Raija Oranen: Aurora

Raija Oranen on kirjoittanut suurmiehistä ja nyt hänen uusimpansa Aurora kertoo suurnaisesta. Aurora Karamzin (1808-1902) oli merkittävä vaikuttajanainen 1800-luvulla. Hänet muistetaan etenkin sosiaali- ja diakoniatyön uranuurtajana.

Aurora Karamzinin elämä oli kuin suoraan elokuvasta - vai miltäpä seuraavat käänteet kuulostavat?

Kirja alkaa vuodesta 1824 jolloin Aurora on 16-vuotias neitokainen ja hän astuu debytanttina seurapiireihin ja lumoaa kaikki kauneudellaan ja käytöksellään. Auroran isäpuoli, yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa oleva prokuraattori Carl Johan Walleen on varma älykkään Auroran menestyksestä ja on kannustanut häntä koko ajan eteenpäin. Walleen on varma, että Aurora pääsee keisarin hoviin Pietariin.

Onnistuneiden tanssiaisten jälkeen Auroraa piirittää kosijat ja hän kipuaa seurapiireissä korkeimmalle huipulle niin Pietarissa kuin Helsingissäkin. Paikka hovissakin löytyy ja Aurorasta tulee läheinen ystävä keisarinnan kanssa. Ensimmäinen avioliitto solmitaan keisarinnan pyynnöstä satumaisen rikkaan venäläisen kanssa (hunsvottimies ja jättiomaisuus turvattava avioliitolla) ja toinen komean nuoremman venäläisen miehen kanssa rakkaudesta.

Aurora viettää kosmopoliitin elämää ja sukkuloi Helsingin ja Pietarin välillä ja käy kylpylämatkoilla parantamassa aviomiehen terveyttä eri puolella Eurooppaa, asuu välillä Pariisissa, hoitaa liikeasioita määrätietoisesti, ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja viettää kesiä Espoon Träskandan kartanossa ja asu myöhemmin Walleenin rakennuttamassa Hakasalmen huvilassa jossa nykyään on Helsingin kaupunginmuseo. Samaan aikaan on käynnissä myllerrys niin Venäjän suurruhtinaskunnassa kuin muuallakin Euroopassa. Suomessa kiihtyy keskustelu itsenäisyydestä ja kielikysymyskin roihuaa.


Vasemmalla Hakasalmen huvila. Pihapiirissä on myös aivan ihana Huvilan kahvila, jossa kaikki herkut ovat luontaisesti gluteenittomia. Kuva: Sakari Kiuru. Oikealla Aurora nuorena.

Auroran elämä ei ole vain loistoa vaan hän kohtaa myös hyvin paljon surua ja murhetta ja jää leskeksi varsin nuorena. Myöhemmin hänestä tulee se Aurora Karamzin, josta hänet muistetaan tänäkin päivänä eli merkittävä hyväntekijä ja sosiaalityön pioneeri.

Eli summa summarum, tämän merkkinaisen elämästä saisi siis aika huikean elokuvan. Näen jo elokuvan alun, jossa nuori Aurora kävelee aamulla puistossa ja puiden välistä välkkyy ihmeellinen valo, joka valaisee lopulta nuoren naisen hohtavaksi; tämä kuvaisi jo Auroran nimeä ja symboloisi myöhempää elämää. Ja Auroraksihan sopisi vaikka Krista Kosonen tai Jessica Krabowski. Joten tätä pukuloistolla kuorrutettua elokuvaa odotellessa...

Itse kirja ei kuitenkaan ole henkilökuva vaan pikemminkin aikakausikuvaus sekä kuvaus Suomen askeleista ennen itsenäistymistä. Orasen Aurora on vähän kuin kuka kukin on 1800-luvulla, niin paljon siinä vilisee merkkihenkilöitä. Tämä toimikin hyvän kertauksena Suomen historiaan ja muistutti Helsingin kadunnimien alkuperästä. Sinänsä tämä on vähän harmi, koska Auroran kiehtovasta elämästä olisi lukenut enemmänkin ja etenkin myöhäisistä vuosista jolloin hän perusti diakonissalaitoksen.

Aurorassa on esillä melkeinpä sata vuotta kansakunnan historiaa autonomian ajalta jolloin kansallista kulttuuria ja kansakuntaa vasta rakennettiin. Itselleni kirja toimi hyvin luettavaksi ennen nukkumaan menoa ja tämän sanon hyvällä. Ajatukset siirtyivät pois arjesta, mutta juoni ei kuitenkaan ollut niin jännittävä etteikö kirjaa olisi malttanut laskea käsistä. Niin kiinnostava se kuitenkin oli että lähes joka ilta siihen oli tartuttava.

Raija Oranen
Aurora
Teos 2014

Vanja-eno Kansallisteatterissa

Kuvassa Eero Aho ja Krista Kosonen. Kuvaaja Stefan Bremer.

Otatko sä teetä? Tämä kysymys luotsaa Venäjälle samovaarien ja vodkan äärelle, syrjäiseen kolkkaan maaseudulle. Tapahtumapaikkana on ränsistynyt, mystinen ja tummanpuhuva huvila. Kerrosten väliä käydään ahkerasti ja lukuisista ovista rampataan sisään ja ulos niin että pauke käy. Markus Tsokkisen luoma lavaste on huikean hieno ja luo unenomaisen tunnelman heti ensi minuuteilla. Visuaalisuus tekee syvän vaikutuksen ja on upeinta mitä olen pitkään aikaan teatterissa nähnyt.

Vanja ylläpitää yhdessä siskontyttärensä Sonjan kanssa tätä usean vieraan kansoittamaa rapistunutta maatilaa. Koko poppoo elää enemmän tai vähemmän kaiken nielevässä joutilaisuudessa ja he keskittyvät imemään toistensa heikkouksia itseensä. Välillä esiin pulpahtaa suurempia asioita kuten piirilääkäri Astrovin puhe ympäristöntilasta. Muuten vellotaan rakkauden tai menneiden aikojen pyörteissä. Huvila tuntuu vievän siellä olijoiden kaikki voimat ja jonkinlainen hulluus tuntuu iskevän kollektiivisesti. Silti toivo jää päällimmäiseksi.

Kuvassa Eero Aho ja Emmi Parviainen. Kuvaaja Stefan Bremer.

Vanja-enossa nousee etualalle riutuvan rakkauden kokemukset. Nuori Sonja on teinitytön lailla ihastunut piirilääkäri Astroviin, mutta tämä ei lämpene tytölle, sillä miehen kiikarissa on ylväs ja kaunis Jelena joka puolestaan on naimissa Sonjan isän, vanhan professorin (Heikki Nousiainen) kanssa. Rakkautta siis riittä, mutta kohteet tuottavat aitoa ongelmaa.

Vanja-enossa on erinomainen näyttelijäkaarti. Pääosissa ovat Kristo Salminen Vanja-enona, piirilääkäri Astrovina Eero Aho, Emmi Parviainen on Sonja ja hänen äitipuolena Jelenana on Krista Kosonen. Tämä nelikko määrää esityksen tahdin ja nousee kukin vuorollaan esiin.

Vasemmalla Krista Kosonen, keskellä Heikki Nousiainen ja oikealla Seela Sella. Kuvaaja Stefan Bremer.

Krista Kosonen on suosikkinäyttelijöitäni ja on tässä todella vakuuttava - ja upea. Hän esiintyy koko kehollaan, niin että pienet eleetkin ovat merkityksellisiä. Eero Aho näyttää jo valmiiksi pahikselta ja alholisoitunut piirilääkäri on väkevä rooli jonka hän tekee hyvin. Emmi Parviainen on herkkä mutta samalla jotenkin räjähtävä ja tekee upean roolityön Sonjana. Kristo Salminen puolestaan on jotenkin raukea nahjus ja tekee monisyisen roolityön. Tässä yhteydessä en on voi olla mainitsematta hurmaavaa Seela Sellaa vanhan lastenhoitajan Marinan roolissa. Hänen ilkikurinen, kujeileva hymynsä sopii niin hyvin tähän rooliin.

Kuvassa Kristo Salminen. Kuvaaja Stefan Bremer.

Paavo Westerbergin ohjaama Vanja-eno hurmaa. Esityksessä on jotain kovin ajatonta. Tummia sävyjä on paljon, mutta tarkastelukulma on lämmin ja paikoin jopa humoristinen. Näytelmän puvustus henkii tätä samaa yksinkertaista tummanpuhuvaa tyylikkyyttä. Etenkin Krista Kososen puvut ovat erityisen hienoja. Myös musiikki ja äänet ovat tässä osuvia.

