu näkymättömiin. Niistä kuvastuu yksinäisyys sekä tarve tulla nähdyksi.

Tämä on tärkeä ja ajankohtainen näyttely. Yksinäisyys ilmenee niin monella tavalla ja se voi olla eristäytymistä yhteiskunnasta yhtälailla kuin tunnetila. Yksinäisyyden tunnetta voi kokea vaikka olisi läheisessä ihmissuhteessa. Näyttely kuvaa ongelmaa, jota ei usein huomata - mutta taiteiljat ovat tehneet sen näkyväksi.

Molemmat näyttelyt ovat esillä 13.7.2014 asti.





torstai 13. helmikuuta 2014

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka


Ennen kirjastosta löytämääni Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka -kirjaa "kultaiset liljat" ja "nu shu" olivat termejä joista en ollut ikinä kuullutkaan.

"Kultaisilla liljoilla" tarkoitetaan täydellisesti sidottuja, mahdollisimman pikkuruisia jalkoja. Kirjan alussa Liljan ja hänen sisartensa jalat typistetään. Etenkin Liljan jaloista odotetaan muodostuvan täydelliset ja siten ne takaisivat hänelle 1800-luvun Kiinassa mahdollisuuden erittäin korkeaan asemaan avioliiton myötä. Liljan perhe on köyhä, joten maksimoidakseen tämän mahdollisuuden hänelle etsitään laotong-vertaisystävä hyvämaineisen perheen tytöstä. Laotong on kuin eräänlainen avioliitto, voimakas side kahden tytön välillä, ystävyyssuhde joka kestää eliniän.

Välittäjän avulla löytyy Lumikukka ja niin tytöt muodostavat laotong-suhteen. Tyttöjen asema tuon ajan Kiinassa on heikko. Heidän tuli käyttäytyä moitteettomasti ja kuuliaisesti ja tyttöjä pidettiin lähinnä turhina. 

Tyttöjen paikka on visusti kotona, poissa ulkomaailmasta. Näin ystävyyssuhde on heille myös hyvin merkityksellinen henkireikä. Lilja ja Lumikukka kirjoittavat naisten tapaan toisilleen salaisia viestejä nu shulla, salakirjoituksella, jota vain naiset käyttivät. Viuhkaan kirjoitetuilla viesteillä tytöt kertovat toisilleen korulausein salatuista tunteistaan ja ajatuksistaan.

Viuhkaan piirtyy vuosien vieriessä koko heidän elämänsä. Lilja nousee taustoistaan huolimatta täydellisten kultaisten liljojensa ja onnistuneen laotong-suhteensa avulla korkeaan asemaan rikkaan miehen vaimona. Sen sijaan Lumikukan kohtalo on huonompi. Hänen elämäänsä mahtuu paljon murhetta ja hyvistä lähtökohdista huolimatta hänen asemansa laskee. Lilja ei ymmärrä laotonginsa kärsimystä ja tuskaa ja yrittää heikoin keinoin tukea Lumikukkaa. Heidän kauniiseen ystävyyssuhteeseen muodostuu suuri kuilu jota on vaikea ylittää.

Tämän kirjan yhteydessä ajatukset pyörivät useaan otteeseen "kultaisissa liljoissa". Jalkojen sitominen on kuvattu tarkkanäköisesti, kuitenkaan mässäilemättä, kuvaten koko toimituksen epäinhimillisyyden. Ilman kunnollisia jalkateriä, nysillä vaappuva ihminen on todella sidottu hyvin pieneen elinpiiriin. 

Kaiken kaikkiaan oli mielenkiintoista lukea Kiinasta historiaan sijoittuva kirja joka kerrotaan  naisten näkökulmasta, miesten ollessa taustalla. Lisa See tuntee selkeästi Kiinan historian hyvin ja kuvaa Liljan ja Lumikukan ystävyyttä kauniilla herkkyydellä. Tätä kirjaa ei voi lukea ilman, että ajattelisi naisten asemaa niin parin sadan vuoden takaisessa Kiinassa, kuin vaikkapa mikä tilanne on eri puolilla maailmaa tälläkin hetkellä. Edelleen on maita joissa naiset elävät sidottuina kotiin, ensin vanhempiensa ja sitten miehen, vailla tasa-arvon mahdollisuutta. 

Herkkä ja kaunis kuvaus ystävyydestä vaatii jotain aistillista. Niinpä tämä kirja maistui etenkin jasmiinilta maistuvan teekukan kanssa. Kyseessä on perinteinen kiinalainen tee, jota on valmistettu jo vuosisatojen ajan, aina 1200-luvulta asti. Palloksi muovatun teen sisältä paljastuu hauduttaessa kaunis kukka. Pieni salaisuus sekin.

(WSOY 2006)
Kuvat: http://nushu-teatro.blogspot.fi/p/comentarios-del-publico.html
http://badbrainscover.blogspot.fi/2010/12/chinese-foot-binding-torturing.html

torstai 6. helmikuuta 2014

Tuusulanjärven lumoa ja Wardin väriterapiaa

Oikella: Pekka Halonen: Auringonlasku Tuusulanjärvellä (1902). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria /
Kirsi Halkola. Rafael Wardi: Harjutori (1982). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Ateneumissa on tällä hetkellä esillä kaksi erittäin mielenkiintoista ja talviseen harmauteen piristystä tuovaa näyttelyä. Järven lumo -näyttely kuvaa sadan vuoden takaista Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä ja Rafael Wardilta puolestaan on tarjolla koko uran käsittävä väri-ilottelu.