Muutaman päivä kuluttua esityksestä huomasin, että Vanja-enon tunnelma jäi kummittelemaan mieleen pidemmäksi aikaan. Mystiikka vei mennessään. Kertakaikkiaan upea teatterielämys.

Katso traileri >>

Anton Tshehov: Vanja-eno
Suomennos Paavo Westerberg ja Eva Buchwald
Ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Puvut Pirjo Valinen
Valot Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu
Sanna Salmenkallio
Rooleissa Kristo Salminen, Krista Kosonen,
Emmi Parviainen, Eero Aho, Heikki Nousiainen,
Seela Sella, Seppo Pääkkönen ja Terhi Panula.

Varaslähtö Sibeliuksen juhlavuoteen



Akseli Gallen-Kallela: Satu (1894). Ainolasäätiö.
Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Hyvin hauska on katsella tauluja täällä. Täällä on suuria kokoelmia. Minuun vaikuttavat muut taiteet enemmän kun muitten musiikki.
- Jean Sibelius kirjeessään Aino Sibeliukselle Münchenistä

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta säveltäjä Jean Sibeliuksen (1865 - 1957) syntymästä. Ateneumin taidemuseo on ottanut varaslähdön juhlavuoteen laajalla juhlanäyttelyllä, joka esittelee säveltäjän yhteyksiä aikansa kuvataiteeseen. Ateneumissa ollaan jälleen onnistuttu, sillä Sibelius-näyttely on hyvin onnistunut ja ajatuksia herättävä.

Eero Järnefelt: Maisema Kolilta (1928). Ateneumin taidemuseo, Suomen Säästöpankki Oy:n taidekokoelma
Kuva: Kansallisgalleria / Antti Kuivalainen

Sibelius asui perheineen Tuusulanjärven rannalla, jossa oli silloin vilkas taiteilijayhteisö. Hänen musiikkinsa inspiroi sen ajan kuvataiteilijoita ja kuvataide ympäröi häntä myös kotona Ainolassa. Tämä kaikki näkyy ja kuuluu nyt upeana näyttelynä, joka tuo esiin hänen merkityksensä etenkin kultakauden taiteelle.

Ateneumin näyttelyn teemat kertovat etupäässä Sibeliusta innoittaneista taideilmiöistä ja näytteillä on hänen lähipiirinsä tärkeimpien kuvataiteilijoiden kuten Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin teoksia.  Maalauksista käy ilmi Sibeliuksen nuoruus ja kansainvälinen läpimurto, fantasiat ja myytit, sekä sinfoniset maisemat ja luontoaiheet. 

 

Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

On myös mielenkiintoista tarkastella, miten Sibelius-kuva on muuttunut vuosikymmenien kuluessa. Muotokuvat kertovat säveltäjästä niin vuosisadan vaihteen pörrötukkaisena nuorena musiikkinerona kuin jo seestyneenä kaljupäisenä herrasmiehenä. Ja tässä yhteydessä ei sovi mitenkään unohtaa 1960-luvun lopussa valmistunutta Eila Hiltusen Sibelius-monumenttia. Turistien ykkösvaelluskohdetta, jonka edessä on aina kesäisin monta tilausbussia.

Musiikki on vahvasti läsnä näyttelyssä. Kaipasinkin muistutusta Sibeliuksen tuotantoon luettuani Enni Mustosen Lapsenpiian, jossa kuvataan Sibeliuksen perheen arkea palvelustytön näkökulmasta. Tämä näyttely tuli siten kuin toiveesta.



Vasemmalla: Jean Sibeliuksen säveltervehdys Oscar Parviaiselle, ajoittamaton. Kansalliskirjasto.
Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis
Oikealla: Albert Edelfelt: Säveltäjä Jean Sibelius (ajoittamaton). Ateneumin taidemuseo
Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Pidin erityisesti näyttelyn yhteydessä olevasta huoneesta, jossa pystyi nauttimaan Sibeliuksen musiikista. Finlandia on aina erityisen nostattava teos, niin tuossakin tilassa. Ja taas harmittelin sitä, kun Finlandia-hymni ei ole kansallislaulumme. Kuuntelutuokio olisi tosin ollut vielä mukavampi jos tila olisi ollut hämärä. 

 

Toinen paikka, jossa pääsi paremmin kuuntelemaan musiikkituotantoa on kirjastomaisen tilan pöytäpaikat, jossa voi valita mitä haluaa kuunnella. Samalla voi tutustua Sibelius-aiheisiin kirjoihin. Selailin itse suurella mielenkiinnolla herra ja rouva Sibeliuksen kirjeenvaihtoa. Mitä runoutta ja kaipuuta!



Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Kuunnellessani kuulokkeilla Valse Tristeä mieleeni tuli oma sykähdyttävin Sibelius-hetkeni. Se liittyy urheiluun. Kotiin palattuani kaivoin YouTubesta esiin Susanna Rahkamon ja Petri Kokon jäätanssin vapaaohjelman vuoden 1993 Euroopan mestaruuskisoista, josta tuli Suomen ensimmäinen jäätanssimitali, pronssinen sellainen. Tässä oikeastaan kuvastuu se, miten Sibelius inspiroi taiteilijoita vielä tänäkin päivänä. Sibelius on edelleen ajankohtainen ja heijastaa syvästi suomalaisuutta.

Sibelius ja taiteen maailma 17.10.– 22.3. Ateneumin taidemuseo, www.ateneum.fi 


 

Helsingin kirjamessut - kirjoja, kirjailijoita ja treffejä

Kävin eilen perjantaina Helsingin kirjamessuilla. Messuhalli oli täynnä vilskettä ja vilinää ja kirjojen parissa kävi mukava kuhina. Tästä huomaa, että eivät kirjat ole katoamassa mihinkään. Suomalaiset tykkäävät edelleen lukea ja mitä ilmeisimmin paperisesta formaatista.

Matkalla ratikassa mietin, että miksi ihmeessä kirjamessuilla on niin vahva asema. Syyn pystyi hahmottamaan lopulta aika helposti. Lukijat tuntuvat kaipaavan jotain yhteisöllistä tapahtumaa, sellaista johon samanmieliset osallistuvat. Kuulinkin erään kustantamon työntekijältä, että kirjamessut ovat kuulemma myös erinomainen paikka löytää treffiseuraa. Romantiikkaa kirjojen lomassa, ei pöllömpää! Selkein syy messujen suosiolle on kuitenkin kirjailijatapaamisissa. Koskapa muulloin sitä olisikaan mahdollista kuulla niin monen kiinnostavan kirjailijan mietteitä.

Kävin kuuntelemassa Sofi Oksasen, Laila Hietamiehen ja Jörn Donnerin ajatuksia kirjavuodesta 2015. Oksanen toi esiin merkittävän epäkohdan, joka koskee kirjailijoiden saamia lainauskorvauksia. Korvausta maksetaan yleisten kirjastojen lainoista. Suomen korvaustasolla kertalainan korvaukseksi tulee muutama sentti, mutta muissa Pohjoismaissa huomattavasti enemmän. Korvauksen pienuuteen on kiinnitetty useasti huomiota, mutta asia ei ole edennyt.

Oksanen nosti esiin myös huolensa kirjastojen lakkauttamisesta. Tämä huolen jakaa varmasti moni. Esimerkiksi lapsille on tärkeää, että kirjasto on lähellä koulua. Sieltä alkaa usein lukuharrastus ja tarjoaahan lähikirjasto muutenkin turvallisen ympäristön viettää aikaa koulun jälkeen.

Laila Hirvisaari puolestaan nosti esiin, että vuosi 2015 on kirjan vuosi. Hän toivoo, että kirjalle ja lukemiselle annettaisiin sille kuuluva arvo. Ajatuksena on nostaa kirjat esiin ilon ja elämysten lähteenä. Lisäksi kirjan vuonna kampanjoidaan kirjan ja lukemisen puolesta. Kirjan vuoden tavoitteena on myös innostaa ihmisiä itse järjestämään lukemiseen liittyviä tapahtumia ja toimintaa. Ensi vuodesta on siis tulossa melkoinen kaikille kirjojen ystäville ja se kannustaa varmasti mukaan heitäkin jotka eivät ole niin innokkaita lukijoita.

Kävin kuuntelemassa myös Elisabeth Rehniä. Hänen humaanius on tehnyt suuren vaikutuksen. Rehn kertoi haastattelussa lapsuudestaan sekä urastaan mm. puolustus- ja tasa-arvoministerinä. Ja puolustusministerinähän hän oli maailman ensimmäinen nainen.