Tuusulassa lapsuuden viettäneenä Järven lumo -näyttely luonnollisesti kiinnosti kovastikin. Lapsena on tullut vierailtua lukuisia kertoja taiteilijakodeissa ja Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä on kuullut monet tarinat. Niinpä tämä näyttely oli suorastaan pakko nähdä.

Näyttely on huolella ja tyylillä tehty kuvaus siitä, millaista elämää taiteilijayhteisössä vietettiin. Tuusulanjärven rannalle muuttivat ensin kirjailija Juhani Aho ja hänen taiteilijavaimonsa Venny Soldan-Brofeldt. Pian perässä seurasivat Eero Järnefelt, Jean Sibelius ja Pekka Halonen perheineen sekä runoilija J.H Erkko. Taitelijaperheiden kanssakäyminen oli vilkasta ja heitä yhdisti yhteisen ihanteen jakaminen.

Näyttely alkaa luontoaiheisilla töillä, joista suurin osa on Pekka Halosen maalaamia. Nämä työt ovat sitä näyttelyn tuttua osaa, niitä kuvia jotka ovat muovanneet suomalaisista kansallisidentiteettiä.

Vasemmalla: Pekka Halonen: Jään ja lumen peittämä kallio (1911). Ateneumin taidemuseo.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen. Oikealla: Pekka Halonen: Aurinkoinen talvimaisema (1911).
Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Janne Mäkinen

Kiinnostavampia osia näyttelyssä ovat arkeen liittyvät maalaukset. Niissä näkyy vehreät keittiöpuutarhat joita taiteilijaperheet huolella hoitivat. Heille omavaraisuus oli itsestäänselvyys. Myös liehuvat vaatteet pyykkinarulla on kuvattu.  Koti kaikkinensa oli tärkeää, sillä työ ja arki limittyivät kiinteästi yhteen. Kotien, joissa myös ateljee sijaitsi, tuli luonnollisesti olla viihtyisiä. Sisustuksessa näkyy taiteilijoiden pyrkimykset yksinkertaiseen ja käytännölliseen kauneuteen. Tunnelma on lämmin ja rauhoittava.

Naisia kuvaava osuus on hyvinkin kiinnostava. Taiteilijoiden puolisot olivat oikeastaan oikeita monitaitureita, jotka hallitsivat arkiaskareiden lisäksi useita kieliä, naiset pitivät kirjallisuuspiiriä ja olivat monipuolisesti kiinnostuneita kulttuurista sekä huolehtivat etenkin lasten taidekasvatuksesta. Kerta kaikkiaan lahjakkaita naisia siis, jotka toivat myös kaivattuja lisäansioita kotiin.

Vasemmalla: Pekka Halonen: Pyykki kuivuu (1910). Harri Silanderin kokoelmat. Keskellä: Pekka Halonen: Tomaatteja (1913). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen Oikealla: Eero Järnefelt: Leena, taiteilijan tytär (1903). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen


En voi muuta kuin suositella, että nyt kipin kapin Ateneumiin, jos näyttely on jäänyt vielä katsomatta. Järven lumo on upeasti rakennettu tuulahdus menneeseen maailmaan ja suomalaisen kulttuurin kulta-ajoille. Historiassa on lumoa, etenkin kun se esitetään lämpöä hehkuvin maalauksin. Vielä siis ehtii, sillä näyttely on esillä sunnuntaihin 9.2. asti.

Väripaletti á la Wardi



Ja sitten Rafael Wardin (s. 1928) retrospektiiviseen näyttelyyn, jossa teoksia on kaikilta Wardin tuotannon kausilta. Wardilla  on upea ura, joka on kestänyt jo yli 60 vuotta. Ja mikä parasta, hän työskentelee aktiivisesti edelleen. 
Oikealla: Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen. Vasemmalla: Rafael Wardi: Harjutori (1982). Yksityiskokoelma. Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola
Kun Ateneumin toisessa kerroksessa oltiin seesteisissä tunnelmissa, niin ensi silmäyksellä harppaus kolmenteen kerrokseen tuntuu suorastaan hurjalta. Wardi tuntuu radikaalilta, kapinalliselta nuorelta.
Wardi tunnetaan erityisesti valon ja värin maalaajaana sekä huikeasta keltaisesta väristään. Itseasiassa yllätti, miten vähän sitä keltaista lopulta onkaan. Todellisuudessa värejä on käytössä hurja määrä ja niiden käyttö vaihtelee vuosikymmenten välillä.
Oikealla: Rafael Wardi: Satama III (1992). Rovaniemen taidemuseo, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma.
Kuva:  Rovaniemen taidemuseo, Arto Liiti. Vasemmalla: Rafael Wardi: Omakuva (2013). Yksityiskokoelma.
Kuva: Suomen Kansallisgalleria / Kirsi Halkola
Syy miksi Wardi kolahtaa itselleni niin kovaa, on huikea energia joka väreistä pursuaa. Aiheissa näkyy arki ja kaupunkielämä sekä mukana on omakuvia. Tällä hetkellä työt ovat tummia ja muhevia. Niihin on tullut rauhaa ja lämpöä. Maalauksissa näkyy huoli nyt jo edesmenneestä vaimosta sekä hoivakodin elämää.
Wardin näyttely on syvä kuvaus elämään, sen iloihin ja suruihin, toteutus suurella lämmöllä ja mahtavalla energialla. Tätä on väriterapia parhaimmillaan.

Rafael Wardi, Ateneumin taidemuseo, 12.12-2.3.2014