Myöhemmin toimiessaan tästä erikoisesta yhdistelmästä on ollut hänelle hyötyä. Kuten Rehn itse totesikin, että tavatessaan sotarikollisia hänen oli helppo puhua, nämä kun eivät ymmärtäneet että tämä herttainen nainen voi olla heille vaarallinen.

Rehnissä on herkullisesti ristiriitaisuuksia ja hän on tehnyt sellaista pioneerityötä ja upeaa työtä rauhan ja ihmisoikeuksien parissa, että nyt ilmestynyt Johanna Vesikallion kirja Lillan - Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä on ehdottomasti luettava.

Kirjamessut olivat siis kaiken kaikkiaan antoisa visiitti. Monta mielenkiintoista kirjaa tuli taas luku-tai hankintalistalle, ja jokunen lähti jo messuiltakin matkaan. Tässä muutamia poimintojani:

Mukavaa kirjasyksyä!

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Enni Mustosen Lapsenpiika jatkaa Ida Erikssonin elämää siitä mihin Syrjästäkatsojat kirjasarjan ensimmäinen teos Paimentyttö sen kuljetti.

Ensimmäisessä osassa päästiin tutustumaan Topeliuksen perheen arkeen ja nyt Lapsenpiiassa, Ida pestataan lapsenpiiaksi Sibeliusten perheeseen. Tämä tarkoittaa muuttoa pois maalaiselämästä Helsingin Kruununhakaan. Tarmokas Ida hoitaa tehtävänsä hyvin ja sopeutuu nopeasti uuteen talouteen. Sibeliusten tyttäret Eva ja Ruth tuntuvat pitävän kovasti uudesta lapsenpiiasta ja myös Aino Sibelius tulee Idalle läheiseksi.

Talon isäntä Jean Sibelius sen sijaan jää etäiseksi henkilöksi, mikä on aivan luontevaakin miehen ollessa paljon matkoilla - ja välillä fiftaamassa (nykysuomella juhlimassa) ja kuuluihan talouden pito tuohon aikaan muutenkin enemmän vaimon vastuupiiriin. Vanha sanonta, jokaisen suurmiehen takana on nainen, pitää tässä kirjassa siis varsin hyvin paikkansa. Perhe elää säveltäjän ehdoilla. Lasten piti olla hiljaa sävellystyön ollessa kesken ja vaimon jaksaa miehen oikkuja. Tiedä minkälaista Sibeliuksilla oikeasti oli, mutta kirjan kuvauksen mukaan säveltäjämestari vaikuttaa jokseenkin hankalalta mieheltä.

Kirjassa käydään läpi myös perheen kipeitä vaiheita, aikaa jolloin perheen nuorimmainen tytär Kirsti sairastui ja menehtyi. Suru ja tuska ilmenevät myös Mustosen kuvailemana.

Mutta takaisin päähenkilö Idaan. Romantiikkakin on nimittäin luvassa. Topeliuksilla piikoessa Ida ihastui Eliakseen ja nuorimies on edelleen mukana kuvioissa. Myös Elias on muuttanut Helsinkiin ja toimii vossikkakuskina. Kirjassa nähdään miten suhteelle nyt käy ja miten rakkaus kestää Idan muuton Keravalle.

Jean Sibeliuksen oli vaikea keskittyä työskentelyyn kaupungissa ja hän kaipasi maaseudun rauhaan, joten perhe muutti Keravalle. Tämä kuvaus kiinnosti kovasti sillä Tuusulanjärven taiteilijakodit, kuten Ainola ovat hyvinkin tuttuja. Keravalle muuttaessa perhe tosin asui aluksi vuokralla Mattilan-talossa.

Kirja sijoittuu vuosille 1898-1900, jolloin Suomen itsenäisyys on vielä haave. Mustosen tapa kuvata menneiden aikojen Helsinkiä on viehättävää. Sivuilta välittyy kavioiden kopse ja iloiset kiljahdukset luistinradalla Kaisaniemessä, elävät kuvat ja puheensorina Esplanadilla. Myös menneiden aikojen työnkuvas ja henkilöiden puhetapa ovat uskottavaa.

Enni Mustonen on tavattoman tuottelias kirjailija. Kaikista hänen kirjasarjoista en ole ollut innostunut, mutta tämä Syrjästäkatsojat kiinnostaa kovastikin. Pidän kovasti tästä Mustosen ideasta kuvata arkea kulttuurin merkkihenkilöiden luona ja seuraavassa kirjassa päästäänkin Idan matkassa Albert Edelfeltin kotiin.

Tämä kirja sopii hyvin luettavaksi juuri ennen Jean Sibeliuksen juhlavuotta. Ensi vuonna Sibeliuksen syntymästä tulee nimittäin 150-vuotta. Kirja sai myös tutkailemaan tarkemmin säveltäjän elämää ja kiinnostuneille on tutkailtavaa muun muassa Facebookissa Syrjästäkatsojien sivulla >> ja Suomalaisen Klubin Sibelius-sivustolla >>

Piikatyttöä lukiessa maistui hieman savuinen klassikkotee Pointes Blanches, jossa mustan teen mukana on hopeisia nuppuja. Se oikeastaan siksi, että pohdin Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä ja mieleeni tuli ihanan tuoksuinen Halosenniemen savusauna. Huomasin myös, että Ateneumissa on myynnissä Demmersiltä Sibelius teetä. Sekin on savuinen makuelämys.

Sunnuntaileffana Vadelmavenepakolainen

Miikka Nousiaisen kirjoissa on jotain jännää magiaa. Metsäjätti päätyi teatteriesitykseksi ja samoin kävi Maaninkavaaralle. Molemmat tuli katsottua myös Kansallisteatterissa. Ja Vadelmavenepakolainen - se on puolestaan jo aivan omaa luokkaansa. Suositusta kirjasta tuli suosittu teatterikappale ja nyt sitten vielä elokuvakin.

Kirjan ahmittuani olen nähnyt Vadelmavenepakolaisen teatterissa kahdesti. Ensin Kom-teatterissa ja sitten Kokkolan kaupungin teatterissa. Jo viimeistään Kokkolan teatteriesityksen jälkeen oli selvää, että kirja taipuu moneen.  Kom-teatterin esitys oli vahva ja väkevä, Kokkolassa puolestaan viihdyttiin komedian parissa. Elokuvalta osasin näiden versioiden puolesta jo odottaa ihan mitä vaan.

Mikko Virtanen, mies jolla on paha identiteettiongelma kokee olevansa ruotsalainen. Valitettavasti hän on syntynyt Suomeen, eli on siis jonkin sortin kansallisuustransvestiitti. Mikko haaveilee olevansa Sven Svensson, kansakodin kasvatti, aito ruotsalainen sosiaalidemokraatti ja ennen kaikkea hyvä perheenisä. Epätoivoissaan hän päättää tehdä itsemurhan ruotsinlaivalta hyppäämällä mereen pukeutuneena Tre Kronor paitaan ilman henkilöpapereita, jotta edes tulisi haudatuksi Ruotsiin. Ratkaisu ongelmaan löytyy kuitenkin ruotsalaisesta psykologista, joka on myös päättänyt heittää henkensä ja tarjoutuu antamaan henkilöllisyytensä Mikolle. Mikosta tulee vihdoin ruotsalainen Mikael Anderson. Ja kuten arvata saattaa ilman ongelmia ei "Mikael" pääse uuteen elämäänsä.

Ruotsi on auvoinen kansankoti lähinnä enää Mikon omassa päässä. Hän on ruotsalaisempi kuin ruotsalaiset, ainoana erona syvä Suomi viha, jota aidot ruotsalaiset eivät koe. Huumori syntyy suomalaisten ja ruotsalaisten stereotypioista, jotka kyllä tunnistaa (jos on suomalainen tai ruotsalainen, muut niitä tuskin tunnistavat). Mieleen jäi etenkin toteamus siitä, että suomalaisella miehellä on kolme tunnetta: ilo, suru ja känni. Eikä noistakaan viimeinen edes ole tunne. Että semmoisia finnjäveleitä täällä meillä muka.

Elokuva pistää aika lailla tasapuolisesti halvalla sekä Suomea että Ruotsia. Tästä kiitos kuuluu varmaankin ruotsinsuomalaiselle ohjaajalle, Leif Lindblomille. Pilkka on kilttiä ja korrektia eli jokseenkin ruotsalaista.

Pääosan esittäjä on ruotsalainen, joka tuntuu vähän hassulta, sillä Mikko puhuu suomea murtaen. Jonas Karlsson on opetellut toki repliikkinsä, mutta suomi nyt vaan on niin vaikea kieli, että sen ääntäminen on muille hieman hankalaa. Ruotsalaiset katsojat eivät huomaa aksenttiongelmaa, mutta suomalaiselle katsojalle tämä särähtää korvaan. Mutta ehkä Mikko on sitten vain niin ruotsalainen, että suomi on päässyt unohtumaan.

Vadelmavenepakolainen elokuva on hyväntuulinen komedia, jonka asetan kategoriaan sunnuntaielokuvat. Elokuva ei ole uskollinen kirjalle, joka tuntuu ihan järkeenkäyvältä ratkaisulta. Kirjan juoni liikkuu sellaisissa sfääreissä, että tämä muokattu, kirjaan perustuva versio lienee sopivampi valkokankaalle. Ehta komedia se on yleisön reaktioista päätellen ja nauroin itsekin mukana. Elokuvaversioista on kuitenkin todettava, että se on kirjaa huomattavasti ruotsalaisempi, onhan loppukin kovin ruotsalainen - eli onnellinen.


Ohjaaja: Leif Lindblom
Pääosissa: Jonas Karlsson, Josephine Bornebusch, Frida Hallgren, Jarmo Mäkinen, Armi Toivanen, Tommi Korpela, Kari-Pekka Toivonen, Elina Knihtilä

Katso traileri >>

Paras mahdollinen maailma ja hyviä ehdotuksia vieläkin paremmasta

Vasemmalta Jukka Ruotsalainen, Noora Dadu ja Joonas Heikkinen. Kuva: Kimmo Metsäranta

Paras mahdollinen maailman ja hyviä ehdotuksia vieläkin paremmasta. Tämän nimiseltä teatteriesitykseltä sopii odottaa ihan mitä vain.

Teatterin Takomon lavalla kolme näyttelijää, kaavailee tekevänsä Pekka Himasen Elämä taideteoksena -luennon pohjalta esitystä, jossa käsitellään muun muassa luovaa intohimoa, rikastavaa vuorovaikutusta ja luottamusta -käsitteiden pohjalta. Jotta asia konkretisoituisi, otetaan koko pakettia kuvaamaan unelmatorttu.

Projekti käynnistyy intohimolla, jossa hurjalla vimmalla kuvataan jokseenkin puberteettivaiheeseen jääneen menestyjän (Noora Dadu) kohelluksen täyttämää elämää. Dadussa on vimmaa, joka tarttuu ja hymyilyttää. Alatyyliset sanat sinkoilevat, ehkä vähän turhankin alleviivaavasti. Ei pillu-sanan kuuleminen tai dildon näkeminen teatterin lavalla nyt varsinaisesti enää oikein ketään hämmennä. Komiikkaa irtoaa kuitenkin muusta ja tätä kohellusta ei voi katsoa nauramatta.

Kuva: Kimmo Metsäranta

Seuraaviin kohtauksiin mentäessä tyyli päätetäänkin vaihtaa Kieslowskin väritrilogian vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa mukailevaksi. Mukailevaksi todellakin, koska pinkki, sini-punaraidallinen ja ylevä ruskea kun saavutetaan ehkä lähinnä jos Ranskan trikolori joutuu todella pahaan pesukatastrofiin.

Tässä osiossa mennään syvemmälle yhteiskunnan ongelmiin. Nuori mies (Jukka Ruotsalainen) painii omantuntonsa kanssa ostettuaan seksituokion nuorelta romanialaiselta naiselta. Ruotsalaisen kehonkieli on muuten huikeaa. Pienetkin eleet välittyvät katsojalle.

Kolmas osa, eli ylevä ruskea, tuo esiin parisuhteen mustasukkaisuuden karmivalla tavalla. Tässä ollaan suklaahieronnan äärellä ja seuraukset ovat rankat - mutta koko episodi on siltikin ruskean suklaisella huumorilla kuorrutettua. Nyt vuorostaan Joonas Heikkisen kalsarihahmo nousee päärooliin. Hänen ärjyvä olemuksensa hohkaa milloin voimaa, milloin suuttumusta. Vaikuttavaa työtä ja upeaa läsnäoloa.

Kuvat: Kimmo Metsäranta

Paras mahdollinen maailma ja hyviä ehdotuksia vieläkin paremmasta hurmaa irvokkaalla huumorillaan ja karikatyyrimaisilla hahmoilla. Esitys on näennäisen kevyt sillä kaiken kohelluksen takana käsitellään kuitenkin yhteiskunnan vinoutumia.

Ps. Tässä esityksessä nähdään myös kiertävät housut kun jokainen näyttelijä sujahtaa samoihin pöksyihin vuorollaan.



Ohjaaja: Akse Pettersson
Käsikirjoittaja: Veikko Nuutinen
Rooleissa: Noora Dadu, Joonas Heikkinen, Jukka Ruotsalainen
Esityspaikka: Teatteri Takomo >>

Rakkauskirje Helsingille - Helsinki Dresses

Joukko helsinkiläisiä rakennuksia pukuina... joo-o. Kuulostaa melkoiselta haasteelta yhdistää arkkitehtuuri puettavaan muotoon, mutta niin vain pukusuunnittelija Anne Mustarastas on tässä onnistunut. Kampin Laituri -näyttelytilassa on esillä kerrassaan hykerryttävä pukusarja.

Uudenmaankatu 17/Annankatu 12. Rakennuksen valmistumisvuosi 1898.
Tämä rakennus toi suunnittelijalle mieleen 1760-luvun ranskalaiset hovipuvut. Puvussa on runsaasti koristeellisuutta ja yksityiskohtia - ja sisältäähän se asunnonkin.

Helsinki Dresses - Helsingin kauneimpia rakennuksia pukuina näyttelyssä on hurmaavalla tavalla yhdistetty kaksi rakkautta keskenään. Puvut ja rakennukset kohtaavat toisensa ja ovat samaa muotokieltä keskenään. Lopputulos on oivaltava, hauska, hyväntuulinen ja leikkisä.

Vasemmalla: Herttoniemen metrovalvomon (valmistumisvuosi 2012) väriraidoilla terästetty lasinen julkisivu on innoittunut tähän moderniin luomukseen. Oikealla: Puku on saanut inspiraationsa paanukatoista. Muun muassa Korkeavuorenkadulta (nro 21) ja Stockmannin tavaratalon huipulta löytyy vastinetta tälle kaunottarelle.

Näyttely on hyvin innostava kokemus. Kun lähdin kävelememään kotiin näyttelystä aloin katsomaan keskustan rakennuksia tarkemmin. Katse siirtyi korkeammalle ja löysin taas uusia koristeellisia yksityiskohtia joita en ollut ennen huomannutkaan. Pitäisi useammin kävellä hitaammin ja uteliaana, niin ehtisi havaita paremmin kuinka kaunis Helsinki onkaan.

Vasemmalla: Perämiehenkatu 7, valmistumisvuosi 1908. Tämä puku keskiaikainen toisin kuin yksikään rakennus Helsingissä, mutta kovasti ajan henkeä tämä Perämiehenkadun talo henkii. Oikealla: Liisankatu 16, valmistumisvuosi 1904. Kultaiset koristeet toistuvat puvussa ja viitta suojaa tuulelta ja tuiskeelta, kuten varmasti jämäkän oloinen rakennuskin.

Anne Mustarastas ei ollut minulle ennestään tuttu tekijä, mutta hän on helsinkiläinen muotoilija ja näyttämöpukujen valmistaja, joka on tehnyt uransa teattereiden puvustoissa. Nyt haluaisinkin tietää mitä hän on seuraavaksi puvustamassa - ja jos mahdollista, olisiko lavalla nähtävissä näiden kahdeksan asukokonaisuuden kaltaista ilottelua? Toivon, että Mustarastaan mielikuvituksesta ja käsityötaidoista päästäisiin nauttimaan vaikkapa jossakin historiallisessa esityksessä, joka jättää tilaa fantasialle ja irrottelulle. Näistä puvuista tulee nimittäin todella hyvälle tuulelle.

Vasemmalla: Kampin kappeli, valmistumisvuosi 2012. Tämä mehiläispesän näköinen rakennus on puvun myötä aivan kuin lentoon lähdössä. Puvusta tulee mieleen jonkin kenties arabimaan lentoyhtiön lentoemäntien puku. Kappelin muoto toistuu kauniisti hameessa. Oikealla: Ratakatu 10, valmistumisvuosi 1909. Tässä puvussa on hienoja yksityiskohtia, rataksia, ketjuja ja reipasta menoa. Puvussa ja rakennuksessa on samaa patinaa.

Helsinki Dresses 11.9.–1.11.2014
Info- ja näyttelytila Laituri, Narinkka 2, vanha linja-autoasema Kampissa
Laituri >>

Katso myös mitä pukusuunnittelija Anne Mustarastas kertoo puvuista ja niiden taustoista >>

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

"Miksi toiset syntyvät tänne ja toiset sinne? Miksi toisilla on kaikkea ja toisilla ei mitään? Miksi toiset saavat elää, ja toisilla, aina niillä samoilla, ei ole muita oikeuksia kuin vaieta ja kuolla?"

Kun intialainen fakiiri tarvitsee piikkimattoa, niin mihin muualle hän suuntaakaan kuin Pariisin Ikeaan. Näin tapahtuu ainakin ranskalaisen Romain Puértolasin esikoisromaanissa Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin.

Ajatušatru Vašta Patel suuntaa lentokentältä suoraan Ikeaan, josta hän on aikeissa ostaa koottavan mäntypuisen Frållenöpik-piikkimaton, puumanpunaisena ja varustettuna 15 000 piikillä. Rahan puutteen ja varmistelun vuoksi, fakiiri päätyy viettämään yönsä Ikeassa ja tulee yöllisten sattumusten vuoksi sulkeneeksi itsensä kaappiin. Kaappi matkaa Isoon-Britanniaan ja niin laillisesti maahan tulleesta ostosmatkalaisesta tulee laittomasti maahan pyrkivä siirtolainen.

Fakiiri kohtaa monia uskomattomia käänteitä matkallaan eri puolella Eurooppaa ja Libyassa. Kiertomatka ei tapahdu tosin omasta tahdosta vaan viranomaisten ja lopulta sattumusten kautta. Hyvää tahtova fakiiri kohtaa monenlaisia ihmiskohtaloita; periksi antamattoman romanitaksikuskin, joukon laittomasti Eurooppaan pyrkiviä afrikkalaisia, kuuluisan elokuvatähden ja elämänsä rakkauden. Matkalla fakiiri pohtii myös omaa elämäänsä, uraansa ja moraalikysymyksiä.

Puértolas on kirjoittanut romaanin ajankohtaisesta ja tärkeästä aiheesta, siirtolaisuudesta. Tyylilajina tämä on veijaritarina, aikuisten satua. Mieleen tulee väistämättä Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Tästä farssista ei puutu vauhtia, uskomattomia käänteitä ja huumoria. Fakiiri on naivin koominen hahmo, josta löytyy toki vakavampikin puoli, mutta ei tätä hymyilemättä pysty lukemaan. Onkin virkistävää lukea vakavasta aiheesta, joka on höystetty hilpeällä hassuttelulla, kursittuna kasaan värikkäällä kielenkäytöllä. Tästä kiitokset myös kääntäjälle, tarinassa on varmasti ollut haastetta.

Kirjan liepeessä kerrotaan, että Puértolas on ammatiltaan poliisi ja työskentelee rajavartiolaitoksessa erikoisalueenaan laittoman maahanmuuton kysymykset. Aihe on siis tuttu miehelle ja kirjan sivuilta löytyy aiheeseen liittyen myös muutama faktatieto, vaikka pääasia onkin tarinan iskemisessä.

Muistan lukeneeni jostain, että Puértolas kirjoitti tämän romaanin muutamassa kuukaudessa kännykällä matkatessaan junalla töihin. Tämä selittänee romaanin hypähtelyä ja joitakin epäjohdonmukaisuuksia. Kokonaisuus toimii kuitenkin erittäin hyvin ja kirja on hyvin viihdyttävä ja nopealukuinen. Olen varma, että tästä "kännykkäkirjailijasta" kuullaan vielä lisää.

Otava, 2014

Tämän kirjan kanssa olisi voinut kuvitella nauttivansa intialaistyypistä mausteista teetä, mutta kuppiin päätyikin pirteän raikas ja tuore kiinalainen Wild green tea organic. Virkistävä elämys, aivan kuten kirjakin.

Tommi Toijan muuntuvat pikku-ukkelit

Tommi Toija, Mutatis Mundis. Kuva: Stella Ojala / Amos

Tommi Toija (s.1974) on yksi suosikkikuvanveistäjäni. Muistan vieläkin hänen näyttelynsä Forum Boxissa vuodelta 2006. Hellyttävät, ilkikuriset pikku-ukkelit hurmasivat todenteolla. Tämän jälkeen olen käynyt varmaan kaikissa Toijan näyttelyissä.

Nyt uusia keramiikkaveistoksia, pikku-ukkeleita nämäkin, on esillä Amos Andersonin taidemuseon laajassa Mutantis Mutandis näyttelyssä. Heti näyttelytilaan astuessa pääsee ihastelemaan hienoa suihkulähdettä. Tämä on näyttelyn pääteos - ja pääteoksessa on tosiaan päitä. Siinä risteilevät pääkallot ja vääntyneet päät, huipulla koreilee pissivä pikkumies ja vesi solisee. Teos on vangitseva.

Vasemmalla: Tommi Toija, Jumalainen näytelmä, 2014. Kuva: Stella Ojala / Amos
Oikealla: Tommi Toija, Outo pää, 2014. Kuva: Stella Ojala / Amos

Alemmassa salissa on legioona pikku-ukkeleita. Hahmot ovat muuttuneet vuosien saatossa rujommiksi ja ronskeimmiksi. Nämä hieman epämuodostuneet ukkelit henkivät kauhua ja uhkaa. Pikku-ukkeleista tulee mieleen sota ja sodan kauhut. On niissä edelleenkin pilkettä mukana, mutta eivät nämä ole enää mitään lapsenomaisia pikkuhahmoja kuten ennen.

Ripustus on erittäin toimiva. Valtava määrä pikku-ukkoja on liimattu lattiaan ja katsoja voi kierrellä niiden seassa. Toisaallakin on lisää ukkeleita, ne ovat jalustoilla ja verrattuna näihin joiden seurassa pääsee kulkemaan, jää kokemus etäisemmäksi.

Tommi Toija, Mutatis Mundis. Kuva: Stella Ojala / Amos

Näyttelyssä on esillä myös puolituntinen filmi, jossa Toija kertoo näyttelyn syntymisestä ja työskentelytavoistaan. Pitkälti omalla työhuoneella kuvattu pätkä on mielenkiintoinen. On kiinnostavaa nähdä miten työt syntyvät Toijan käsissä. Samalla tämä oli myös mielenkiintoinen kurkistus hänen työhuoneeseensa. Sinne kun joskus pääsisi käymään!

Harrastin keramiikkakuvanveistoa useamman vuoden työväenopistolla ja opettajamme opetti hyvin puritaanista keramiikan työstämistä. Siksi olikin mielenkiintoista nähdä, miten Toija käsittelee savea. Työtapaa riittää kuvaamaan yksi sana - radikaali. Oli valaisevaa nähdä että noinkin voi tehdä veistoksia. Jos työ hajoaa poltossa, sen voi korjata pikasilotteella, osia voi yhdistellä ja töitä voidaan hajottaa, hioa, rakentaa, muovata ja muokata. Niinpä veistosten lopullinen muoto selviää osittain vasta työprosessin edetessä. Näyttelyn nimi Mutatis Mutandis eli muuttujat muutettuina on hyvinkin kuvaava. Hellästi Toija tuntuukin kaikesta radikaaliudestaan riippumatta suhtautuvan veistoksiinsa, filmissä pikku-ukkoa kannetaan varovasti uuniin "saunomaan".

Vasemmalla: Tommi Toija, Kärpästen herra, 2014. Kuva: Stella Ojala / Amos
Oikealla: Tommi Toija, Yksin, 2014. Kuva: Stella Ojala / Amos

Toijan Bad Bad Boy betoniveistos kauppatorilla on tuonut hymyn huulille. Manneken Pis Brysselissä jää kakkoseksi tälle valtavalle pissaavalle pojalle. Olisi upeaa, jos veistos saisi jäädä pysyvästi kauppatorin laitaan. Se kuvastaa hyvin suomalaista huumoria.

Tommi Toija, Bad Bad Boy, 2013

Veistosta katsellessa tulee mieleen, että miksi Helsinki ei panostaisi nimenomaan veistoksiin kaupunkikuvaa kehittäessä. Meillä on upeita tekijöitä. Ja nyt peräänkuulutan nimenomaan  riemastuttavia veistoksia. Sellaisia, jotka kertovat Helsingistä ja suomalaisten hieman kajahtaneesta huumorista. Toisimme veistosten kautta esiin omaa originellia kansanluonnettamme. Tämän toteuttaminen olisi huomattavasti halvempaa kuin wau-arkkitehtuuri ja teoksia voisi kartuttaa pitkällä aikajänteellä ilman keskeneräisyyden tuntua.

Mutta takaisin Toijaan, näyttely oli taas upea! Jäin pitkäksi aikaa pohtimaan näkemääni ja odotan jo innolla seuraavaa. Pikku-ukko kiintiöni ei ole vielä lähelläkään täynnä.

Tommi Toija, Mutantis Mutandis Amos Andersonin taidemuseossa 27.102014 asti.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Jokainen miettii varmasti mitä kaikkea sitä tekisikään jos omalle kohdalle osuisi lottovoitto. Anna-Leena Härkösen uusimmassa romaanissa Kaikki oikein päästään seuraamaan mitä käy Puttosen pariskunnalle kun kädessä oleva kuponki tuo jättipotin.

Eevi Puttonen ei ole lottoihmisiä, mutta laittaa kuitenkin yhden rivin vetämään ja voittaa seitsemän miljoonaa euroa. Eevin ja hänen miehensä Karin elämä muuttuu kerta rysäyksellä. Mitä voitolla tehdään? Kenelle siitä kerrotaan - vai kerrotaanko kenellekään? Vaikuttaako voitto ystävyyssuhteisiin? Jatketaanko työelämässä? Tuoko raha onnea vai ei? Mitä kaikkea voikaan nyt ostaa? Ja niin elämä ja pää onkin pian sekaisin, eikä pelkästään voiton huumasta.

Tuoreet lottovoittajat Eevi ja Kari menevät juhlistamaan voittoa trendikkääseen ravintolaan, mutta eivät oikein sovi sinne. Omaa paikkaansa äkkirikastuneena ei niin vain löydäkään. Jo ennestään ongelmainen parisuhde alkaa natista liitoksistaan.

Härkönen kuvaa romaanissaan myös kateutta, jonka voitto aiheuttaa läheisissä. Ihmissuhteet mutkistuvat ja niihin tulee uusi säröjä. Eeviä epäilyttää ihmisten motiivit ja teot. Ylilyönneiltä ei voida välttyä.

Ehdottomasti riemastuttavinta kirjassa on Eevin kokema nautinto ostelusta. Härkönen kuvaa upeasti minkkiturkin silkkisen pehmeyden tuomaa onnea, uuden timanttisormuksen säihkettä ja kaikkea sitä jolla Eevi yrittää paikata lapsuuden kituuttamisen aiheuttamaa traumaa. Hän menee jopa niin pitkälle, että kostaa lapsuuden ajan kiusaajalleen.

Vaikka kirja kuvaakin lottovoiton seuraamuksia on siinä paljon enemmän syvyyttä. Se kuvaa alkoholismia ja sitä minkälaista on elää puolison kanssa, jonka päivät menevät joko juodessa tai krapulassa. On mielenkiintoista seurata miten Eevin ja Karin avioliitto kestää tämän. Rakkaus antaa anteeksi, jopa liikaakin. On vaikea ymmärtää mikä saa ihmisen pysymään suhteessa, jossa tuntuu, että ainoa yhdistävä asia on lottovoitto ja seksi.

Anna-Leena Härkösen kirjoitustyyli on iskenyt aina ja tämäkään kirja ei ole poikkeus. Tarina on rakennettu hyvin ja dialogi on nasevaa. Pureskeltavaa jää lukemisen jälkeenkin, ei tosin lottovoitosta vaan nimenomaan alkoholismista.

Tämän kirjan kanssa maistui Silver Moon tee. Vihreää teetä, ripauksella marjoja,vaniljaa ja mausteisuutta. Huumaava tuoksu kuin voitossa, mutta maussa runsaasti erilaisia sävyjä.

Pehr Hilleström - välähdyksiä 1700-luvun elämästä

Pehr Hilleström: Juhlavalaistu Kungsträdgårdenin talvipuutarha Kustaa III:n Aachenin-matkalta paluun kunniaksi järjestetyissä porvarishuveissa 21. päivänä elokuuta 1791. Stadsmuseet, Tukholma. Foto© Göran Sehlstedt, Stadsmuseet.

Sinebrychoffin taidemuseossa on nyt esillä ihastuttava tuulahdus 1700-lukua ruotsalaisen taiteilijan Pehr Hilleströmin (1732−1816) maalausten muodossa.

Pehr Hilleström on Ruotsin arvostetuimpia 1700-luvun taiteilijoita. Hän oli hyvin tuottelias taiteilija ja pikkutarkat maalaukset hehkuvat lämmintä tunnelmaa. Hilleströmin maalauksissa on aimo annos luksusta, sillä hän oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n hovimaalari, joka ikuisti kuninkaallista loistoa maalaten hovin elämää ja teatterinäkymiä.

Pehr Hilleström: Lukutuokio Drottningholmin linnassa, 1779.
Nationalmuseum, Tukholma. Foto© Nationalmuseum, Tukholma.

1700-luvun hovielämä näyttäytyy varsin leppoisana. Asukokonaisuudet ovat viimeisen päälle harkittuja ja huoneet upeasti sisustettuja. Yhdessä maalauksessa yleisö sai katsella kuinka kuninkaalliset aterioivat. Yleisö luonnollisesti seisoi pöydän vieressä tämän tapahtuman ajan. Pohdin maalausta katsellessani, että toivottavasti olivat kuitenkin itse aterioineet ennen tätä tilaisuutta. Nälkähän tuosta tulee. Ja nyt muutama vuosisata eteenpäin, niin maaluksen katsoja saa seurata samaa ateriointia sekä myös yleisön katseita. Mitä urkkimista kerrassaan!

Oikella Pehr Hilleström: Rouva istuu lukemassa ja kamarineito tuo teen, 1775.
Nordiska museet, Tukholma. Foto© Nordiska museet, Stockholm.
Vasemmalla Pehr Hilleström: Omakuva, 1771.
Nationalmuseum, Tukholma. Foto© Nationalmuseum, Tukholma.

Hilleström kuvasi myös porvaristoa ja talonpoikaiselämää. Nämä aiheet olivat kiinnostavasti kuvattuja. Yhdessäkin työssä - ensin luulin naisen kannattelevan siinä pientä vauvaa, mutta sitten katsoin tarkemmin ja luin vielä taulun vieressä olevat tiedot, niin kyseessä olikin kirppujen puhdistaminen pois paidan sisältä. Kun oikein mietin, epäilen, että kyseessä on ihka ensimmäinen maalaus, jossa näen suoritettavan tuota toimenpidettä.

Pehr Hilleström: Suuri maalaus kolmesta naisesta povaamassa kahvinporoista, 1780-luku.
Tukholman yliopiston taidekokoelma, J. A. Berg Coll., Inv. Nr. 158.
Foto© Stiftelsen J. A. Bergs samling, Stockholms universitet.

Suurimman vaikutuksen tekivät työt, joissa näkyy tulen käyttö. Hilleström on loistava kuvaamaan tulen hehkua. Maalaukset huokuvat lämpöä ja jopa posliiniesineistä loistava valonkajo näyttää aidolta. Nämä työt kuvasivat varsin arkisia askareita, mutta kyllä näkymät Tukholman tulipaloista olivat myös hienoja yhtä lailla kuin ruukkikuvaukset. Tuli näytti selkeästi kiehtovan Hilleströmiä.

Pehr Hilleström: Vieraita Söderforsin ankkuripajalla. Sepät uurastavat työssään, 1782.
Nationalmuseum, Tukholma. Foto© Nationalmuseum, Tukholma.

Esillä on nyt laajin Suomessa nähty Hilleströmin näyttelyistä. Näyttelyssä on 50 maalausta kustavilaiselta ajalta kuvaten laajasti eri aihepiirejä. Eli varsin ainutlaatuisesta näyttelystä tässä on kyse.

Itselleni Sinebrychoffin taidemuseo on paikka, jossa käyn kun vaikkapa ilma on ankea ja mieli harmaa. Museon historiallinen miljöö ja tutut vanhemmat eurooppalaiset maalaukset virkistävät kummasti. Tällä kertaa sieltä lähti ulos iloisin ja kepein askelin, mieli ahmineena Pehr Hilleströmin maalausten kauneutta ja lämpöistä tunnelmaa. Ja olo oli kuin olisi saanut palan marjaisaa ja makeaa pavlova-kakkua.

Pehr Hilleström - Välähdyksiä 1700-luvun elämästä, Sinebrychoffin taidemuseossa 4.9.2014-11.1.2015.

Maailman parhaat lehtikuvat - World Press Photo

Sanomatalossa Helsingissä on parhaillaan esillä World Press Photo -kilpailun voittajakuvia. Tämä näyttely meni kategoriaan "heti katsottavat" jo näyttelypaikan helppouden takia. Sanomataloon kun on kätevää vain piipahtaa ohimennen.

Monet maailman tapahtumat hahmottuvat usein parhaiten juuri uutiskuvien kautta. Kliseinen sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on erittäin totta, etenkin kun viestinnän visualisoituminen on arkipäivää ja viesti pitää kertoa nopeasti, ytimekkäästi ja koskettavalla tavalla. Uutiskuvat, etenkin poikkeuksellisen hienot sellaiset, puhuttavat voimakkaalla tavalla ja saavat kiinnostumaan laajemminkin esillä olevista aiheista. Kuvat myös muokkaavat käsityksiämme. Tästä hyvä esimerkki nyt yhdysvalloissa esillä oleva keskustelu siitä, miten afroamerikkalaisia nuoria miehiä kuvataan uutiskuvissa.

2014, World Press Photo of the Year, Contemporary Issues, 1st prize singles, John Stanmeyer.

World Press Photo -kilpailun näyttelyssä on esillä upeita ja kiinnostavia kuvia. Maailman arvostetuimman kuvajournalismikilpailun voitti tänä vuonna John Stanmeyer Yhdysvalloista. Kuva esittää afrikkalaisia siirtolaisia Djiboutin kaupungin rannalla. Nämä nostavat puhelimiaan löytääkseen halvan signaalin naapurimaasta Somaliasta. Tämä on heidän heikko tapansa olla yhteydessä ulkomailla oleviin sukulaisiin.

2014, Contemporary Issues, 2nd prize stories, Robin Hammond.

Robin Hammond on kuvannut yhteiskunnan epäkohtia Afrikan maissa. Sodan traumat näkyvät mielenterveysongelmina. Pakolaisleireillä mielenterveysongelmista kärsivät ovat heikossa asemassa. Kuvassa aidan alta näkyvä pää kuuluu Abdi Rahman Shukri Alille, joka on asunut lukitussa hökkelissä Dabaabin pakolaisleirillä Keniassa jo kaksi vuotta. Nigerian Deltassa puolestaan perinteinen parantaja Lekwe Deezia hoitaa mielenterveyspotilaita rukouksilla ja yrttirohdoksilla. Hoidon aikana, joka voi viedä kuukausia, potilaat ovat ulkona kiinnitettynä ketjuin. He saavat ruokaa kerran päivässä, kohtaavat väkivaltaa ja eivät saa suojaa säältä. Nämä kuvat pysäyttivät todenteolla.

Vasemmalla: 2014, Sports Action, 1st prize singles, Emiliano Lasalvia.
 Oikealla: 2014, Sports Action, 3rd prize stories, Quinn Rooney. 

Yhteiskunnallisten aiheiden lisäksi kilpailussa on myös urheilukuvia ja tämähän ilahduttaa urheilun ystävää. Urheilu on visuaalisesti niin näyttävää, että siitä  myös odottaa näkevänsä huikeita kuvia. Missä muussa viihteen lajissa on samalla lailla esillä sellaista tunteiden kirjoa niin esiintyjien kuin katsojien osalta ryyditettynä vahvalla draamalla? Ja ei pidä unohtaa urheilun esteettistä ulottuvuutta. Eikö näistä aineksista pitäisi tulla huikeita kuvia? Olen usein miettinyt miksi urheilujuttujen kuvat kuitenkin niin harvoin sykähdyttävät.

Mutinoitteni vastineeksi on suorastaan velvollisuuteni esitellä Emiliani Lasalvian kuva, jossa Pablo MacDonough menee nurin argentiinalaisessa poolo-ottelussa. Tässä on draamaa! Myös Quinn Rooneyn uimakilpailukuva Australiasta tekee vaikutuksen kauneudellaan.

Urheilukuvat saavat lisää sävyjä Peter Holgerssonin kuvasarjassa jossa seurataan ruotsalaisen seitsenottelijan Nadja Casadein kamppailua niin urheilukentillä kuin sairaalassa. Casadeilla todettiin syöpä. Urheilija on jatkanut harjoittelua myös hoitojen ajan tavoitteenaan terveys ja Rion kesäolympialaiset. Nämä jotenkin hyvin paljaat kuvat pysäyttävät, mutta henkivät myös voimakkaasti toivoa.

2014, Sports Feature, 1st prize stories, Peter Holgersson.

Kilpailussa nähdään myös yhden suomalaisen eli Markus Varesvuo luontokuvia kiislaparvesta Norjan Vardøssa. Nopeasti vilkaistuna kuva näyttää vesipisaroilta lasissa. Kerrassaan upea kuva.

Näiden hienojen uutiskuvien kautta välittyy moni tärkeä ja koskettava tarina. Oikeastaan voi vain todeta, että kuvajournalismissa on voimaa ja parhaimmillaan jopa supervoimia.

2014, Nature, 2nd prize singles, Markus Varesvuo.

World Press Photo -näyttely Sanomatalossa 21.8. − 10.9.2014.
www.worldpressphoto.org

Louis de Bernières: Kapteeni Corellin mandoliini

Kun lähtee lomareissulle, on houkuttelevaa ottaa matkaan kirja, joka sijoittuu kohteeseen. Tällä kertaa päätimme matkustaa Kefalonian saarelle Kreikkaan. Kefalonia oli jäänyt mieleen Kapteeni Corellin mandoliini elokuvan kauniista maisemista ja niinpä etsin kirjastosta Louis de Bernièresin kirjan, johon elokuva pohjaa.

Kirja tuli luettua osin samoilla rannoilla kuin jossa elokuvakin on kuvattu. Jokunen paikallinenkin tuli jutustelemaan kanssani kirjan ja elokuvan eroavaisuuksista, kun huomasi, mitä hyppysissäni on.

Kapteeni Corellin mandoliini on sota-romaani, jonka ympärillä on kaunis rakkaustarina. Kirjan nimihenkilö italialainen kapteeni Corelli tulee esiin vasta kun on jo lukenut hyvän tovin, mutta sitä ennen on jo tapahtunut paljon. Sota ja sen rankat kokemukset italialaisen sotilaan Carlo Guercion kautta ovat vahvasti esillä. Myös kirjan toinen päähenkilö, kefalonialainen kaunis neitokainen Pelagia ja hänen hurmaava isänsä tulevat lukijoille tutuksi. Ja tietysti myös lemmikkinäätä joka esitellään myöhemmin kapteeni Corellinille kissana. Huomasinkin juuri, että myös Tove Janssonin kissalla oli sama nimi eli Psipsina, tämä tarkoittaa siis kreikaksi kissaa.

Yksi keskeinen henkilö kirjassa on nuorukainen nimeltä Mandras, mies jonka kohtalo jää mietityttämään. Hänen hahmonsa kautta jää väistämättä miettimään miten sota muuttaa ihmistä julmaan suuntaan.

Kapteeni Corellin mandoliini on oikeastaan aika voimakkaasti sodan vastainen kirja. Italialaiset, britit ja saksalaiset saavat kukin osana, mitään osapuolista ei kuvata ihaillen. Toiset toki kuvataan vähemmän pahoina kuin toiset, mutta nurjat puolet piirtyvät kaikista esiin. Kommunistiset partisaanijoukot kuvataan ehdottomasti negatiivisimmin ja näihin kuului kreikkalaisia myös Kefalonian saarelta. Muutoin saarelaiset kuvataan uhreina.

Koska historialliset käänteet kiinnostavat, koin kirjan hyvinkin mielenkiintoiseksi. Myös saaren asukkaat hurmasivat. Kirjan loppuosaa jäi vaivaamaan epäuskottava juonenkäänne liittyen kapteeni Corellin ja Pelagian suhteeseen, mutta olkoon se nyt vaan kauneusvirhe muuten koskettavan ja hienon kirjan osalta.

Kirjan sivuilta piirtyi esiin kohteet joissa tuli käytyäkin ja tarinan kautta koko Kefalonian saari tuntui voimakkaammalta kokemukselta. Väistämättäkin sitä mietti saaren hurjaa menneisyyttä samalla kun katseli kauniisti välkkyvää merta ja kumpuilevia kukkuloita.

Tämän kirjan kanssa sopii hyvin kreikkalainen vuoristotee, mutta ehkä vielä paremmin lasillinen hyvää Kefalonialaista robola-viiniä.

Louis de Berniéres: Kapteeni Corellin mandoliini. Otava, 1994. 

Kukkia ja perkeleitä á la Heikki Marila

Oikella: Heikki Marila: Kukat XXVII, 2009. The Carnagie Collection: Kuva: Johann Bergenholtz.
Vasemmalla: Heikki Marila Omakuva lyötynä, 2007. Kuva Jussi Tiainen

Nyt jysähti ja kolahti ja osui ja upposi. Nimittäin Taidehallissa vielä kotvan esillä oleva Heikki Marilan (s.1966) Kukkia ja perkeleitä näyttely, jossa esillä on teoksia vuosilta 1995-2014.

Marila maalaa suurikokoisia, teoksia, jotka puskevat päälle. Teoksista huokuu, että hikeä ja maalia on lentänyt niitä luodessa. Vahva ekspressiivisyys, fyysisyys, voimakkaat siveltimen vedot, runsaat värikerrokset ja roiske tekevät töistä lihallisia ja upean meheviä. Myös sarjallisuus on pysynyt mukana läpi vuosien.

Tunnetuimpia töitä näyttelyssä ovat kukka-asetelmat vuodelta 2009, jotka nojaavat 1600-luvun maalauksiin. Mitään samaa sievistelyä niistä ei löydy kuin esikuvistaan. Marilan kukka-asetelmat näyttävät suorastavan räjähtävän. Näitä voi kutsua katu-uskottaviksi kukka-asetelmiksi.

Toinen vaikuttava kokonaisuus koostuu omakuvista vuodelta 2007. "Omakuva paskiaisena", "Omakuva lyötynä", "Omakuva Kainina", "Omakuva Johannes Kastajana" ja "Omakuva kusipäänä". Valtavat päät ilmentävät taiteilijan suuruutta ja samalla haavoittuvuutta. Nämä naulitsivat paikalleen pohtimaan tulkintoja, niin vaikuttavilta ne tuntuivat. Väistämättä sitä myös miettii, miksi joku haluaa kuvata itsensä kusipäänä.

Heikki Marila: Kukkia ja perkeleitä. Taidehalli 2014. Kuva Patrik Rastenberger.

Kolmas mielenkiintoinen osio koostuu raamatullisista aiheista. Kristinuskon aiheet, erityisesti Kristus-hahmo, ovat kuuluneet Marilan kuvastoon jo pidempään. Työt ovat vahvoja. Maalaus, jossa on karitsa ja sen vieressä runneltu Kristus on erityisin voimallinen.

Lisäksi näyttelyssä on muun muassa varhaisempia töitä 1990-luvulta. Nämä ovat yhteiskunnallisesti kantaa ottavampia aihepiiriltään. Hienoja nekin, mutta Marilan tämän hetkisen luomisen vimman tuotokset kiehtovat eniten.

Lisää Marilan töitä on esillä Korjaamon galleriassa, joten täytyy sinnekin vielä rientää.

Taidehalli, 3. elokuuta asti.
Korjaamo Galleria, 10. elokuuta asti.

Heikki Marila: Kukkia ja perkeleitä. Taidehalli 2014. Kuva Patrik Rastenberger
Vasemmalla: Koulukatu 6-8, (2001) ja oikealla Työvoimatoimisto.

Noormarkun ruukin hillittyä charmia

Vierailu Noormarkun ruukin alueella ja etenkin Villa Maireassa ovat olleet jo monen monta vuotta haaveissa ja nyt vihdoin siihen tuli oivallinen tilaisuus Pori Jazzien kylkiäisenä.

Maire Gullichsen, mesenaattien kuningatar, on yksi syy miksi alun perin kiinnostuin Noormarkusta. Sittemmin olen kuullut paikasta ja nähnyt kuvia. Enkä nyt käytyäni lainkaan ihmettele miksi Noormarkun ruukin aluetta pidetään yhtenä Suomen merkittävimmistä kulttuurimaisemista. Alue henkii porvariston hillittyä charmia. Kaikki on kaunista ja hyvin hoidettua ja henkii menneiden aikojen maalaisromantiikkaa. Paikka on kuin suoraan jostain vanhasta Suomi-Filmistä. Osuu ja uppoaa minuun täydellisesti.

Pääkonttori on arkkitehtien Walter Jung ja Emil Fabritius suunnittelema. Konttoria rakennettiin ruukkialueelle vuosina 1914–1916 ja se on suurilta osin täysin alkuperäisessä kunnossa. Rakennus toimii tänäkin päivänä
A. Ahlström Kiinteistöt Oy:n pääkonttorina.

Noormarkun ruukin alueeseen kuuluu varsinaisen rautaruukin lisäksi myös muita A. Ahlström Osakeyhtiön omistamia rakennuksia, muun muassa saha, voimalaitos sekä työläisten ja johtajien asuntoja. Raudanjalostusta ruukissa harjoitettiin vuosina 1806–1920. Vuodesta 1870 lähtien se kuului liikemies Antti Ahlströmille ja myöhemmin A. Ahlström Osakeyhtiölle.

Kuvat keskellä ja vasemmalla ovat Isotalosta, jonka on suunnitellut arkkitehti Evert Lagerspetz ja se on rakennettu vuosina 1877–1882. Alunperin talo rakennettiin yhtiön perustajan Antti Ahlströmin ja hänen perheensä kodiksi.

Alueella on kauniita pitsihuviloita joissa on hienoja yksityiskohtia. Jostain kumman syystä ovet ovat kiehtoneet minua ja Isotalon kauniit ovet päätyvät ovikuvien kokoelmaani.

Pitkät, humisevat koivukujat, valkoisessa kukassa olevat tuomet ja omenapuutarhan pienet omenan alut loivat kesäistä menneiden aikojen tunnelmaa. Voi vain kuvitella miten hevoskärryt ovat ajaneet kujilla ja kavioiden kopse on kertonut tulijoista.

Havulinnan on piirtänyt arkkitehti G.A. Lindberg arkkitehtitoimisto Grahn, Hedman & Wasastjernalta
ja se on valmistunut vuonna 1901.

Peltojen takana metsän keskellä on jugend-tyylinen Havulinna. Se rakennettiin pääjohtaja vuorineuvos Walter Ahlströmin ja hänen vaimonsa Lillin kodiksi. Villan edessä on kaunis valkoinen pergola. Muistan kuulleeni, että Walter Ahlström olisi rakennuttanut sen vaimolleen syntymäpäivälahjaksi, jotta tämän olisi mukava rentoutua köynnösten varjossa. Kuulostaa erinomaisen onnistuneelta lahjalta.

Valitettavasti tällä kertaa Villa Maireaan ei päässyt käymään, paikka on ilmeisesti Porin Jazzien aikaan yksityiskäytössä, mutta sinne ja alueeseen pääsee tutustumaan opastetuilla kulttuurikierroksilla.

Villa Mairea on arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema rakennus ja se valmistui vuonna 1939.
Sen rakennuttivat Maire ja Harry Gullichsen.

Arkkitehtien pyhiinvaelluskohde Villa Mairea jäi siis seuraavaan kertaan. Nyt pääsin ihailemaan sitä kuitenkin ulkoa. Rakennus sijoittuu puiden taakse piiloon ja luo mielenkiintoisen kontrastin alueen huviloille. Talo tuntuu melkeinpä radikaalilta pitsihuviloiden seurassa, mutta ei kuitenkaan millään tavoin epäsopivalta.

Olen joskus katsellut dokumenttia, jossa Maire Gullichsen esittelee Villa Maireaa ja tämä saa vieläkin paikata tilannetta. Dokumentissa nähdään Aallon suunnittelun yksityiskohtia, huonekaluja ja taideteoksia.

Seuraavaa matkaa Porin seudulle odotellessa, jos silloin olisin siellä sellaiseen aikaan että pääsisin kulttuurikierrokselle. Tämä käynti kauniina kesäpäivänä oli kuitenkin erittäin onnistunut ja oli tunnelmallista kävellä ruukin alueen hiljaisilla kujilla ja kuvitella millaista siellä on ollut 1900-luvun alussa.